The Project Gutenberg EBook of Uuteen maailmaan, by Akseli Rauanheimo

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Uuteen maailmaan
       Romaani Pennsylvanian ensimmäisistä uutisasukkaista

Author: Akseli Rauanheimo

Release Date: September 19, 2018 [EBook #57938]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UUTEEN MAAILMAAN ***




Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen








UUTEEN MAAILMAAN

Romaani Pennsylvanian ensimmäisistä uutisasukkaista


Kirj.

Akseli Järnefelt Rauanheimo





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.




SISÄLLYS:

Alkulause. Historiallinen tausta.

 I. Vermlannissa.

    Syysmyrskyjen edellä.
    Ilta Marttilassa.
    Lapsuuden ystävät.
    Hirvenajo alkaa.
    Erkki joutuu vangiksi.
    Hirvenajon päätös.
    Vankeudessa.
    Erkki toverien jäljillä.
    Mieliala Marttilassa.
    Pelastusta tarjotaan.
    Oikeutta etsimässä.
    Maaherran luona.
    Punatukkainen huomaa vangin karanneen.
    Hävityksiä suomalaismetsissä.
    Fryksdalin markkinoilla.
    Tuomiot.
    Tärkeitä päätöksiä Dalbon talossa.
    Matkavalmistuksia suomalaismetsissä.
    Erkki ja Stina.
    Lähtö Uuteen Maailmaan.

II. Delaware-joella.

    Uuden ja Vanhan Maailman välillä.
    Uusi maa.
    Uuden Ruotsin siirtokunta.
    Pietari Rambo.
    "Charitas" tuo yllätyksen.
    Oman kodin raivaus käy mahdolliseksi.
    Erkki ja Stina.
    Suomi-siirtola pannaan alulle.
    "Marjetan kärki".
    Ridder luopuu.
    Kuvernööri Printz saapuu.
    Uusi vauhti siirtokunnan kehityksessä.
    Tervehdykset vanhasta maasta.
    Armgard Printz.
    Reetalla on ystäviä.
    Taikakeinot.
    Lemmen nosto.
    Reeta ja Stina.
    Erkki rakentaa sovintoa.
    Väijyvät vaarat.
    Tietäjä.
    Erkki lähtee hakemaan Gustafia.
    Retkellä.
    Uudessa Amsterdamissa.
    Gustaf vaatii omaansa.
    Printzin hovissa.
    Pako.
    Helme löytää Erkin.
    Schuylkill-joella.
    Minquasien luo.
    Tulijuoma ja tuliluikku.
    Loppuselvitys.
    Muutamia vuosia jälkeen päin.




ALKULAUSE.

HISTORIALLINEN TAUSTA.


Suomen kansa on korpikansaa. Ammoisista ajoista asuen ja viihtyen
metsämailla on se kehittänyt omat metsäelämään soveltuvat elämäntavat.
Vaikkakin maaperä enimmäkseen oli karu ja kivikkoinen, kasvatti kansa
itse kehittämällään kaskeamismenettelyllä viljaa niin paljon, että
edullisina vuosina sitä voitiin viedä muuallekin. Jo vanhoina aikoina
oli suomalaisilla korvenraatajan maine.

Kun Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle sai herttuakunnakseen
Keski-Ruotsin erämaat ja halusi ne asuttaa, piti hän parhaana
houkutella suomalaisia muuttamaan sinne. Ruotsalaiset olivat tosin jo
asettuneet jokien varsille viljaville seuduille, mutta niiden laajoilla
metsäisillä takamailla liikkuivat vielä vain karhut, hirvet ja muut
metsänelävät. V. 1579 julkaisi herttua Kaarle ensimmäisen kirjelmänsä,
jossa hän lupasi 7 verovapaata vuotta kaikille, jotka ryhtyvät
perustamaan uutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille,
kuten Vermlannin metsiin.

1500-luvun lopulla oli Suomessa katovuosia, sota oli hävittänyt
maata ja sotilasmajoitukset sekä verot rasittivat kansaa. Senvuoksi
suomalaiset, varsinkin liikkumiseen kerkeämmät savolaiset olivatkin
halukkaita noudattamaan herttuan kehoitusta. Heitä muutti jo silloin
sekä erittäin 1600-luvun alkupuoliskolla suuret joukot meren
tuolle puolen, niin että he asuttivat melkein kaikki Keski-Ruotsin
metsäseudut. He elivät noissa metsissä hiljakseen metsästäen ja kaskea
kaataen. Useita vuosikymmeniä he olivat ikäänkuin piiloutuneina
syvimpiin korpiin. Heitä tuskin ollenkaan huomattiin, paitsi kun he
tulivat joukoittain markkinoille tai veronmaksuun, hävitäkseen taas
teille tietymättömille.

Ajanoloon kuitenkin jokivarsien viljelijät kävivät suomalaisille
vihamielisiksi. He katsoivat myöskin maittensa takana olevien
metsäalueiden kuuluvan itselleen, eivätkä voineet sietää sitä, että
suomalaiset taitavina metsänkävijöinä ampuivat riistan. Sattui joskus
niinkin, että suomalaisten kaskenpoltossa pääsi tuli irralleen ja teki
hävitystä ruotsalaisten alueella. Ruotsalaisten ja suomalaisten välinen
viha kiihtyi yhä, johtaen verisiin kahakoihin ja murhiin molemmin
puolin.

Metsäsuomalaisten alueelta löydettiin hyödyllisiä mineraaleja ja sinne
syntyi kaivoksia. Alussa olivat kaivosten omistajien ja suomalaisten
välit hyvät (olivathan suomalaiset olleet useiden tällaisten alueitten
löytäjiä sekä joka tapauksessa hyviä kaivosmiehiä), mutta vähitellen
kehittyi ristiriitaa. Kaivostyötä varten tarvittiin paljon metsää, jota
suomalaiset kaskiviljelyksellään hävittivät.

Sekä kaivosten omistajat että ruotsalaiset talonpojat tekivät
suomalaisista hallitukselle valituksia ja saivat vihdoin tämän
puolelleen. Niin alkoi vuodesta 1636 suomalaisvainojen aika. Ruotsin
metsäsuomalaisia vangittiin, pantiin pakkotöihin j.n.e. V. 1640 antoi
hallitus käskyn polttaa suomalaisten riihet ja metsiin rakennetut
asunnot, ja määräsi heidän viljansa otettavaksi pois tai poltettavaksi,
"jotta he elintarpeiden puutteessa lähtisivät metsistään."
Ainoastaan ne suomalaiset, jotka olivat hankkineet tiloihinsa täydet
omistusoikeuspaperit, saivat erityisellä luvalla jäädä paikoilleen.

Tämä sattui samoihin aikoihin, jolloin Ruotsin hallitus kokosi
siirtolaisia Uuden Ruotsin siirtokuntaan, jonka se oli perustanut
Eteläjoen (Delawaren) rannalle Amerikassa.

Ruotsalaiset eivät olleet halukkaita lähtemään, sillä heillä ei ollut
taipumusta erämaitten asuttamiseen. Siksi nyt Ruotsin hallitus käänsi
huomionsa suomalaisiin. Heidän kaskenpoltto-innostuksensa soveltui
erittäin hyvin Amerikan erämaissa, joissa he saattoivat olla mitä
parhaimpia siirtolaisia. Lähettämällä suomalaiset Amerikkaan pääsisi
Ruotsi vapaaksi epämieluisista metsänhaaskaajista.

Hallituksen toimesta kierteli Vermlannissa ja muualla suomalaismetsissä
lähettejä, joista Maunu Klinga oli huomattavin. Kun suomalaiset
epäilivät, että heitä houkuteltiin kauniilla lupauksilla, mutta sitten
ruvetaan vainoamaan, kuten oli Ruotsissa tehty, eivät hekään olleet
aluksi valmiita vapaaehtoisesti lähtemään. Ainoastaan osa ilmoittautui.
Silloin hallitus vangitutti heitä useita ja kuljetti kahleissa
laivoihin.

Ensimmäinen varsinainen siirtolaisretkikunta lähti Ruotsista 1641.
Siinä, samoin kuin useimmissa seuraavissakin retkikunnissa, oli
siirtolaisten maanviljelijäaines suurimmaksi osaksi suomalaisväestöä.
Nämä asuttivat laajimman osan Uuden Ruotsin siirtokuntaa.
Suhteellisesti vähän asettui heitä Christina-linnoituksen luo, jotkut,
kuten Tossavaiset, Brandywine-joen varrelle. Enimmäkseen painautuivat
suomalaiset ylämaahan, Delawaren vartta ylöspäin. Ensimäinen siirtola,
jonka he perustivat, sai nimekseen Finland. Siellä loi muitten muassa
Olli Räsänen suvulleen varman asutuspohjan. Siitä vielä ylemmäs
muodostui Ylämaan (Uplannin) siirtola ja sen taakse Takamaan siirtola.
Sinne laskivat viljelyksen pohjan Martti Marttiset, Pietari Kokkiset,
Pietari Rambot ja monet muut suomalaiset, jotka ovat joutuneet laajojen
ja arvokkaiden amerikkalaisten sukujen kanta-isiksi. Siellä asui
Putkosia, Pelkosia, Kolehmaisia ja muita savolaisia sukuja. Suomalaiset
ulottivat vaikutuksensa myös Delaware-joen toiselle puolelle nykyiseen
New Jerseyn valtioon. Rakuunajoen varsilla on suomalainen asutuspohja,
ja Mullica-Hill (Mulikanmäki) on vielä muistuttamassa suomalaisesta
uutisviljelijästä Erkki Mulikasta.

Amerikkalainen historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s
yankee polveutuu Delawaren siirtokunnasta. Kun tuon siirtokunnan
pysyväinen, maahan jäänyt aines oli valtavalta osaltaan suomalaista,
on suomalaista verta sangen runsaasti amerikkalaisissa, vaikkakin
suomalaiset sukunimet ovat hävinneet tai muuttuneet tuntemattomiksi:
Marttisesta on tullut Morton, Räsäsestä Rawson, Kokkisesta Cock
ja Cox, Kolehmaisesta Coleman, Tossavaisesta Thorson ja Tussey,
Väinämöstä Vanneaman, Halttusesta Holsten, Sinikasta Sinnex ja Seneca
j.n.e. Suomalaiset ovat amerikkalaistuneet ja niin kantaneet kortensa
yhteiseen kekoon. Muutamat suomalaisperäiset henkilöt ovat Amerikan
historiassa saavuttaneet huomattavan aseman. Niinpä John Morton,
itsenäisyysjulistuksen mainehikas allekirjoittaja, oli Martti Marttisen
jälkeläisiä.

Suomalaiset joutuivat Uuden Ruotsin siirtokunnassa asumaan lähinnä
intiaaneja. Näiden kanssa he elivät mitä parhaimmissa väleissä. Kun
hollantilaiset ja myöhemmin englantilaiset tarvitsivat tulkkeja
asioidessaan intiaanien kanssa, käyttivät he apunaan suomalaisia.

Erityinen merkitys on suomalaisilla sen seudun ensimmäisessä
asuttamisessa, jossa nykyään on Philadelphian miljoonakaupunki.
Kaikkein ensimmäisessä hollantilaisessa kartassa on tälle seudulle
merkitty vain yksi nimi: "Sauno". Historia todistaa, että Pietari
Kokkisella ja Rambolla sekä heidän jälkeläisillään oli William Pennin
tulon aikana siellä asumukset laajoine maa-alueineen. William Pennin
ja intiaanien välinen mainehikas neuvottelu nykyisen Philadelphian
paikalla tapahtui Pietari Kokkisen pojan Lassi Cockin maalla.

Tämän asutuskertomuksen ensi osassa luodaan silmäys Vermlannin
metsäsuomalaisten oloihin heidän Amerikkaan muuttonsa aikoina.
Esitetyt tapahtumat samoin kuin kuvatut henkilötkin ovat enimmäkseen
historiallisia. Kertomuksessa käsitelty murhajuttu nojautuu oikeuden
pöytäkirjoihin.

Kertomuksen pääosa käsittelee elämää ja oloja Uuden Ruotsin
siirtokunnassa Amerikassa aivan sen siirtolan alkuaikoina. Se kuvaa
historiallisten lähteitten mukaan vanhaa suomalaista asutusta nykyisen
Philadelphian paikalla ja sen lähimmässä ympäristössä. Sitkeä
ponnistelu uutistalojen perustamiseksi ja viljelysten raivaamiseksi,
väärinkäsitykset ja sovittelut, taikauskon mainingit, suhteet
intiaaneihin ja muihin naapureihin, kaikki se kuuluu sen aikuiseen
historiaan. Luonto on pyritty esittämään sellaisena kuin se oli niinä
aikoina, jolloin ihmiskäsi vasta alkoi painaa siihen leimaansa.






I

VERMLANNISSA.




SYYSMYRSKYJEN EDELLÄ.


Oli lokakuun alku vuonna 1640. Ruis oli leikattu ja aumoihin koottu.
Marttilan talon nuori isäntä Martti Marttinen oli huhdallaan
Lehtovaaran rinteellä Laasarin kulmakunnalla aitaa tekemässä aumansa
ympärille. Hän kokosi huhdan reunalta nokisia rankoja, jotka olivat
kaskenpoltossa jääneet palamatta, ja kantoi niitä selässään auman luo.
Hän tahtoi jouduttaa työtään, sillä hirvet olivat jo käyneet lyhteitä
repimässä ja aumaa hajoittamassa.

Saatuaan työnsä tehdyksi istahti hän kivelle ja loi katseensa vaaran
rinnettä pitkin. Lehtovaara on osa pitkästä selänteestä, joka muodostuu
useista vaaroista. Laajalti on rinnettä autioksi hakattu. Useampia
vuosia on siinä kaskea kaadettu. Martti oli pieni poika, kun tultiin
Suomesta Rautalammilta tänne Vermlannin salolle. Metsä oli silloin
aivan koskematon. Kauas korpeen aluksi tehtiin sauna ja ensimmäinen
kaski kaadettiin sen ympärille. Sitten vuosi vuodelta hakattiin lohko
lohon viereen pitkin rinnettä. Noiden lohkojen lukumäärästä voi päättää
kuinka monen vuoden työ siinä oli ollut. Nykyinen kaskimaa oli jonkun
virstan päässä entisen saunan viereen rakennetusta talosta. Vanhemmat
kaskialueet olivat ottaneet vesakkoa, joten niitä voi muutaman vuoden
päästä ruveta uudelleen kaatamaan. Talon ympärillä oli kuitenkin
palanen sulaa peltoa, jota kynnettiin ja viljeltiin ruotsalaiseen
tapaan.

Martti suuntasi katseensa vaaran rinnettä pitkin metsään päin. Lähinnä
oli siinä lohko, johon äsken kylvetty siemen nyt näkyi kauniina
oraana. Sen -- takana oli metsää, metsää ja aina vain metsää. Onpa
siinä vielä kaskeamiselle tilaa pitkiksi ajoiksi, jopa minun iäkseni,
mietti Martti. Kauempana paistoi naapurin, Oinosen kaskeamisalue.
Tuollaisia aukeita, jotka pilkoittivat suurien metsien sisällä, oli
toistenkin vaarojen kupeilla. Ne olivat kuin kellertäviä saarekkeita
tummanvihreässä metsämeressä. Ne olivat kaikki metsäsuomalaisten
asuinaloja.

Laakso vaaran alla oli suona, jonka keskellä oli pitkulainen lampi.
Lammesta kovertui lahti Martin kotirantaan. Muuten olivat lammen rannat
vetelää suota ja täynnä kylmiä lähteitä. Sieltä se tuli halla, joka
toisina vuosina kiipesi huuruisena vaaranrinnettä pitkin kylvömaille
ja vikuutti tähkäpäät. Sen jälkeisinä talvina syötiin Marttilassa
petäjäleipää. Viime aikoina oli Marttilassa kuitenkin niin vaurastuttu,
että aina oli aitassa toki parin vuoden vara, jos sattuisi hallavuosia
tulemaan. Suo oli leppymätön, sen sääliin ei koskaan ollut luottamista.

Suon takana oli kumpuja, jotka nekin kasvoivat metsää. Ja vasta
tuolla kauempana näkyi pitkä suikale alankoa, Isonjoen laakso, missä
ruotsalaiset peltoviljelijät asuivat. Heitä eli siellä kyläkunnittain,
heillä oli hallussaan multavat jokirannat, joilla halla vain harvoin
kävi.

Isonjoen laakson takana näkyi toisia vaaroja ja selänteitä, näkyi
suurta saloa, jossa Martti tiesi myöskin asuvan suomalaisia
kaskenviljelijöitä, hajallaan siellä täällä. Harvoin nämä jokilaakson
eri puolilla elävät suomalaiset kävivät toisissaan. Laakso oli aluetta,
jonka poikki suomalaiset vain vastahakoisesti kulkivat. Suomalaiset
ja ruotsalaiset olivat huonoissa väleissä keskenään. Ruotsalaiset
väittivät, että suomalaiset olivat anastaneet heidän metsämaansa ja
saivat aikaan metsänpaloja, pidellen tulta varomattomasti kaskia
poltellessaan.

Sivulla häämötti kaukana korkea kaivostorni. Siellä oli uusi
vuorikaivos, jonka suomalainen oli löytänyt ja ilmoittanut
hallitukselle. Se oli luovutettu eräälle Tukholman herralle. Alussa
oli metsäsuomalaisilla ollut hyvät välit kaivoksenhallinnon kanssa,
mutta sitten nekin herrat suuttuivat ja moittivat suomalaisia metsien
hävittämisestä.

Martin herätti ajatuksistaan rasahdus, joka kuului hänen selkänsä
takaa. Ennenkuin hän ennätti käännähtää, syöksähti kaksi hirveä
aukeamalle. Toinen niistä oli komea sarvipää, joka huomatessaan Martin
pysähtyi etujalat jäykkinä ja hajallaan.

Martti kapsahti kiveltä pystyyn, tavoitteli rankaa, jolla hätisteli.
Eläimet säikähtivät, hyppäsivät uuden huhta-aidan yli ja juoksivat
metsään. Vielä kauan jälkeen päin kuului ryske niiden paetessa.

-- Eipäs sattunut mukaani pyssyä, päivitteli Martti. -- Olisipa
helpolla saanut hyvän paistin.

Hirvet eivät seutukunnalla olleet harvinaisia, vaikka olivatkin
suomalaisten kiihkeän metsästyksen johdosta vähentyneet. Jokaiseen
taloon koottiin syksyllä talven varaksi hirvenlihaa, nahat vietiin
veronkantajalle tai myytiin markkinoilla. Suomalainen ei säästänyt
hirviä senkään vuoksi, kun ne tunkeutuivat kaskimaille ja söivät
tuoretta ruislaihoa ja penkoivat lyhteet irti aumoista.

Martti hankkiutui lähtemään kotimatkalle, kun alkoi lähestyä
sauna-aika. Hän poikkesi aukeaman alareunaan, missä oli pieni
nauris-huhta. Tuhkan päällä kasvaneet nauriit olivat kehittyneet
maukkaiksi. Hän kokosi niistä hyvän kantamuksen, muistaen että sen
tervetulleempaa lahjaa hän ei voi pojalleen kolmivuotiaalle Martille
viedä. Ja täytyi niitä olla paistikkaiksikin, kun uuni leipomuksen
jäljeltä oli lämmin.

Koira haukahti metsässä rinteen alla, ja pian oli Martin vierellä
naapurin, Pekka Oinosen Killi. Tämä pystykorva oli Suomesta tuotu ja
oli paikkakunnan paras ja suosituin hirvikoira. Martti ei malttanut
olla tuttuaan hyväilemättä ja arvasi, ettei Killin nuori isäntä
ollut kaukana. Sieltä alhaalta nousikin kolme miestä, Pekka Oinonen,
renkimies Paavo ja tunnettu metsänkävijä Luukas. Miehillä oli selässään
vahvat kantamukset heiniä, joita he olivat suolta koonneet karjan
talvirehuksi. Kun ei raivattuja niittyjä ollut, koottiin heinää
vanhoilta huhta-ahoilta ja muualta sen verran, että voitiin elättää
muutamia lehmiä talven yli. Heinät kannettiin syksyllä kotiin, jotta ne
olisivat tarvittaessa lähellä.

-- Terve, huusi Martti tulokkaille. -- Tulittepa kuin kutsuttuina.

-- Onko karhua näkynyt? kysyi Pekka ajatellen laitumella kulkevia
lehmiä, jotka olivat aina vaarassa joutua karhun raadeltaviksi.

-- Ei karhua, mutta hirviä ja komeita on nähty aivan tuoreeltaan,
selitti Martti.

Miehet jättivät taakan maahan ja seurasivat Marttia, joka ohjasi
heidät auman luo. He eivät ehtineet montakaan askelta ottaa, ennenkuin
Killi jo keksi hirvien jälet. Koira painoi kuononsa maata vasten,
kulki hiljalleen häntäänsä heilutellen ja nuuski. Vihdoin ulvahti se
innostuksesta, pujahti aidan alitse ja alkoi haukkuen edetä metsään
päin.

-- Kutsu Killi pois, kehoitti Martti. Pekka vihelsi ja huusi koiraa
takaisin. Killi ei ollut halukas hylkäämään löytöänsä, mutta totteli
kuitenkin kutsua ja palasi Pekan luo. Luukas sitoi köyden koiran
kaulaan ja piteli sitä siitä kiinni.

-- Niin, kyllä Killi jälet tuntee, vakuutti Martti. -- Tuskin on
hetkistä siitä kun tästä kulki kaksi hirveä. Ne pysähtyivät ensin minua
katsomaan ja sitten painalsivat poikki huhdan metsään.

-- Sieltäpähän löytyvät, arveli tyynesti Luukas, joka oli kaatanut
paljon hirviä.

Kun miehillä ei kellään ollut pyssyä mukana, oli Pekka halukas
sellaisen hakemaan ja kiiruhtamaan hirven ajoon.

-- Pimeän tuloon ei ole pitkä aika, huomautti Martti. -- Minun neuvoni
on, että Luukas ja Paavo vievät heinät Oinolaan ja tulevat sitten
pyssyineen meille. Me menemme Pekan kanssa sinne jo edeltäpäin. Mennään
tänä iltana saunaan ja lähdetään aamulla aikaisin ajolle. Mulikan Erkki
saadaan myös mukaan. On hyvä, että meitä on useampia, jos ajo tulisi
pitkäksi. Ruotsalaiset ovat taasen alkaneet metsänkäyntiä hätyyttää.
Viime viikolla veivät Tossavaiselta kaadetun hirven lihat. Olivatpa
vähällä tappaa ampujatkin.

Luukas kannatti ehdotusta, otti taakan selkäänsä ja lähti taivaltamaan
Oinolaa kohti Paavon seuratessa taakkoineen perässä. Lupasivat hetken
kuluttua olla Marttilassa.

-- Hyvin me saunaan ehdimme, vakuutti Luukas.

Martti kokosi nauriinsa, Pekka kuljetti Killiä, joka hyppeli
levottomana eikä olisi tahtonut hirvenjäliltä luopua.

Polku johti ahon reunaa. Välillä oli vähän leppäviidakkoa. Lähellä
taloa aukeni pieni pelto. Maa oli kivikkoista, ja paljon oli työtä
tuossa pienessä pellossa, kun olivat kivet koottavat kasoihin. Joukossa
oli suurempiakin kiviä, joiden siirteleminen oli vaatinut voimia,
mutta voimaahan suomalaisilla oli, he kun olivat yli koko valtakunnan
tunnetut väkevyydestään.




ILTA MARTTILASSA.


Marttilan talo oli tehty vahvoista hirsistä ulkonevin nurkin.
Asuinrakennuksen vastassa pihan toisella puolen oli matalampi rakennus,
jossa oli suoja hevosta ja toinen talon lehmiä varten. Piha oli
nurmikkoinen, talon päädyssä pihlaja, jonka lehdet olivat syksyn
vaikutuksesta jo punaisen kellertävät ja marjatertut helakanpunaiset.
Mäen alla, lahteen vieressä oli musta sauna, Marttisten ensimmäinen
asunto tällä uutispaikalla. Saunan takana, näkyi vähän lahtea ja sen
rannassa vene.

Martti, talon nuori isäntä astui vieraansa kera matalasta ovesta
eteiseen ja heitti pärevasuun tuomansa nauriit, joista hän poimi pari
kauneinta pienelle pojalleen tuomisiksi. Tuvassa vallitsi melkoisen
pimeä, vaikka akkunaluukku oli auki. Oven vieressä oli iso kivistä
kokoon kyhätty uuni. Lämmitettäessä tulvi siitä savu pirttiin, josta
se aukon kautta vähitellen haihtui katosta ulos. Lämmittäminen oli
päättynyt ja viimeinen savu oli juuri haihtumassa. Martin nuori emäntä
Leena, Oinosten sukua, Pekan serkku, työnsi parhaillaan pitkävartisella
puulapiolla paistettavia leipäkakkaroita uuniin. Uunin kupeella,
matalalla puurahilla istui talon vanha vaari, Martin isoisä Heikki
Marttinen kiskoen puukollaan päreitä mäntypuun pölkystä. Lattialla
pärekasan ääressä leikki Martin kolmivuotias poika, isänsä kaima,
Martti, joka huomattuaan tulijat, riensi isän luo ja pyrki syliin.

-- Isä toi Martille nauriin, huudahti poika ja tempasi isomman nauriin
käteensä. -- Jältä se, hyvä isä, jältä se Martille, jokelteli hän.

Tulijat istuutuivat seinänvierustapenkille, ison pöydän ääreen. Isä
halkaisi nauriin ja alkoi veitsellään raapia sen sisustaa, jota
poika ahmi suuhunsa. Kun silmät tottuivat hämäryyteen, huomasivat
tulijat penkillä pihanpuoleisella seinustalla oudon miehen. Tämä
istui äänettömänä etukumarassa, kyynärpäät polvien varassa, käsillään
kannattaen päätänsä. Hampaissa oli hänellä piipunnysä, josta veteli
sauhuja niin että piippu silloin tällöin päästi korahtavan äänen.
Väliin sylkäisi mies pitkän syljen permannolle.

-- Mistäs kaukaa vieras on? kysäisi Martti ottaen toisen
nauriinpuolikkaan jältettäväkseen.

-- Kaukaa olen tullut, sanoi mies. Hetken perästä hän alkoi kertoa: --
Mitäpä salaisin, kun olen maalaisteni joukkoon tullut. Olen saapunut
aina Saksasta asti. Olen Piikki, peräisin Suomesta, Savosta, vaikka
moniin vuosiin en ole kotimaastani mitään kuullut.

Muutaman savun vedeltyään hän jatkoi:

-- Sotamiehenä olen ollut. Jouduin sotaan jo silloin kun kuninkaamme
Kustaa Adolf lähti Saksaan. Lähes 10 vuotta olin ollut mukana ja saanut
useampia miekaniskuja. Sain sitten luodin jalkaani, polveeni, joka teki
kävelemisen jäykäksi. Kun siellä nyt enimmäkseen vain marssitetaan
paikasta toiseen, lännestä itään, pohjoisesta etelään, katsottiin minut
kelvottomaksi ja lähetettiin kotiin. Pääsin Ruotsiin asti. Hidasta on
kävely kankealla jalalla ja toisinaan on jalassa ollut kova pakotus.
Tällä tavoin hiljaa Ruotsia samotessani ehdin Tukholmaan asti ja odotin
suomalaista laivaa, jolla olisin kotiin päässyt. Siellä alkoivat minua
uudelleen sotaväkeen vaatia. Sanoivat miehiä tarvittavan. Matkalla
olivat paperini hävinneet. Rupesivat selittämään karkuriksi. Katsoin
viisaimmaksi poistua Tukholmasta odottamatta laivaa. Niin olen nyt
Ruotsia kävellyt. Jouduin tuonne Isonjoen laaksoon. Siellä pilkalla
kehoittivat minua menemään toisten suomalaisten luo metsiin, minne muka
muutkin rosvot ja karkurit pakenevat. Siten jouduin tänne ja tuntuu
siltä kuin olisin kotiin päässyt, niin savolaista on teillä puheentapa.

Pekka siirtyi puhujaa lähemmäksi. Leena otti leipiä uunista.

Reeta, Martin sisar oli ollut saunaa lämmittämässä. Hän asettui uunin
nurkkaan rukin ääreen ja ryhtyi kehräämään.

-- Mitenkäs ne suomalaiset siellä sodassa menestyvät, kysyi Martti. --
Sanotaan, että heidät pannaan siellä kovimpaan tuleen ja etunenässä
kulkemaan, kun oikein tiukka paikka tulee. Oletko tavannut muita
savolaisia, ehkäpä rautalampilaisiakin?

Piikki sylkäisi ensin ja hieroskeli polveaan. Sitten alkoi selittää:

-- Paljonhan siellä suomalaisia on. Sanovat niitä olevan Ruotsin
armeijasta neljännen osan. Meillä on siellä omat joukko-osastomme,
useimmat Torstensonin tai Stålhandsken johdon alaisina, joskus
Wrangelinkin komennuksessa. Monessa tulessa olemme olleet. Kuuminta,
missä olen ollut, oli silloin kun oli kulettava Lech-virran yli
Baierissa. Keisarin sotapäällikkö Tilly piti kovasti puoliaan ja
esti ylitsekulkua. Silloin kuningas huusi 300 savolaista esiin.
'Minä tiedän, että te ette välitä keisarillisten luodeista. Menkää
veneillä virran yli, valloittakaa vastapäisellä rannalla oleva saari
ja luokaa sinne etuvarustus. Kymmenen taaleria jokaiselle, kun työ on
suoritettu.' Näin sanoi kuningas, ja tietysti me lähdimme. Luoteja
tuli kuin rakeita rankkasateella. Ei siinä kauan viivytty, kun olimme
saaren rannalla. Ja sitten me huusimme "hakkaa päälle!" ja hakkasimme
maahan keisarillisia. Tuo huuto vaikutti yhtä paljon kuin miekan iskut.
Huomasivatpa keisarilliset, että me olimme suomalaisia. Meitä he olivat
oppineet pelkäämään ja tuota huutoamme. He juoksivat kuin säikähtäneet
lampaat kapeaan salmeen, joka erotti saaren heidän pääjoukoistaan.
Ei niistä monestakaan ollut enää morsiamensa luokse. Me valloitimme
saaren, laitoimme varustuksen ja saimme kukin kuninkaan omasta kädestä
10-taalarisemme. Ja hän sanoi: Sillä tavalla ne Savon pojat tappelee.

-- Hän se kuningas oli, se Kustaa Adolf, lopetti sotilas innostuneena.

Silmät kiiluvina innostuksesta Pekka kuunteli sotamies Piikin puhetta.
Keskustelun aikana olivat Luukas ja Paavokin saapuneet, varustauneena
hirven ajoon. Killi makasi rauhassa Pekan jalkain juuressa.

Käytyään ulkona Leena ilmoitti saunan olevan valmiina. --

Miesten kylvettyä oli illan hämärä jo muuttunut pimeäksi. Puinen
luukku vedettiin akkuna-aukon eteen ja päre sytytettiin pihtiin
uunin nurkalle. Lisävalon saamiseksi kokosi Reeta tervaksia takkaan
leivinuunin kupeelle ja sytytti ne tuleen.

Miehet olivat virkeitä ja puheliaita. Kyseltiin Piikiltä uutisia
suuresta maailmasta, joka metsäsuomalaisista tuntui niin kaukaiselta.

Piikki kertoi havainneensa, että paha metsäpalo, joka oli sattunut
alempana joen varrella, oli ärsyttänyt peltoviljelijöitä tuimasti,
he kun saivat sen käsityksen, että palo oli lähtöisin suomalaisten
kaskitulesta. Se oli polttanut laajalti metsää.

-- Sattuuhan se kovalla tuulella kuivana aikana joskus tuli saamaan
vallan sellaisen, ettei sitä voi hallita, myönsi vanha Marttinen.
-- Mutta on täällä metsiä palamaankin. Ja palaneesta alastahan
ruotsalaiset saavat parempaa laidunmaata lehmilleen.

-- Ruotsalaiset ovat uhanneet ajaa kaikki suomalaiset täältä pois.
Kehuivat hallituksen olevan heidän takanaan, selitti Piikki.

Kuullessaan tätä, vanha vaari puhkesi sanoiksi:

-- Vai on jo niin pitkälle jouduttu, lausui hän harvakseen. -- Ei ole
enää Kaarle kuningas elossa, sen näkee kaikesta. Hän ei talonpoikia
vainonnut, ei ainakaan suomalaisia. Hän se meitä tänne kehoitti
muuttamaankin, hänen omaan herttuakuntaansa. Ei hän kaskenpolttoa
vihannut, päinvastoin käski meitä huhtia raatamaan. Saimme kaataa
metsää kuinka paljon tahansa, kun vain veromme maksoimme. Minä en
aluksi hennonut Savosta lähteä, kun siellä oli niin hyvät kalavedet.
Olin tottunut muikkuihin ja lahnoihin enkä luullut eläväni ilman
niitä. Mutta tuli sitten minunkin pakko lähteä. Kaarle kuningas oli
jo kuollut ja taaskin saivat herrat valtaa. Sotaväkeä majoitettiin
sinne Rautalammillekin. Ja ne sotamiesten päälliköt menettelivät
hyvin omavaltaisesti, ottivat vaan taloista mitä saivat ja kantoivat
luvattomasti veroja. Missä talossa uskallettiin vastustaa, siellä
ruoskat vinkuivat, ja kostoksi otettiin nuoret miehet sotaväkeen.
Niinpä yhtenä päivänä tuli sotilaitten päällikkö Erik Knuutinpoika
26 miehen kanssa minun kotiini muka sotamiehiä ottamaan. Kun muut
eivät iän puolesta sopineet, tahtoi hän vangita renkini Pekka
Asikaisen. Pekka asettui vastaan ja kiinniotettaessa löi puukolla
erästä sotamiestä. Hänet pantiin käsirautoihin. Kun en minä voinut
tuollaista vääryyttä suvaita ja kun minusta oli liikaa, että 26 miestä
komennettiin yhtä vastaan, asetuin puolustamaan renkiäni. Poikani
tuli minun avukseni. Hänet he tappoivat. Siitälähtien olet sinä,
Martti, ollut isätön. Minut he panivat rautoihin, vaikka koetin kaikin
voimineni taistella vastaan. Minä sain asiani kuitenkin oikeuteen, joka
minut päästi vapaaksi, mutta sain maksaa suuret sakot. Ja vapaaksi
päästyäni oli elämäni sietämätöntä. Äitisi kuoli surusta ja murheesta
jättäen Reetan aivan pieneksi. Minua vainottiin sentähden, että olin
asettunut herroja vastaan. -- Niin muutimme tänne. Kyllä sinä Martti
sen muistat; olit jo siinä iässä, kun minun ja mummovainajan keralla
tänne tulit.

-- Muistan, muistan, vakuutti nuori Martti-isäntä. -- Olinhan jo
10-vuotias. Muistanhan, kun tulimme tähän korpeen ja sinä, vaari, aloit
raataa.

-- Niin, raataneet olemme, noudattaen Kaarle kuninkaan kehoitusta.
Ja verrattain rauhassa olemme saaneet olla. Ei meiltä ole mitään
ryöstetty. Ruotsalaisetkin ovat vasta viime vuosina käyneet
vihamielisiksi, syyttäen, että olemme luvatta heidän mailleen tulleet.

-- Eikös meillä ole olleet kirjat, lupakirjat, kysyi Martti.

-- Ei täällä mitään kirjoja ole tarvittu, vastasi ukko. -- Oli meillä
kyllä paperi, maaherralta saatu ja minä säilytin sitä saunan luona
olevan koivun kolossa. Sieltä se on hävinnyt, lienevätkö sen tikat
hakanneet rikki vai olisiko muuten hukkaan joutunut.

-- Mutta jos --, lausui Martti miettiväisenä, -- jos ne nyt kuitenkin
vaatisivat, kun ovat käyneet meille vihamielisiksi.

Siihen se asia sillä kerralla jäi. Kukaan ei ollut halukas jatkamaan.




LAPSUUDEN YSTÄVÄT.


Marttilan lähimmät naapurit olivat Oinola ja Mulikka, nekin Lehtovaaran
selänteen rinteellä. Talot olivat jotakuinkin saman mallin mukaan
tehdyt ja varallisuus oli jotenkin samalla tasolla. Myös Mulikan väki
oli tullut Rautalammilta, muutamaa vuotta myöhemmin kuin Oinoset ja
Marttiset. Mulikan isäntä oli harvasanainen korvenraataja, emäntä vähän
kivuloinen.

Mulikan suuresta lapsisarjasta oli vanhin Erkki, mies parhaassa
nuoruuden iässä. Hän oli vilkas liikkumaan ja uuttera metsänkävijä ja
kalastaja. Hän oli Martti Marttisen paras ystävä, vaikkakin heillä
oli lähes kymmenen vuotta ikäeroa. Luonteet soveltuivat sangen hyvin
yhteen. Martin vakavaa jäykkyyttä kevensi Erkin iloluontoisuus ja
leikillisyys. Toinen oli kuin korven jättiläiskuusi, juhlallinen ja
vahva kestämään suuriakin myrskyjä, toinen kangasmaalla kasvanut
solkipetäjä, solakka ja sorea. Miehet olivat melkein joka ilta yhdessä.
Hämärän tullen käveli Erkki tavallisesti Marttilaan, jossa oli kuin
kotonaan.

Jo lapsuudessaan oli hän näin tehnyt, silloinkin, kun ei vielä työhön
pystynyt. Kun Martti ei joutanut hänen kanssaan aikaa kuluttamaan,
oli toverina Reeta, joka oli melkein yhden ikäinen hänen kanssaan.
Muita naistuttavia ei Erkillä ollutkaan sanottavasti. Riitan ja hänen
välillään kasvoi ystävyyssuhde, jota oli kestänyt näihin saakka.
Kesäisin istuivat he iltakaudet veneessä ahvenia onkien. Marja-aikana
kulkivat ahot mansikoita poimien ja suot lakkoja ja karpaloita kooten.
Usein oli Reeta mukana metsästykselläkin, kun Erkki ampui oravia tai
metsälintuja.

Kun ilta tuli, ei ainoastaan Martti odottanut ystävänsä tuloa. Vaikka
kullakin oli jo omat toimensa, oudoksuttiin Marttilassa, jos milloin ei
alkanut Erkkiä näkyä puhteen tullessa.

Nytkin oli Reeta jo vähän levotonna katsellut tuvan ovea, milloin se
aukenisi. Vain toisella korvallaan hän kuuli miesten keskusteluja,
toinen kuunteli liikettä pihalta. Kerran hän jätti rukkinsa ja siirtyi
ulos muka aikoen korjata saunaa naisväen kylvettäväksi. Hän kuulikin
reippaita, tuttuja askeleita. Nuori, kaunis mies tuli pihalle.

-- Miehet kävivät jo saunassa. Olisitko sinäkin halunnut kylpeä? kysyi
tyttö.

-- Kävin kotona saunassa ja sen vuoksi viivyin, vastasi nuori mies.
-- Oletpas sinä uuttera, jatkoi hän lempeästi. -- Eikö päivätyösi ole
vielä päättynyt?

-- Saunavettä tarvitaan, sanoi tyttö ja otti ämpärin kiehuvaa vettä
kodasta.

-- Malta, minä autan, lupasi Erkki, mutta jäi kuitenkin istumaan kodan
rahille seuraten ilmeisellä mielihyvällä rotevan punaposkisen tytön
liikkeitä.

-- Onko tuo mielestäsi auttamista, nauroi tyttö. Nuori mies ei
vastannut mitään, silmät vain vilkkuivat hymyilevästi ja tyttö punastui.

-- Mitä siinä töllistelet, sanoi tyttö nakaten niskaansa.

-- Autan sinua silmilläni, eikö niin? Erkki naljaili. -- Ajattelin
tässä, että en ole nähnyt toista mieleisempää tyttöä -- -- mutta enhän
ole nähnytkään monta naista alle viidenkymmenen. Kun oikein ajattelen,
en ole muita tyttöjä nähnytkään kuin sinut, nauroi hän.

-- Kun toisia näet, silloin mielesi muutat. -- Reeta aikoi tämän
leikiksi, mutta hänen äänensä värähti, ja jokin ilme hänen kasvoissaan
osoitti, että siinä takana oli totta.

-- Kukapa sen tietää, sanoi Erkki kevyesti. Hän ei huomannut mitä
Reetan mielessä piili.

-- Lähtekäämme sisään, täällä on viileätä, sanoi Reeta lopettaen
keskustelun.

Nuoret lähtivät tupaan. Siellä Leena laitteli ruokapöytää kuntoon.
Leena oli talon emännyyttä hoitanut talon vanhan muorin kuolemasta
asti. Martti oli hänet hakenut vaimokseen Savosta saakka, vanhasta
Oinosten kotitalosta Rautalammilta puolikymmentä vuotta sitten ja oli
hänestä hyvän emännän saanut. Kun Reetakin oli kasvanut aikaihmiseksi,
oli talossa nyt naistyön tekijöitä. Sen vuoksi oli viime aikoina
pidetty useampia lehmiä, joten myös maitoruokaa riitti isommalle
joukolle.

Reeta istui jatkamaan kehräystään, kunnes tulisi heille sauna-aika.

Pekka ja Martti kertoivat aterioidessaan Erkille aiotusta
hirvenmetsästyksestä ja, kuten arvasivat, saivat hänet heti innostumaan
asiaan.

-- Hulluhan hirvet pyytämättä jättäisi, sanoi hän.

-- Hyvä se on hirvenliha talven varaksi, sanoi vanha vaari, leikaten
aimo kimpaleen hirven reittä eteensä. -- Kun Tapio, metsän jumala
riistan näkyviin ajaa, tottapa on tarkoitus, että se lahjana otetaan
vastaan.

Pekka lisäsi:

-- Veronkantaja vaatii veroina myös hirvennahkoja. Mistä niitä saisi
jos ei kaataisi.

-- Ei se ole muuta kuin kateutta ruotsalaisten puolelta, arveli Luukas,
-- etteivät he sallisi suomalaisten metsästää. Kun ei riistaa saada,
syytetään siitä suomalaisia. Kyllä sitä on riistaa heidänkin varalleen,
mutta eihän metsänelävä aivan kotipirttiin Isonjoen laaksoon juokse.
Metsästä se on haettava, ja metsästä sen suomalaiset hakevat.

-- Käyvät ne joskus ruotsalaisetkin näissä metsissä, puuttui puheeseen
Erkki Mulikka. -- Kesällä kaskenpolton aikana olivat suomalainen ja
ruotsalainen metsämies tavanneet toisensa Kurkilouhen alla kaadetun
peuran raadolla. Kumpikin, sekä suomalainen että ruotsalainen,
väittivät peuraa omakseen. Ruotsalainen sanoi sen haavoittaneensa ja
jälkiä seuranneensa. Suomalainen sanoi: Minä en sitä haavoittanut, minä
ammuin sen tähän paikkaan, enkä ole koko aikana päästänyt silmistäni.
Siitä syntyi tappelu ja suomalainen tappoi ruotsalaisen.

Paavo-renki tiesi, että nyt eivät ruotsalaiset enää liiku yksinään
metsissä. Heitä on useampia yhdessä, ja monen suomalaisen henki on
mennyt, kun on varustamattomana saapunut heidän tielleen.

-- Meitä lähtee nyt kuitenkin siksi monta liikkeelle, että saa olla
parvi ruotsalaisia ennenkuin meiltä hirvennahka viedään, jos elukka
saadaan ammutuksi, vakuutti Pekka, heittäen samalla luupalan Killille
järsittäväksi.

Miehillä oli, kuten tavallista suomalaismetsissä, hyvä ruokahalu. Leipä
mieheen kului, lisäksi suuri kimpale hirvenlihaa ja aimo padallinen
lintukeittoa nauriiden kera.

Saunasta palanneet naiset kantoivat olkia lattialle, ja sinne
paiskautui väki levolle riisuutumatta. Mitään peitettä ei ollut, osalla
oli hirven- tai poronnahkat allaan. Miehet sopivat siitä, että hyvissä
ajoin ennen auringonnousua lähtevät liikkeelle. Reeta toimittaa sanan
Mulikkaan Erkin lähdöstä. Martti lupasi palata seuraavaksi illaksi.
Leena laittoi evästä konttiin koko seurueen tarpeiksi.




HIRVENAJO ALKAA.


-- Ylös miehet! herätteli Luukas jo ennenkuin Otavan sarvet olivat
kääntyneet päivän nousulle.

Pian oli metsästäjäseura jalkeilla. Kun ei Erkki Mulikalla ollut
pyssyä mukana, otti hän vanhan vaarin jousen, jolla tältä salolta oli
aikoinaan monet peurat kaadettu -- ja kerran karhua haavoitettu niin,
että kirveellä saatiin lopetetuksi.

Komea oli katsella sitä joukkoa, joka aukeaman reunaa astuskeli
hirvenjälille raittiina lokakuun aamuna. Vaatetukseltaan se ei ollut
huomattava. Päässä oli kullakin reunaton patalakki. Ruumista verhosi
polvien yläpuolelle ulottuva sarkatakki, jota sitoi kirjailtu vyö
ja puunappulat nappeina. Housut olivat polven alapuolelta nauhoilla
kierretyt. Jalassa oli tuohivirsut. Paavolla ja Luukkaalla oli
kontti selässä. Pukua komeampi oli vankka vartalo. Pekka, Erkki ja
etenkin Martti olivat ryhdiltään sankareita, Mulikkaa pidettiin
kauneimpana seutukunnan nuorista miehistä. Jousi olallaan hän oli kuin
muinaissuomalainen jumala, Lemminkäinen, joka naisissa herätti ihailua.

Kun he saapuivat sille kohdalle, missä hirvet oli eilen nähty,
ohjattiin Killi jälille. Yön aikana olivat jälet vähän haihtuneet,
niin että Martin täytyi kulettaa koiraa metsään, minne hirvet olivat
kadonneet. Siellä ei Killin tarvinnut kauan kierrellä ennenkuin se
alkoi, varovasti kyllä, mutta jatkuvasti kuono maahan painettuna kulkea
laaksoon suolle päin. Suon reunalla jo koira haukahti ja kiiruhti
kulkuaan. Vihdoin suon takana alkoi säännöllinen haukunta merkiksi
siitä, että koira oli varmasti hirven jälillä.

Miehet seurasivat mukana. Kun oli vähän aikaa kävelty, löytyi
kalliojyrkänteen alta vastapäisen vaaran rinteeltä sammalikosta hirvien
makuupaikka. Kaksi niitä oli ollut, ilmeisesti samat, jotka Martti oli
nähnyt. Koira oli kai ne yhdyttänyt, koska sen haukunta oli jo kiihkeää
ja äreää. Miehet hajautuivat vähän.

Martti ja Erkki nousivat vaaralle, jonka takana oli toinen suo ja sen
keskellä lampi. Ennakolta oli vaikea päättää, mistä hirvet olivat
tavattavissa. Koirakin toisinaan hiljenti haukuntaansa, jopa kokonaan
pysähtyi. Olisikohan se häipynyt jäliltä? Ystävykset tähystävät ja
kuuntelevat. Vihdoin koira alkaa taas haukunnan, joka kuuluu toiselta
vaaralta laakson takaa. Sinne on pitkä matka. Miehet silmäilevät eri
tahoille, näkyisikö metsästäjätovereita.

-- Kas, kas tuolla! huusi Martti ja osoitti lammelle päin. Hänen tarkka
silmänsä oli huomannut hirven pyrkivän suon poikki. -- Tuo on koiras,
se sarvipää. Hirvet ovat hajaantuneet ja Killi ajaa naarasta toisella
suunnalla.

Juuri kun sarvipää oli päässyt suon reunaan, kuului sieltä pamahdus.
Joku oli ampunut, mutta ilmeisesti harhaan, koska hirvi otti pitkän
loikkauksen ja jatkoi nopeata juoksuaan.

-- Sitä on mahdoton seurata, kun Killi on toisen perässä, päätti Erkki,
ja he lähtivät astelemaan sinne päin, mistä haukunta kuului. Eräässä
mutkassa he yhdyttivät Luukkaan. Päivä oli jo puolissa.

-- Tästä näkyy tulevan pitkä ajo, selitti Luukas. -- Turha on meidän
kiirehtiä. Voimme hyvin tässä levätä ja odottaa, mille suunnalle
haukunta kallistuu.

He istuutuivat sammalikolle puron reunalle. Ahtaaseen laaksoon ei
kuulunut ollenkaan haukuntaa. Ehkä oli hirvi edennyt hyvinkin kauas.
Kuultuaan koirashirven pakenemisesta Luukas sanoi:

-- En luule, että Killin ajama hirvi hyvin kauas juoksee. Se palaa
takaisin seudulle, missä eksyi toveristaan.

He nousivat mäelle, ja sinne kuului taas haukunta. Aivan oikein. Nyt
oli haukunta siirtymässä sinne, mistä miehet olivat tulleet. Luukas
lähti kiertämään selänteen toista kuvetta, Martti ja Erkki toista.
Kotvasen käveltyään pysähtyivät ystävykset aukeamalle, joka oli
ennen ollut kaskena. Tällä paikalla oli sopiva pitää vahtia. Sinne
päin, mistä haukunta kuului, oli vastatuuli, joten, jos hirvi tänne
päin tulisi, se ei hajua ihmisestä saisi sieraimiinsa. He etsivät
suojapaikan kaatuneen puun juurien takaa. Siinä he odottivat. Ja
todella tuntui haukunta lähenevän. Martti odotti hermot jännittyneinä,
Erkki oli apuna tähystämässä, hänen joustaan ei nyt tarvittu.

Yhtäkkiä nykäisi Erkki Marttia takin liepeestä ja osoitti metsään,
joka oli palanut. Samalla kuivunut oksa risahti. Martti huomasi hirven
vilahtavan mustien puunrunkojen välistä. Tuokiossa oli hirvi jo
aukeamalla ja Martin pyssy ojennettuna. Pamaus. Hirvi hyppäsi pystyyn
takajaloilleen ja kaatui maahan kuperikeikkaa heittäen. Martin pyssy
oli tehnyt tehtävänsä. Kun he saapuivat kaatuneen luo, loi elukka
syvän, rukoilevan katseen, joka pian sammui. Hirvi oikaisi pitkät
säärensä ja oli kuollut. Martin avatessa puukolla kurkkua saapui Killi
ja alkoi latkia haavasta pulppuavaa lämmintä verta. Nahkaa nylettäessä
kokoontuivat muutkin metsästäjätoverit ja auttoivat työssä.

Katsottuaan hirveä, sanoi Pekka:

-- Ei tämä ole minun hirveni. Se, jota minä ammuin, juoksee vielä
metsässä.

Hän kertoi, että hän kiiruhtaessaan Killin haukuntaa kohti huomasi
lammen takana suuren sarvipäähirven, joka oli nousemassa metsän
reunaan. Välimatka oli liian pitkä. Hän ampui kuitenkin. Arvatenkaan ei
luoti kantanut. Ja hirvi katosi metsään.

-- En minä ennen kotiin palaa kuin olen ampunut hirveni, vakuutti hän
innostuneena.

-- Nyt kuitenkin lepäämme ja laitamme ateriaksi kunnon paistin, päätti
Luukas.

Ahon alareunalle, lähelle lähdettä oli Paavo laittanut nuotion,
ja siinä paistettiin ateriaksi hirvenlihaa. Lähde antoi raikasta
juomavettä.

Aterioidessaan juttelivat miehet tarinoita vanhoista suomalaisista,
jotka olivat Suomesta näihin metsiin tulleet. Luukas, joka oli
metsämatkoillaan laajasti kulkenut, oli tavannut useita noita vanhempia
asukkaita. Hän kertoi:

-- Kaikkialla näissä metsissä monien kymmenien peninkulmien alueella
on suomalaisia sekä Ruotsin että Norjan puolella. Rajaseuduilla
onkin suuria suomalaisia taloja, jotka ovat vaurastuneet laajoilla
kaskiviljelyksillä. Siellä se elää vielä myös Risto Havuinen, Pitkäksi
Ristoksi sanottu. Hän on mainio metsästäjä, mutta luonteeltaan kiivas.
Tultuaan Suomesta hän ampui yhdeltä paikalta viisi hirveä, ja sille
kohdalle hän rakensi talonsa. Mukana oli hänellä vain eväspussinsa
ja siinä kourallinen rukiinsiemeniä, mutta mitä käytti hän niin
taitavasti, että muutamien vuosien kuluttua oli hänellä kolme aittaa
viljaa täynnä. Myymällä viljaa ruotsalaisille sai hän niin paljon
rahaa, että kehui sitä olevan kellarillisen. Ruotsalaiset väittivät,
että hän oli itse nuo rahat tehnyt, mutta oikeudessa mies näytti, että
kyllä hänen rahansa olivat oikeita. -- Olen minä käynyt Pitkän-Riston
kotona, vakuutti Luukas. Näkyi, että siellä asui hyviä metsämiehiä.
Suuren uhrihongan ympärillä oli seipäissä ja puiden oksilla kymmeniä
karhunpääkalloja.

-- Väkevin mies, jonka minä olen tavannut, jatkoi Luukas muisteloitaan,
on Tikkanen, Savosta hänkin kotoisin. Hän matkusti kerran talvella
jokilaakson asutuksilla. Hän oli juonut ja makasi rekensä pohjalla
nukuksissa, hevosen kulkiessa hiljalleen. Vastaan tuli maaherra. Lunta
oli paljon tienvierissä ja tie oli kapea. Kun ei maaherra päässyt
hevosineen ohi, hyppäsi kuski istuimeltaan ja löi nukkuvaa Tikkasta,
sekä käski siirtymään syrjään. Tikkanen suuttui piiskansivalluksesta ja
veti maaherran hevosineen rekineen lumihankeen ja jatkoi matkaansa.

Näin juttelivat miehet aterioidessaan.

Heidän oli myös tehtävä suunnitelma hirvenajon jatkamista varten. Pekka
puolestaan oli taaskin innokas lähtemään oitis ajamaan hirveä, jota hän
oli jo kerran ampunut.

-- Jätämme nytkin ajon huomiseen, sanoi Luukas. -- Kyllä ne jäljet
yhdytämme kuten tänäänkin.

Kaadetun hirven lihat oli kuitenkin vietävä talteen, etteivät
petoeläimet niitä raatelisi.

-- Hirvi on sinun, Martti. Vie se kotiin, niin minäkin saan pyssyn,
ehdotti Erkki.

Näin sovittiin, että Martti palaisi kotiin, jossa häntä odotettiin.

-- Tuossa on jousi, sanoi Erkki. -- Olenkin sitä turhaan kantanut...
Ei, maltappas, keskeytti hän. Ammun metson tuolta. -- Hän oli huomannut
ison linnun ahon reunassa kuusen latvassa ja lähti sitä hiljaa ja
varovasti kiertämään. Hetken perästä kuului nuolen suhahdus, ja metso
pudota ropsahti maahan. Erkki toi sen Martille ja sanoi:

-- Anna se Reetalle. Syödään lintukeitto, kun palaan.

Martti sitoi hirven nahan ja parhaimmat lihat kannalmukseen, otti
taakan selkäänsä ja lähti. Hämärä oli jo tullut.

-- Joutukaa huomenillaksi saunaan, kutsui Martti.

-- Ellemme huomiseksi, niin ainakin ylihuomiseksi, lupasi Luukas.

Hirvenajolle aikovat jäivät nuotiolle yötään kuluttamaan ja aamua
odottamaan.

He jatkoivat keskustelua. Puhe kantausi suomalaisten ja ruotsalaisten
välisiin vainoihin.

-- Syytä on varoa ruotsalaisia, sanoi Luukas, korjatessaan tulta
nuotiossa. -- Kerran minäkin jouduin heidän kanssaan tekemisiin. Olimme
karhun kaataneet ja nylimme sitä, kun saapui ruotsalaisjoukko. En tiedä
mitä heillä lienee ollut mielessään, mutta kun näkivät, että kaadettu
eläin oli karhu, eivät ryhtyneet väkivallantekoihin, sillä heille juuri
olimme palveluksen tehneet karhun ampumisella ja niin turvanneet heidän
lehmiään. Uhkasivat kuitenkin lähtiessään, että jos tapaavat meidät
hirven ampumisessa, he säälittä tappavat jokaisen.

-- Vähälläpä pääsitte, huomautti Pekka. -- Moni suomalainen on saanut
pahempaakin kokea. Ostmarkilla tulivat ruotsalaiset taloon juuri kun
koko väki oli saunassa. Ovi teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin
tuli. Kaikki paloivat sisällä. Äiti heitti nuorimman lapsensa ulos,
mutta murhamiehet nakkasivat sen takaisin liekkien uhriksi.

-- Niin, niin, kyllähän ne ovat julmia tekoja, myönsi Paavo. -- Paikoin
kuuluvat kokonaisia kyliä polttaneen. Mutta eivät suomalaisetkaan ole
jättäneet kostamatta. Puralaan tulivat ruotsalaiset ja äkkirynnäköllä
yllättivät talon asukkaat. Kuusi henkilöä tapettiin, seitsemäs pääsi
pakoon ja toi Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Nämä hyökkäsivät
ruotsalaisten kimppuun, eikä yhtään pelastunut.

-- Viha synnyttää vihaa, päätti Luukas. -- Antaisivat meidän täällä
olla rauhassa ja metsästää sekä kalastaa, niin ei heillä olisi
suomalaisten puolelta mitään pelättävää.

Näin jutellen miehet nukahtivat. Vuorotellen kuitenkin yksi piti vahtia
ja hoiti nuotiota, jottei syksy-yö kovin kangistaisi jäseniä.

Aamulla aikaisin lähdettiin liikkeelle. Killi ohjattiin lammen rannalle
sille kohdalle, missä Pekka oli sarvipäätä ampunut. Täytyi kierrellä
jonkun aikaa ennenkuin koira löysi hirven jäljet. Vasta pitemmän matkan
kuluttua alkoi haukunta. Hirvi oli arvatenkin edellisen päivän ajon
johdosta siirtynyt kauas.

Ajo alkoi ja hirvi pakeni Isonjoen laaksoa kohti. Metsästäjät, Pekka,
Erkki, Paavo ja Luukas, olivat jo monta tuntia samonneet Killin
haukunnan jälestä, kunnes saapuivat mäelle, josta aukeni iso laakso.
Heidän edessään olivat ruotsalaisten pellonviljelijäin taloryhmät,
jotka olivat ketjussa pitkin laaksoa. Isojoki kierteli peltojen välissä.

Metsästäjät pysähtyivät.

-- Tokkohan me lähdemme kauemmas, epäröi Luukas. -- Hirvi pyrkii joen
yli vastakkaiseen metsään. Jos tahdomme sen saavuttaa, täytyisi meidän
mennä poikki ruotsalaisten peltojen. Minua ei huvita niitä lähestyä
tänä aikana.

Miehet jäivät pitämään neuvottelua.

-- Jos meidän on laakson yli mentävä, suunnitteli Erkki, -- on
etsittävä paikka, missä metsä ulottuu joelle saakka. Näin voimme
ruotsalaisten huomion välttää.

Pekka ei ollut halukas luopumaan hirvenajosta. Killi kaikkein vähimmin.
Koira oli saatu vähäksi ajaksi rauhoittumaan, mutta ennen kuin miesten
neuvottelu oli päättynyt, juoksi se metsästä laaksoon ja alkoi
kiihkeästi haukkua.

Hirvikin oli epäillyt lähtisikö laakson aukeille. Mutta kun se kuuli
Killin kiihtymyksen, vavahti se säikähdyksestä, kohotti päänsä pystyyn
niin että sarvet koskettivat selkää ja kiiti nopeata vauhtia joelle.
Metsämiehet huomasivat sen luonnollisesti. Pekka tarttui pyssyynsä
ja lähti juoksemaan mäkeä alas. Hänen metsästysintonsa voitti
varovaisuuden.

-- Älä kulje joen yli aukealta, huusi Erkki jälkeen. -- Tuolla
sivummalla ulottuvat metsien reunat koskeen.

-- Emme nyt enää voi salata metsästystämme ruotsalaisilta, huomautti
Luukas. -- Killikin jo tekee sen tunnetuksi. Sen haukunta kuuluu
kylälle. Minä seuraan Pekkaa. Mene sinä ja kierrä kosken kautta, jos
hirvi sattuisi kääntymään sinne päin.

Luukas ja Paavo lähtivät Pekan jälkiä. Hirvi ui joessa ja koira pian
sen jälkeen.




ERKKI JOUTUU VANGIKSI.


Erkki Mulikka kiersi metsän reunaa. Siellä päin joki näytti kapeammalta
ja ehkäpä ylikulkupaikkakin pikemmin löytyisi.

Jouduttuaan rannalle hän näki Pekan, Paavon ja Luukkaan keksineen
veneen, jolla soutivat joen yli. Hän huusi heille, mutta he eivät
metsästysinnossaan häntä kuulleet.

Hän katseli rannalta venettä tai lauttaa, mutta sellaista ei näkynyt.
Nopeasti hän kantoi kaksi kuivaa puuta rantaan, sitoi ne pajuvitsalla
toisiinsa kiinni ja, ottaen sauvan käteensä, alkoi meloa lauttaansa
joen yli. Joki oli sillä kohdalla kivikkoinen ja virtaava.

Kun hän tuli keskelle, ei sauva pohjannut ja virta alkoi viedä
lauttaa alaspäin, missä vesi kuohui koskena. Tilanne ei häntä
arveluttanut, sillä hän uskoi pääsevänsä onnellisesti yli vaikka koskea
laskemallakin. Kahdesta puusta kyhätty lautta oli niin pieni, että se
hädin tuskin kannatti häntä. Koskessa hän oikaisi itsensä suoraksi,
pitäen pyssyä toisessa ja sauvaa toisessa kädessään.

Nuori suomalainen näytti komealta kiitäessään kuohuissa melkein
näkymättömällä lautallaan. Arvatenkin olisi kaikki käynyt hyvin, ellei
virta olisi vienyt lauttaa kiveä kohti, mihin se jysähti niin, että
hento pajuside katkesi ja puut hajaantuivat. Notkea mies huomasi vaaran
ja nopeasti päättäen hyppäsi kivelle.

Siinä hän nyt seisoi pelastuneena kosken kivellä. Vastapäiselle
rannalle oli siksi pitkä matka, ettei juuri hypätä voinut. Välillä oli
väkevä virta.

Katsellessaan mahdollisuutta ylipääsyyn kuuli hän helakkaa naisen
naurua rannan kalliolta.

Siellä seisoi nuori tyttö marjatuohinen kädessään.

-- Uljaasti laskit kosken ja taitavasti hyppäsit kivelle, sanoi hän
ilakoiden. -- Mutta nyt olet kiikissä etkä pääse minnekkään. -- Tyttö
puhui ruotsia. Erkki päätti, että hän oli tästä rantakylästä.

-- Jos en muuten pääse, tulen uimalla, uhkasi Erkki. Hän huomasi
rannalla tytön lähellä pitkän kuivan kelon. -- Pääsisin kuivin jaloin,
jos ohjaisit tuon kelon virtaan, että virta kääntäisi sen latvan tätä
kiveä kohti.

-- Ohoh, sitä en tee. Ruotsalainen tyttö ei auta metsäsuomalaista,
vaikka kuulunetkin metsän aateliin, vastasi tyttö veikistellen,
siirtyen kuitenkin puun lähelle aikoen sitä nostaa.

-- Koska asiat niin on, en huolikaan avustasi, sanoi Erkki, viskasi
seipään koskeen, puristi pyssyn kouraansa, otti ponnistusasennon ja
teki hirveän hypyn.

Tyttö kirkaisi kauhistuneena, mutta samassa oli nuori mies hänen
vierellään.

-- Suomalainen voi tulla toimeen ilman ruotsalaisen apuakin. -- Erkin
ääni värähti äskeisestä ponnistuksesta ja ylpeydestä.

Poislähtöä tehdessään hän sanoi:

-- Saisinko tietää soman ruotsalaisen nimen, joka on niin valmis
auttamaan muukalaista?

Sekavat tunteet värähtivät tytön kasvoilla. Niistä näkyi ihailun
selvä leima. Miehen sulava ja samalla voimakas ryhti vaikutti hänen
naisellisuuteensa. Miehen pelottomuus hurmasi hänet, vaikka tämän tehty
tai todellinen välinpitämättömyys kiusasi. Tyttö oli kaunein niillä
tienoin.

-- Minun nimelläni taitaa olla yhtä vähän merkitystä sinulle kuin sinun
minulle, sanoi tyttö. -- Sinä osaat paremmin loikata kuin tajuta pilaa.

Kuului lähestyviä askeleita. Tytön kasvot muuttuivat.

-- Pakene, pakene pian, sanoi hän hätäisesti. -- Usko pois, se on hyvä
neuvo, vaikka häpeän pehmeyttäni, jatkoi hän silitellen sanojaan.

Erkki näki parhaaksi ottaa neuvosta vaarin. Hän aikoi juuri paeta,
kun metsän reunasta näkyi miehiä. Nopeudestaan huolimatta hän ei
ehtinyt tiheikössä karkuun. Tuokiossa otettiin hänet kiinni ja hänen
oli alistuttava ylivoimaan. Kiinniottajien johtaja heitti ankaran
silmäyksen tyttöön ja sanoi:

-- Stina, poistu täältä. Sinulla ei ole mitään tekemistä suomalaisen
roiston kanssa. -- Ja kääntyen vangin puoleen hän päästi vihansa
valloilleen:

-- Olettepa te suomalaiset jo häikäilemättömiksi tulleet, sanoi hän.
-- Ette enää tyydy metsästelemään korvissa, vaan tulette tänne meidän
rintamaillemme ja ammutte hirvet meidän tupiemme nurkilta.

-- Sieltä metsistä me hirven ajoimme, meidän omilta aloiltamme. Ei
hirvi valitse ampujaansa. Yhtähyvin se on teidän kuin meidänkin
pyssyjemme tavoitettavissa. Taitaa vain niin olla, että teidän pyssynne
ei osaa maaliin. -- Erkki oikaisi itsensä ja katsoi pelkäämättä
vihollisiinsa.

-- Eikö osaa? Annapas kun koetan, uhkasi nuorempi, punatukkainen
ruotsalainen ja ojensi pyssynsä Erkki Mulikkaa kohti. Vanha isäntä esti
murhatyön.

-- Gustaf, älä ammu vankia, joka ei pysty itseään puolustamaan.

-- Mitäs säälit suomalaista, Dalbo, sanoi Gustaf. -- Suomalainen
on henkipatto, jonka saa ampua missä vain. Taitaa kuitenkin luoti
olla liian arvokas hänenlaiseensa. Parempi on, että sidomme hänet
myös jaloista ja heitämme koskeen virran vietäväksi. Niin on yhdestä
suomalaisesta päästy näillä mailla.

-- Jätetään rankaiseminen oikeuden käsiin, päätti Dalbo. -- Kuulethan
koiran haukunnan. Voimme vielä yhdyttää ne. Otamme ne kaikki kiinni ja
tuomme kylään. Teljetkää tämä vanki siksi aikaa meidän aittaan.

Miehet tarttuivat Erkkiin kiinni ja lähtivät häntä kuljettamaan. Gustaf
ja hänen toverinsa Klas puristivat häntä säälimättömästi käsipuolista
ja potkivat kuljettaessaan.

-- Ei minua vain niin potkita, kivahti Erkki ja tyrkkäsi hartioillaan
niin, että molemmat miehet lensivät sivulle. Vakavana, pää pystyssä,
hän lähti kävelemään taloa kohti Gustafin muristessa takana vastaisesta
kostosta.

Stina oli vähän matkan päässä seurannut tapahtumaa ja oli tuntenut
sydämessään outoa kouristusta kuullessaan Gustafin ehdotusta
suomalaisen hukuttamisesta. Häntä ihmetytti, mitä häntä liikutti tuon
suomalaisen kohtalo. Oli hän joskus ennen nähnyt suomalaisia, vaikka
harvoin ne näihin kyliin tulivat, viime aikoina tuskin ollenkaan.
Fryksdalin markkinoilla niitä näki suurissa joukoissa. Siellä ne
tappelivat ja tekivät häiriöitä niin, että nimismies heitä telkesi
putkaan. Mitä Stina suomalaisista oli kuullut, oli aina koskenut
väkivallantekoa tai rikoksia. Hän ei tahtonut tätäkään suomalaista
puolustaa, mutta oli tämä kuitenkin ristiriidassa sen käsityksen
kanssa, jonka hän oli saanut suomalaisista. Hän melkein ylpeili
siitä voimannäytöksestä, millä tuo suomalainen oli työntänyt syrjään
Gustafin, jota kylän nuorten miesten joukossa pidettiin rotevimpana.
Gustaf oli tämän paikkakunnan kilpailuissa aina esiintynyt sankarina ja
kylän nuoret tytöt olivat yleensä häneen ihastuneita huolimatta hänen
punaisesta tukastaan ja useinkin hillittömän rajusta esiintymisestään.
Hän ja Stina, -- niin se ei ollut pelkästään isän tahto, kyllä siinä
oli Stinan suoranainen suostumus, -- heidän piti pian viettää häitä.

Kuinka kaukaiselta ja vieraalta tuo ajatus nyt tuntuikaan Stinasta!

Miksi se nyt siltä tuntui?

Ja punapäinen Gustaf, joka kulki uhitellen suomalaisen vangin rinnalla,
näytti kaikelta muulta kuin miellyttävältä. Sankarin osat olivat
vaihtuneet.

Stina unhotti marjatuohisensa kivelle ja käveli rantatietä hiljalleen
kotiin.

Dalbon kartanon sivulla oli rakennus, joka oli jaettu useampiin
aittoihin. Kaikkiin niihin johti eri ovet pihalta, ja olivat ne niin
jaetut, että Stinalla oli omansa, pojalla omansa, piioilla ja rengeillä
myös molemmilla omansa. Kesällä käyteltiin niitä makuuhuoneina.
Nyt syksyn tultua olivat jo kuitenkin useat muuttaneet vuoteensa
asuinhuoneisiin.

Stinan saapuessa taloon oli vanki teljetty pojan aittaan, joka
oli tyhjä. Vahva rautakanki ovessa esti sitä aukeamasta. Miehet,
isännän ja Gustafin johdolla olivat valmistautumassa metsästäjien
kiinniottamiseen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan ja oli heillä mukanaan
pyssyjä sekä nuijia. Metsästyskoira liikkui heidän kintereillään.

-- Panitteko vangille ruokaa siltä varalta, jos kauankin viivytte,
huomautti Stina ujosti.

-- Mitään ruokaa hän ei tarvitse, kivahti Gustaf, -- pian hänen
päivänsä joka tapauksessa päättyvät.

-- Emme me kauan viivy. Huomenna ennen puoltapäivää olemme takaisin,
vakuutti Dalbo. Jos viipyisimme, työnnä kissankolosta vettä ja leipää.

Aitoissa ei yleensä ollut mitään aukkoa. Oven alasyrjässä oli vain
pieni reikä, mistä kissa voi kulkea pyytäessään hiiriä.

-- Minä tulen pian perästä, huusi Gustaf toisille.

-- Unohdin jotain.

Hän lähestyi Stinaa, tarttui hänen käsipuoleensa ja puristi sitä
kovasti.

-- Sinä näyt hellivän tätä suomalaista. Kavahda! Teeppäs tiliä kuinka
sinä jouduit hänen seuraansa?

-- Hänen silmänsä leimusivat.

-- Se ei sinuun kuulu, vastasi Stina loukkautuen sulhasensa
kovakouraisuudesta ja tempautui hänestä irti.

-- Sinä tiedät että minä olen raju mies enkä tunne sääliä suomalaista
kohtaan. -- Gustaf oli sangen ärtynyt. -- Pane mieleesi, että tuo mies
ei tästä talosta elävänä lähde.

Näin vannottuaan hän lähti tavoittamaan tovereitaan.




HIRVENAJON PÄÄTÖS.


Erkki Mulikan joutuessa näin vangiksi jatkoivat Pekka, Paavo ja Luukas
hirvenajoaan. Päästyään joen yli he sivulleen katsomatta riensivät
Killin haukuntaa kohti metsään. Rannalta kohosi loiva mäki, jonka
takana oli laaja metsä. Hirvi kiersi mäen rintaa ja kääntyi sitten
salolle päin.

Kauan kesti kiivas ajo. Pekka oli väsymätön. Hän piti hirveä
omaisuutenaan, kun oli sitä kerran ampunut. Hän uskoi, että se oli
jonkun verran haavoittunut, joten sen täytyi lopulta antautua.
Syyspäivä oli kolea ja uhkasi yöksi pakkasta.

Miehet ihmettelivät jonkun verran, kun ei Erkkiä kuulunut. He olivat
kuitenkin vakuutettuja, että hän kuulee Killin haukunnan ja joutuu
jäljille.

Vihdoinkin, kun ilta alkoi jo lähetä, huomasivat he haukunnasta, että
hirvi oli lähellä saavutettavissa. Killi nosti kiihkeän äläkän. Komea
elukka oli sortunut suohon. Pekka, joka kulki edellä, näki sen ensiksi.
Nyt hän oli saaliistaan varma. Hän ampui hirveä päähän, joka painui
sivulle niin, että sarvenkuve maata koski. Ruumis retkahti alas ja
Killi kiiruhti sen kimppuun.

Yhteisesti nostivat miehet elukan suosta, asettivat pajunvitsat sen
jalkoihin ja vetivät suon reunalle.

Nyt vasta ennättivät he ajatella väsymystään. Luonnollisesti roihusi
ennen pitkää nuotio pimenevän illan hämyssä. Tuntui kylmältä, minkä
vuoksi tuli tehtiin tavallista isompi.

-- Ei tässä vielä levolle jouda ennenkuin hirvi on nyletty, tuumi Pekka
ja valmistautui Paavon kanssa työhön.

Luukas istui nuotion ääressä ja kohenteli tulta. Omituinen
herpautuminen valtasi hänen ruumiinsa. Hän oli ollut sadoilla
metsästysretkillä, kierrellyt kaikki Keski-Ruotsin metsäseudut, käynyt
Norjankin puolella ja ollut monessa seikkailussa. Tänään painoi hänen
mieltään selittämätön tunnelma. Haaveellisena hän katsoi kimmeltävää
tähtitaivasta, joka näkyi puitten latvojen yltä. Metsä oli melkein
yhtämittaa ollut hänen kotinaan. Lämmintä tupaa, omaa kotia ei
ollut. Suurin nautinto oli verryttää jäseniään Oinolan saunassa, kun
metsästyksen väliaikoina sai siellä majailla.

Pekka ja Paavo olivat saaneet hirven teurastetuksi. He olivat
erottaneet hyvän lihapalan ateriaksi. Muut paistit he olivat kasanneet
läjiin ja sitoneet ne kannalmuksiksi kotiin vietäväksi. Niinikään nahka
sidottiin kokoon, jotta se olisi helpompi kantaa.

Hekin tulivat nuotiolle, jossa alettiin valmistaa ruokaa. Osa lihasta
pantiin paistumaan tulelle, osa paloiteltiin pieniksi. Luukas meni
etsimään lähdettä, joka oli suossa kuusen tiheitten juurien suojassa.
Herneitä ja lihapaloja pantiin astiaan, joka ripustettiin tulelle
kiehumaan. Killi oli teurastuksessa saanut koiralle kuuluvat osat ja
asettui levolle miesten jalkojen juureen. Vallan rauhallinen se ei
ollut. Lieneekö ollut vielä ajosta jännittyneenä. Aina väliin siirsi
makuupaikkaansa.

Ateriaa odotellessaan vaipui Luukas taaskin mietteisiinsä.

-- Me olemme nyt turvattomalla puolella metsässä, sanoi hän. -- Täällä
ei ole meillä tuttavia eikä suojaa. On parasta, että, kun on vähän
levätty, lähdemme yön selässä paluulle. Ehdimme pimeässä kulkea poikki
Isonjoen laakson ja välttää ruotsalaiset kylät.

-- Kotiin täytyy kiiruhtaa, myönsi Pekkakin, muistellen nuorta
vaimoaan, joka siellä kotona odotti. -- Tuosta saa Miina komean
hirvensarven tuvan seinälle, sanoi hän heittäen irtisahaamansa sarvet
pyssynsä viereen mättäälle.

Paavo tunsi hiukaisevaa nälkää ja koetti ateriaa kiiruhtaa. Hänestäkin
alkoi tämä outo korpi tuntua kaamealta. Hän oli kuullut paljon
kertomuksia ruotsalaisten harjoittamasta vainosta, vaikka ei ollut
sattunut koskaan riitaan heidän kanssaan. Oli hän ollut kerran
kesärenkinäkin eräässä ruotsalaisessa talossa, missä kaikki olivat
olleet hyvin ystävällisiä. Vasta myöhemmin oli se suomalaisten ja
ruotsalaisten välinen viha leimahtanut liekkiin.

-- Epäilemättä ne ruotsalaiset meidät huomasivat, kun kiiruhdimme
laakson poikki, hän puhui puoleksi itsekseen. -- Mutta jos olisivat
lähteneet meitä takaa-ajamaan, olisivat he jo meidät yllättäneet.

-- Onkohan Erkille jotain tapahtunut, kun ei kuulu, mietti Pekka. --
Hän on kuitenkin sellainen kärppä, että käpälälaudasta pääsee.

Miehet keräsivät kuusenhavuja alleen ja alkoivat aterioida. Tuskin he
olivat ennättäneet ensimmäisiä suupaloja haukata, kun Killi kohotti
päätänsä kuunnellakseen. Korvat törröttivät koiralla pystyssä ja se
murisi vihaisesti. Metsästä kuuluikin pian risahduksia. Killi ryntäsi
sinne ja aloitti vihaisen haukunnan.

-- Hei, miehet, kutsukaa koiranne pois, jottei pure rauhallisia
ihmisiä, kuului ääni korven pimeydestä.

Miehet olivat nuotiolla kavahtaneet ylös ja tarttuneet pyssyihinsä.
Kuultuaan äänen he huomattavasti rauhoittuivat, ja Pekka vihelsi
Killiä luokseen. Koira ei totellut kutsua, mutta heitti haukunnan. Se
vain murahteli seuratessaan outoja tulijoita. Sen selkäkarvat olivat
pystyssä.

-- Hyvää iltaa metsämiehet, toivotti tulijain johtaja, vanha
ruotsalainen, astuessaan nuotion ääreen. Lähinnä häntä tuli kaksi
vastenmielisen näköistä miestä. Tulen valossa näkyi toisella hatun
alta punainen tukka. Lieneekö valo hänen silmiänsä häikäissyt, kun hän
käänsi ne pois eikä katsonut suomalaisia silmiin. Yhä enemmän näkyi
metsästä tulevan miehiä, kaikkiaan kahdeksan henkeä, kaikki hyvin
asestettuina.

-- Älkää pelätkö, emme me mitään pahaa teille tahdo, vakuutti vanha
ruotsalainen, huomattuaan suomalaisten säikähdyksen. -- Mekin olemme
metsämiehiä, joiden on tarpeen yöpyä täällä korvessa. Sattumalta
huomasimme tämän tulen ja arvelimme, että on rattoisampi asettua
naapuriksi.

-- Sopiihan tähän nuotiolle useampiakin, esitti Pekka vieraanvaraisena.
Pelko alkoi vähitellen hänestä häipyä.

-- Pitäkää te vain nuotionne, sanoi punatukkainen kalseasti. -- Me
laitamme omamme vähän sivummalle. Tule Klas, tulkaa miehet.

He poistuivat pimeään, ja pian kuului kuivien puiden kaadantaa sekä
kuusenoksien karsimista. Jonkun matkan päähän kuusipensaikon taakse
laittoivat ruotsalaiset nuotionsa. Puhetta ei sieltä asti voinut
erottaa, mutta väliin kuuli Luukas heidän karkeata nauruaan.

Suomalaiset jatkoivat keskenjäänyttä ateriaansa. Tarjosivat sitä
vanhalle miehellekin, joka edelleen viipyi heidän nuotiollaan.

-- Pian kai meidänkin ateriamme valmistuu, vastasi ruotsalaisten
johtaja, vältellen ja tarjoukseen suostumatta. Vanha mies kyseli heiltä
yhtä ja toista, kyseli heidän nimiään, asuntopaikkaansa sekä uteli
tietoja yleensä suomalaisten oloista.

-- Teette väärin kun tulette näin pitkälle metsästämään, huomautti
vieras. -- Tällä tavalla särkyy naapurisopu. Luulisi teillä siellä
omissa metsissänne olevan kylliksi riistaa.

Vaikka vanhan miehen sanat olivatkin moittivia, sanoi hän ne kuitenkin
siksi hyväntahtoisesti, etteivät suomalaiset mitään pahaa epäilleet.

-- Ensimmäistä kertaa me näillä mailla olemme, vakuutti Pekka. -- Hirvi
lähti liikkeelle meidän halmeiltamme. Me emme voineet sen kulkua ohjata
ja niin jouduimme tänne.

-- Kuinkas teidän metsästyksenne on luonnistunut, kysyi Luukas. --
Oliko teillä otus ajettavana; hirvi, peura tai ehkäpä karhu? Teitä
näkyy olevan monta miestä.

-- Ky-yllä, kyllä mekin olemme saaliin ajossa, vastasi vanha mies
epäröiden.

Vieraitten koira oli osunut hirven teurastuspaikalle ja alkanut siellä
jäännöksiä syödä. Killi, joka kaiken aikaa oli ollut hyvin äreänä ja
pitänyt vihaisena silmällä outoja henkilöitä, riensi koiraa ajamaan
pois. Niiden kesken syntyi ärhäkkä tappelu, jossa vieras koira jäi
alapaulalle. Se parahti silloin tällöin surkeasti. Vihdoin se kolmella
jalalla liikaten pakeni ruotsalaisten nuotiolle.

-- Suomalaisen koira ei rankaisematta pure ruotsalaista, karjaisi
silloin punatukkainen ja ryntäsi suomalaisten nuotiolle. Hän kiirehti
Killin kimppuun ja potkaisi sitä niin, että koira kiljahti tuskasta.
Pekka kiivastui tästä ja tarttui pyssyynsä, mutta vanha mies ehti
välittäjäksi.

-- Ette kai koirien takia tappelua nosta, hän rauhoitti. -- Pane,
suomalainen, pyssysi puun oksaan, kun ei vastustajallasikaan sellaista
ole. Rauhoitu, Gustaf, lepytteli hän toveriaan.

Ruotsalaiset poistuivat nuotiolta.

Tapahtuma oli tehnyt suomalaiset sen verran rauhattomiksi, että
he pelkäsivät käydä levolle. Myöskään eivät he uskaltaneet lähteä
liikkeelle, kun pelkäsivät ruotsalaisten pimeässä tekevän pahaa. He
koettivat seurata vieraiden liikkeitä, vaikka tiheä kuusikko rajoitti
näkemistä. Ruotsalaiset puuhasivat omissa askareissaan. Aterioituaan he
hajaantuivat eri tahoille.

-- Täytyy koota lisää havuja vuodetta varten, sanoi punatukkainen.
Parin toverin kanssa hän lähestyi kuusipensaikkoa ja karsi oksia.

-- Jo riittää, huusi hän sitten miehille.

Aivan kuin komennettuina syöksähtivät ruotsalaiset pensaikon läpi
esiin, paitsi vanha mies. Hyökkääjät tempasivat suomalaisten pyssyt,
jotteivät nämä voineet niitä käyttää. Punatukkainen tarttui Pekkaan
kiinni. Hänen toverinsa, Klasiksi kutsuttu, otti osalleen Paavon ja
kolmas piti Luukkaan käsiä kahlehdittuina.

-- Kyllä me teille roistoille ja metsäsisseille nyt näytämme
ruotsalaisen koston, kähisi punatukkainen ja piti Pekkaa kurkusta
kiinni, niin ettei tämä voinut ääntä päästää. Muuten eivät miehet
sanaakaan vaihtaneet.

Syntyi kiivas kamppailu suomalaisten nuotion ympärillä. Pekka, joka oli
yllätettynä joutunut punatukkaisen alle, ponnisteli päästäkseen irti
vankasta otteesta. Kun hän oli tukehtumaisillaan, kohotti hän hartiansa
sellaisella voimalla, että punatukkainen kierähti sivulle ja käsi
irtautui. Mutta mies kiersi kätensä hänen kaulansa ympärille ja niin
pyörivät he maassa vuoroin toinen, vuoroin toinen päällimmäisenä. Killi
otti urheasti osaa isäntänsä puolustukseen. Se kiljui ja puri Gustafia,
mistä milloinkin kiinni sai.

Samanlainen kamppailu oli Paavon ja Klasin välillä. Suomalainen ei
vain saanut ruotsalaisen kättä kurkustaan. Hänen silmänsä mustenivat.
Klas tarttui puukkoonsa, millä iski mihin osui. Vihdoin sai hän puukon
työnnetyksi Paavon rintaan. Suomalainen sortui veriinsä.

Pekka oli punatukkaisen saanut alleen ja toisella kädellään hän otti
puukkonsa tupesta, jolla yritti vastustajalleen antaa kuolettavan
iskun. Toverit tulivat hätäänjoutunutta auttamaan. He monin miehin
tempasivat Pekan Gustafin päältä ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa,
sekä heittivät kuusenrunkoa vastaan, johon hän jäi istuvaan asentoon.

Luukas oli ainoa yllätetyistä, joka ehti nousta ylös vihollisten
hyökätessä. Hänkään ei saanut käsiinsä pyssyä, mutta puukolla hän
torjui vihollisia, jotka monilukuisina hyökkäsivät hänen kimppuunsa.
Taistelu oli tuimaa, ja verta virtasi sekä ruotsalaisista että
Luukkaasta. Pekka näki toverinsa vaikean aseman. Hänen puukkonsa oli
pudonnut maahan. Vaivoin sai hän sen sidottuun käteensä. Hän ponnisti
hartioillaan puunrunkoa vastaan, side jalkojen ympäriltä höltyi ja hän
pääsi seisaalleen. Punatukkainen huomasi tämän.

-- Vai vielä sinä yrität, hän huusi ja tempasi pyssynsä. Kuului
pamahdus. Luoti oli sattunut. Pekka kaatui maahan. Myös Klas oli nähnyt
Pekan yrityksen ja tarttunut kirveeseen.

Vaikka vastustaja oli kaatunut, iski Klas kiihkoissaan kirveellä päähän.

Laukauksen kuultuaan riensi Dalbo nuotiolta.

-- Kuka ampuma-asetta käyttää, hän huusi. Hänen silmiänsä kohtasi
kauhistuttava näky.

Kaksi suomalaista makasi verissään. Kolmannen ympärillä riehui taistelu
elämästä ja kuolemasta. Ennenkuin hän ehti enempää, löi yksi mies
Luukasta kirveellä. Päähän tähdätty isku sattui käsivarteen. Luukas
horjahti ja katosi pimeyteen.

-- Kyllä hänkin sai tarpeekseen, sanoi eräs miehistä huohottaen.

Jälellä oli enää Killi, suomalainen pystykorva. Pelkäämättä se yksinään
taisteli miesjoukkoa vastaan, puri heitä käsistä ja jaloista, mistä
vain kiinni sai. Yrittivät sitä kirveellä lyödä, mutta koira vältti
iskun sukkelasti. Gustafilla oli vielä pyssy kädessään, hän ojensi sen
Killiä kohti, ja niin kuoli hirvikoira, uhraten viimeisenä verensä
ruotsalaisten kostolle.

Taistelu oli päättynyt. Suomalaiset makasivat viimeistä untansa
verissään. Voittajat pyyhkivät verta haavoistaan. Nuotiotuli oli jäänyt
hoitamatta. Ennen sammumistaan se loi viimeisen valon kaatuneitten
nuorten miesten, isännän ja rengin, kalpeille kasvoille.

Ruotsalaiset poistuivat nuotiolta ja alkoivat tehdä poislähtöä.

-- Gustaf, eihän tällaisesta menettelystä sovittu. Olihan vain puhe
heidän vangitsemisestaan. -- Vanha mies puhui vakavasti ja nuhdellen.

-- Eivät muuten antautuneet, puolusteli punatukkainen.

-- Olipa kuinka tahansa, ei tämä ole teille kunniaksi. Oli teitä
kylliksi monta saamaan heidät surmaamatta kiinni.

Gustaf ei kertonut Dalbolle mitään siitä, että hän oli jo ennakolta
tehnyt toveriensa kanssa sopimuksen miesten tappamisesta. Salahyökkäys
oli tapahtunut valmiin suunnitelman mukaisesti.

Miehet kokosivat tavaransa, sälyttivät selkäänsä myös suomalaisten
ampuman hirven lihat ja nahkan. Hajoitettuaan nuotionsa sammumaan
lähtivät he pyrkimään korven läpi kotikyläänsä, valaisten pimeyttä
tulisoihduillaan.

Äskeinen hälinä oli muuttunut synkäksi hiljaisuudeksi. Tähdet
vilkkuivat kylmässä yössä. Korvessa vallitsi rauha.




VANKEUDESSA.


Erkki Mulikka vietti tämän ajan vankilassaan, Dalbon aitassa. Hän oli
kuullut miesten lähtövalmistelut suomalaisten takaa-ajoon, kuullut
myöskin punatukkaisen miehen uhkauksen hänen kohtalostaan. Hän
oli kuullut enemmänkin, kuullut Stinan ja tuon inhoittavan miehen
keskustelusta sellaista, josta hän mielikuvituksessa päätti enemmän
kuin mihin sanat antoivat aihetta. Mitä tekemistä oli tuolla miehellä
tytön kanssa? Toiselta puolen hän ajatteli: mitä aihetta hänellä
puolestaan oli ajatella tuon tytön kohtaloa. Erkki oli metsissä
kasvanut ja elänyt metsämiehen elämää. Ensi kerran yhdytti hänen
tiensä tuohon tyttöön, joka oli ulkonäöltään erilainen kuin ne tytöt,
joita hän tähän saakka oli tavannut. Kasvojen muoto oli soman soukka,
hipiä oli puhdas ja valkoinen. Hieno puna poskilla, nenä suora ja
ohut, silmät vaaleahkot, ja kulmakarvat silkkisen hienot. Kaula kuin
joutsenella ja ruumis solakka kuin peuralla.

Tällaisena tyttö eli hänen mielikuvituksessaan, kun hän miesten
lähdettyä kuuli tämän puuhailevan aitassaan seinän toisella puolen. Hän
päätti aloittaa keskustelun nähdäkseen, miten tyttö siihen suhtautuisi.

-- Stina, sainpas tietää nimesi, sanoi hän. Seinän takaa ei kuulunut
mitään vastausta. Erkki jatkoi tuttavuuden tekoaan.

-- Sinutko jätettiin vanginvartijaksi? Ellei minun olisi jouduttava
toverieni avuksi, en haluaisi tuollaiselta vartijalta karata.

Ei vieläkään mitään vastausta. Tyttö oli viereisessä aitassa, sen kuuli
hän askeleista.

Erkki istui pimeässä tikapuilla, jotka veivät ullakolle.

-- Tämä taitaa olla veljesi aitta ja se siellä sinun, pitkitti hän
edelleen yksinkeskusteluaan. -- Jos olisi ovi välillä, tulisin sinne.
Tulisin "yökenkään".

Tyttö ei malttanut enää olla ääneti.

-- Kovin olet häpeämätön. Mutta mistäpä metsässä ihmistapoja oppii,
sanoi hän.

-- Pyydän anteeksi, että vasten tahtoasi tulin vieraaksesi. Myönnän,
ettei se tapahtunut minunkaan tahdostani. Mieluummin olisin talon
kiertänyt. -- Miksi olet äänetön, kaunis tyttö? Onko sinulla ikävä
sulhastasi, sitä punatukkaista...

Erkki kuuli tytön vihaisena lähtevän aitastaan sanaakaan sanomatta ja
paiskaavan oven kiinni.

Nyt oli hän yksikseen. Hän mietti hetkisen tilannetta. Ei hän ollut
niin paljon huolissaan itsensä kuin tovereittensa takia. Hän tiesi
olevansa turvassa niin kauan kuin miehet metsässä viipyvät. Ehkäpä
siihen mennessä keinon keksii, mutta toverit... Heitä oli vain kolme.
Asestettuja vainoojia oli hän laskenut ainakin kahdeksan. Parempi olisi
ollut antaa hirven mennä eikä sitä tavoittaa laakson poikki. Mutta
tehty, mikä tehty. Ja Erkki oli varma, etteivät toveritkaan hevillä
anna itseään surmata.

Jo heti kun hänet oli teljetty aittaan, oli hän koettanut avata ovea.
Se oli sisäänpäin aukeava, joten sitä ei voinut työntämällä saada auki.
Mitään aukkoja tai luukkuja ei ollut, paitsi pieni kissanrako ovessa.
Hirret olivat vahvoja seinissä. Kopeloimallakaan hän ei löytänyt
tyhjästä aitasta mitään asetta millä olisi voinut särkeä oven.

Tällaiset aitat ovat kaksinkertaisia. Yläkerran lattiassa on aukko,
jolle johtaa alhaalta tikapuut. Ullakolla oli tapana säilyttää
vaatteita nauloihin tai orsille ripustettuina. Hän kiipesi sinne
tekemään tarkastustaan. Katon räystään ja seinän yläosan välissä oli
kapea rako, josta pääsi vähän valoa tunkeutumaan.

Hän kuuli pihalta liikettä. Vanhempi naisääni kuului sanovan:

-- Stina, anna vangille ruokaa. Ties milloin hän on syönyt. Ei tässä
talossa ennenkään ketään ole tapettu nälkään, eikä tapeta nytkään,
olipa kysymyksessä vaikka suomalainen.

-- Ei ole tapettu nälkään eikä muutenkaan, vastasi Stina merkitsevästi.

Mulikka katseli kattoa, joka luisusti laskeutui molemmille puolille.
Jos voisi sen puhkaista hartiavoimilla... Hän koetti. Turha yritys.
Se oli alapuolelta kahtia halaistuista puista tiheäksi kyhätty,
päällimmäisinä oli tuohet. Kummallakin väliseinämällä oli viereisiin
aittoihin johtavat matalat ovet. Erkki ilostui tämän havaittuansa.
Jos niistä voisi päästä, onnistuisi hän ehkä viereisestä aitasta
pakenemaan. Mutta hänen pettymyksensä oli suuri. Ovet olivat
ulkopuolelta lukitut. Hän koetti voimiaan vuoroon kumpaankin oveen,
mutta ne olivat lujaa tekoa ja kestivät.

Hän joutui neuvottomaksi. Hetken mietittyään hän laskeutui tikapuita
alas päättäen odottaa tilanteen kehittymistä.

Tuskin hän oli päässyt alas, kun kuuli taas askeleita pihalta, jotka
lähestyivät ovea. Pienestä kissankolosta työnnettiin ruisleipää ja
lihaa viipaleina sekä lopuksi pieni tuoppi maitoa.

-- Ota tuoppi vastaan, ettei pääse kaatumaan, kuului Stinan ääni.

Erkki kumartui ottamaan.

Kun hän oli saanut tuopin käteensä, sattui toinen tapaamaan antajan
käden. Erkki puristi sitä lämpimästi -- kiitollisuudestako vai mistä?
Ja hänestä tuntui kuin olisi tuo käsi vastannut puristukseen, vaikkakin
heikosti. Hän ei olisi tahtonut päästää irti, mutta tyttö vetäisi sen
pois ja sanoi nuhtelevasti:

-- Älä nyt kättä katkaise. Vai sillä tavallako suomalaiset maksavat
palkan hyvästä teosta!

-- En voi muutenkaan kiittää sinua, sanoi Erkki. -- Vapaaksi päästyäni
maksan palkan toisella tavalla.

-- Tuskinpa vain vapaaksi pääset, tuskin edes henkesi säilytät. --
Tyttö poistui kiireesti, ja Erkki kuuli hänen pihalla keskustelevan
mieshenkilön kanssa.

-- Oli toki hyvä, ettet sinä, Anders, lähtenyt mukaan, kuului Stina
puhuvan. -- Olisi isäkin saanut vallan hyvin pysyä poissa.

-- Minulle eivät ole suomalaiset mitään pahaa tehneet, sanoi mies. --
Elettävä on heidänkin eikä taida leipä olla helpossa siellä metsässä.
-- Äidin luvalla kai annoit vangille ruokaa.

-- Äidin sekä isän luvalla, vastasi tyttö.

-- Mene tupaan äidin luo. Minä vahdin vankia. Menen renkien kanssa
aittaan yöksi. Lukitse hyvin aittasi.

-- Kyllä minä pidän siitä huolen. Panen sen oitis lukkoon. -- Tyttö
sulki aitan oven kaksinkertaiseen säppiin. Veli ja sisar erosivat.

Nyt ei Erkki kuullut pitkään aikaan mitään. Hän söi hyvällä
ruokahalulla aterian, jonka Stina oli antanut. Sen jälkeen hän vaipui
mietteisiinsä.

Hänellä voi olla surma edessä. Näkisikö hän enää ensi iltaa. Mikä
oli toverien kohtaloa Erkin ajatukset lensivät kotiin, missä häntä
kaivattiin. Ja Marttilassa odotti häntä sauna ja lintukeitto. Ja odotti
siellä Reetakin. Hänestä oli niin omituista, että Reetan muisto tuntui
hänestä niin kaukaiselta. Nyt tuntui Erkistä siltä, että Reeta oli
hänen sisarensa. Hänen tunteeseensa oli tullut jotain sellaista, johon
verratessaan suhdettaan Reetaan hän sai sen käsityksen, ettei hänen ja
Reetan välillä ollut rakkautta. Rakkaus lienee jotain toisenlaista. Ja
hänen silmiensä eteen tuli kuva tytöstä, joka rannan kivellä nauroi
hänelle helakasti ja joka hetken perästä kehoitti häntä pakenemaan
vainoojiaan. Mikä oli tuo tyttö? Kylmä ja ylpeä ruotsalainen? Mutta...
Ei hän päässyt oikein selville itsestään eikä tuosta tytöstä. Sen hän
vain huomasi, ettei hän ollut ennen ollut tällaisessa mielentilassa.
Hän istuutui tikapuille ja päätti jo illan tulleen, vaikka pimeässä ei
voinutkaan ajan kulkua seurata.

Renkien aittaan, joka oli toisella puolella seinän takana, tuli miehiä.
Hän kuuli heidän levolle asettuessaan keskustelevan.

-- Vaino ruotsalaisten ja suomalaisten välillä on leimahtanut
ilmiliekkiin, kuului eräs ääni puhuvan. -- Hallitus on asettunut meitä
kannattamaan. Sekin tahtoo karkoittaa suomalaiset pois omaan maahansa.
Tahi, jos eivät sinne lähde, lähetetään heidät Amerikkaan.

-- Mistä sinä olet sitä kuullut, kysyi toinen ääni, jonka Erkki tunsi
Andersin, talon pojan ääneksi.

-- Kun vein Fryksdaliin isännän puolesta karjaveroa, kerrottiin
siellä paraillaan olevan hallituksen lähettämän miehen, joka oli itse
ollut tuossa uudessa maassa ja aikoi sinne mennä uudelleen sekä viedä
mukanaan uutisasukkaita.

Pitkälti miehet seinän takana juttelivat asiasta. Vihdoin sanoi Anders:

-- Eivät ne suomalaisten kiinniottajat näytä vielä tänä iltana kotiin
saapuvan. Meidän on vartioitava vankia. Minä tarkastan, ovatko salvat
paikoillaan.

Erkki kuuli kuinka Anders ulkona koetteli salpaa ja tarkasteli ovea.
Sisälle tultuaan hän kävi vielä ullakolla ovea koettamassa.

-- Varmasti on hän tallessa, eikä minnekään pääse, vakuutti Anders. --
Ei pääse, ellei ole noita.

-- Suomalaiset ovat noitia, huomautti toinen rengeistä. -- Noidat
pääsevät läpi kissankolostakin. Muuttavat itsensä käärmeeksi ja
luikertavat ulos.

-- Ei tämä sellaiselta näytä, päätti Anders. -- On ihminen kuin
muutkin. Solakka, sukkela ja voimakas. Komea poika. Minun on sääli
häntä. Mitä miehet tehnevätkin kun palaavat.

-- Isäsi puolelta ei hänellä ole vaaraa. Gustafista en mene takuuseen.
Hän on raju mies ja vihaa suomalaisia sydämensä pohjasta.

Vihdoin lakkasi puhelu renkien aitasta. Erkki kuuli miesten nukkuvan.

Oli jonkun aikaa hiljaista. Sitten tuli hänen korviinsa pihalta
sipsuttelevaa astuntaa. Se pysähtyi renkien ovelle. Kulkija arvatenkin
kuunteli nukkuivatko sisälläolijat. Hetken perästä hiipivät askeleet
vankiaitan ohi Stinan aitalle. Siellä aukeni ovi hiljaa. Askeleet
nousivat tikapuita ullakolle. Kuului käden hipumista ullakon
väliovella. Sitten askeleet laskeutuivat alas. Ovi painettiin kiinni.
Liike siirtyi aitan sivuitse. Poistuessa kuului pientä naputusta hänen
ovellaan. Erkkiä ihmetytti tämä hiljainen liike, jota hän tuskin
kuuli. Haamuko kulki yössä? Vai valehtelivatko hänen korvansa vankilan
pimeydessä.

Vielä kerran hän päätti tarkastaa aitan mahdollisen paon varalta. Nyt
oli hänen toimittava, kun kaikki nukkuivat. Aamulla oli epäilemättä
myöhäistä. Hän riisui virsut jalastaan, ettei mitään ääntä kuuluisi.
Kädellään seiniä hipoen hän kiersi vankilansa. Kohosi sitten
yläkertaan. Erittäinkin hän tahtoi tutkia ullakon ovia. Poikien
puoleinen oli kuin luja seinä. Turha olisikin sieltä yrittää pakoon.
Mutta jos toiselle ullakolle vievän oven saisi murretuksi auki...

Hän lähestyi ovea. Tuskin oli hänen kätensä sitä koskettanut, kun se
aukeni itsestään.

Mitä? Haamu oli häntä auttanut ja avannut lukon.

Ilon valtaamana hänen oli vaikea hillitä itseään. Hän haki virsut
käteensä, kömpi toiseen aittaan, sulki oven lukkoon ja laskeutui
tikapuita alas.

Ulko-ovikin aukeni.

Hän oli vapaa.

Tähdet kiiluivat taivaalla. Vaikka oli yö, oli se hänelle pimeydestä
tulleelle kuin päivä. Hän sulki säppeihin aitan oven ja katseli
ympärilleen. Hän koetti arvata mikä haamu hänet oli pelastanut ja etsi
sitä silmillään.

Ulkoveräjällä hän näki valkoista. Hän kiirehti sinne.

-- Jos etsit tovereitasi, pidä tuo punaisesti loistava tähti oppaanasi,
kuiskasi haamu ja viittasi ilmansuuntaa taivaalle.

Erkki näki tähtienvalossa haamun valkeat kasvot. Hän ei malttanut.
Sanaa sanomatta hän tarttui tyttöä kiinni, puristi rintaansa vasten ja
painoi pitkän suudelman hänen huulilleen. Suudelma oli lämmin ja sai
Erkin veret kuumenemaan.

-- Maksan tässä aikaisemman velkani lupauksen mukaan.

Uudelleen suudellen hän sanoi:

-- Ja tässä on viimeisestä palveluksestasi, pelastuksestani.

Tyttö riuhtaisi itsensä irti voimakkaasta syleilystä. Hänen huuliaan
poltti. Mutta hänen silmänsä iskivät tulta niin, että Erkki päästi
vaistomaisesti tytön.

Stina oikaisi itsensä. Ylpeys valtasi hänet.

-- En ole suomalaisen suudeltava. Mene! Hänen kasvojensa ilmi oli
käskevä. Ja hän kääntyi kotiin päin. Hänen ruumiinsa vapisi. Ei se
vapissut kylmästä, eikä pelkästään vihastakaan.

Erkki katsoi kummastuneena hänen jälkeensä. Sitten painui hän metsään.

Jos hän olisi seurannut tyttöä, olisi hän nähnyt jo kotiportailla
ylpeän pään painuvan alas. Kylmästä yöstä välittämättä Stina pysähtyi
kuistille. Hänen poskiaan poltti ja veri virtasi lämpimästi suonissa.

Jonkun ajan kuluttua hän poistui sisälle. Vielä hänen vuoteelle
käytyään tuntui kauniin miehen kiihkeä suudelma hänen huulillaan. Stina
oli kuin noiduttu. Hän luuli olevansa sydämensä pohjasta vihainen,
mutta tunsi itsensä onnelliseksi.

Sinä yönä Stina ei voinut nukkua.




ERKKI TOVERIEN JÄLJILLÄ.


Erkki harhaili pimeässä metsässä. Hän tunsi itsensä erinomaisen
tyytyväiseksi eikä huomannut pimeässä kulkemisen vaikeuksia. Kylmäkään
ei häntä hätyyttänyt.

Matkan päämäärä oli tietymätön. Missä hän toverinsa yhdyttäisi? Hän
koetti kulkea mahdollisimman suoraan, kahlasi myös soitten poikki,
missä niitä eteen sattui.

Kauan oli hän kulkenut, kun näki tulisoihdun valoa puitten välissä.
Sillä kohdalla oli kahden suon välinen kuiva kannas, jossa korkeitten
puitten alla kasvoi tiheätä kuusinäreikköä. Hän huomasi parhaaksi
vetäytyä puitten suojaan, kunnes keksisi mitä väkeä tulijat olivat.
Kuului koiran haukuntaa. Se oli löytänyt jäniksen jäljet ja hyppäsi
niiden ohjaamana suon poikki. Ei se ollut Killin ääntä. Eikä hirvikoira
jänistä aja.

Tulijat, joukko miehiä, olivat myös joutuneet suon reunaan, mutta eivät
lähteneet sen yli kahlaamaan. He etsivät kuivempaa paikkaa päästäkseen
toiselle puolen. Ja niin he tulivat kannasta kohti. Erkki erotti
tulijoista vihamiehensä, punatukkaisen, joka kantoi soihtua. Hänen
jälessään tuli Stinan isä sekä koko joukko. Joillakin oli kannalmukset
selässään.

-- Huono on hirvikoiraksi Prisse, kun lähtee jäniksiä ajamaan, kuuli
Erkki Dalbon puhuvan. -- Ei olisi pitänyt suomalaista koiraa ampua.

-- Hyvin jouti mennä yhdessä isäntäväkensä kanssa, murahti
punatukkainen. -- Suomalainen isäntä ja suomalainen koira ovat samaa
maata. Minä tunnen sen puremat vielä pohkeessani.

Erkki piilottautui puiden suojaan. Häntä puistatti. Joukkue kulki hänen
ohitsensa. Hän huomasi Gustafin toisessa kädessä komeat hirvensarvet.
Yhdellä kantajalla oli selkätaakkana hirvennahka, parilla ehkä hirven
lihat. Toisilla oli pari pyssyä olkapäillä. Punatukkainen käveli
jonkunverran ontuen. Joillakin näkyi veritahroja.

Olisivatkohan todella ampuneet hirven, tai olisiko se... niin, olisiko
se sama hirvi, jota Erkki tovereittensa kanssa oli mennyt metsästämään?
Mutta missä toverit olivat? Vankina ei heitä näkynyt.

Hän lähti liikkeelle vasta sitten kun ruotsalaiset olivat häipyneet
metsään. Hän koetti pitää sitä suuntaa, mitä miehet olivat tulleet.

Yö oli pitkälle kulunut. Kuu oli noussut, ja aamukajastustakin jo
havaitsi. Erkki käveli ja tarkasteli ympärilleen. Metsässä eläneenä oli
hänellä tarkka silmä. Hän näki suossa metsän reunassa vasta astuttuja
jalan jälkiä. Tästä he ovat kulkeneet, nuo vainolaiset, hän ajatteli.
Hän piti jälkiä silmällä, ja kun oli vielä kotvasen astunut, näki hän
sammalessa virsun jäljet. Tästä on suomalainen kulkenut. Hän silmäili
eri tahoille. Tuossa on sammuva nuotio. Sen ääressä ei ollut mitään
paitsi ruuan tähteitä. Tämä on ollut ruotsalaisten majapaikka. Hän
käveli ja katseli... toinen nuotio, sammunut, on tuossa. Hän tunkeutui
pensaiden lävitse sinne, ja hänen silmiään kohtasi kauhistava näky.
Tuossa on Paavo kuolleena verissään! Ja tuossa on Pekka, päässä
ammottava haava. Kiivas oli temmellys ollut, havut ja sammaleet olivat
hajaantuneet hujan hajan. Ja Killi, kunnon koira, siinä sekin makasi
kuolleena, vieläkin ikenet irvissä ja karva pystyssä kiukusta. Luukasta
ei näkynyt.

Erkki kokosi ajatuksiaan. Hänen oli vaikea uskoa tapahtumaa todeksi.
Mutta todistukset olivat silmien edessä. Hän tunsi kuinka hän vihasi
ruotsalaisia. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Ja murhaajajoukon
johtajana oli mies, jonka tytärtä hän oli muutama tunti sitten
suudellut hellästi!

Hän lähti tarkastamaan ympärystää, näkyisikö Luukasta. Ehkä hän olikin
pelastunut. Veriset jäljet joita ei ollut vaikea seurata, johtivat
suon reunalle. Kuusen juurella oli ihminen. Suurin osa ruumiista
oli lähteessä. Ainoastaan pää ja hartiat nojasivat jäätyneeseen
sammaleeseen. Siinä oli Luukas, kuolleenako vai tajuttomana? Erkki
nosti onnettoman kylmästä vedestä ja veti maalle. Luukas avasi silmänsä
ja vilusta väristen sanoi heikosti melkein kuin houraillen:

-- Saunaan, viekää minut saunaan!

Erkki ilostui tästä elonmerkistä ja kantoi sairaan nuotion ääreen, jota
kohenteli palamaan.

Jättäen sairaan virkoamaan, kaivoi hän kuolleille tovereilleen haudan,
johon kantoi ruumiit. Viimeksi toi hän Killin ruumiin ja sijoitti
sen Pekan jalkoihin. Hän peitti haudan vain niin ohuelta, etteivät
pedot pääsisi ruumiita repimään. Päällimmäiseksi hän kasasi havut
nuotion ympäriltä. Ennen kuin hän meni takaisin Luukkaan luo, poimi
hän puolukoita, joiden syönti virkistäisi haavoittunutta. Hirven
teurastuspaikalta hän kokosi kylkiluitten jätteitä ja muita paloja,
jotka oli arvottomina jätetty. Niitä hän paistoi ruuaksi. Hän oli
iloinen, että Luukkaan haavat olivat tyrehtyneet ja verenvuoto
lakannut. Hän ei puhunut sanaakaan ennenkuin sairas oli vähän syönyt ja
näytti voimistuneemmalta. Sitten hän kysyi vakavasti:

-- Vanha mieskö johti murhatöissä?

-- Punatukkainen, vastasi Luukas heikosti. -- Vanha mies ei ollut
läsnä, nuhteli punaista jälkeen päin.

Erkki oli saanut vastauksen, jota kaipasi. Gustafia ajatellen hän
kirosi: Se punainen roisto.

Erkki tutki Luukkaan haavat, jotka eivät olleet vaarallisissa
paikoissa. Hän koetti nostaa toverin pystyyn, mutta jalat olivat vielä
liian jäykät. Lähteen kylmä vesi oli ne kangistanut. Hieromalla sai
Erkki ne vetreämmiksi.

-- Saunaa todella tarvitset, sanoi Mulikka. -- Meidän täytyy koettaa
päästä täältä pois.

Kauan he vielä viipyivät ennen kuin Luukas pystyi lähtemään liikkeelle.
Erkki pani haavojen tukkeeksi puhtaita sammalia, jotka sitoi kiinni
vainajien vaatteista repimillään suikaleilla. Taluttaen toveria aloitti
hän vaivaloisen matkan. Vähän väliä he lepäsivät ja vaikeammissa
paikoissa kantoi Mulikka toveriaan. Joelle tultuaan he etsivät
ylimenopaikan kosken alapuolelta, missä ei ollut ruotsalaisten taloja.
Erkki laittoi lautan, jolla he pääsivät yli. Tuntui turvallisemmalta,
kun he olivat tulleet metsään omalle puolelle.

Vielä täytyi heidän viettää yksi yö metsässä. Oinolaan olisi ollut
lyhempi matka, mutta Erkki katsoi parhaaksi mennä ensin Marttilaan,
josta Pekan vaimolle ja isälle sanoma vietäisiin.

Koko matkalla eivät Erkki ja Luukas olleet tapahtumasta mitään
keskustelleet. Kumpikaan ei halunnut johtaa mieleen hirveitä kuvia.
Luukas oli vain kertonut, että kun hän pakoon päästyään oli ryöminyt
lähteelle huuhdellakseen haavojaan, oli hän pudonnut sinne voimatta
nousta ylös. Joko verenvuodosta tai kylmyydestä oli hän mennyt
tajuttomaksi. Marttilassa oli metsästäjiä odotettu pari päivää.
Aavistuksia oli siitä, että he olivat joutuneet ruotsalaisten käsiin.
Martti asetti Luukkaan tupaan vuoteeseen, ja vanha Marttinen ryhtyi
yrteillään haavoja parantelemaan. Ei sielläkään paljoa kysytty. Martti
vain lyhyesti tiedusti Pekan ja Paavon kohtaloa.

-- Tapetut, vastasi Erkki kolkosti yksikantaan.

Kuka heidät oli surmannut, sitä ei tarvinnut kysyä.




MIELIALA MARTTILASSA.


Illalla oli saunassa kylvetty. Luukastakin oli siellä käytetty, hänen
haavansa pesty ja sidottu. Oinolasta oli saapunut Pekan vaimo ja isä.
Erkin veli Niilo oli Mulikan talosta tullut tietoja hakemaan. Huhu
asiasta oli levinnyt, ja niin oli kerääntynyt muitakin naapureita,
kuten Pietari Kokkinen, Olli Räsänen ja Matti Tossavainen.

Ilta-aterian jälkeen istuttiin ison tuvan pitkän pöydän ympärillä.
Luukkaan vuode oli siirretty lähelle. Takassa paloi loimuava valkea.
Naiset olivat uunin kupeella tavallisella paikallaan kartaten ja
kehräten. Vanha vaari Marttinen ei myöskään jättänyt rakasta työtään,
päreitten kiskomista. Siellä päreitten seassa, lähellä äitiään, pikku
Marttikin mieluimmin askarteli.

-- Nyt Erkki ja Luukas voitte tarkemmin kertoa miten kaikki tapahtui,
pyysi Martti.

Erkki kuvasi hirvenajon siihen saakka kun hän erosi toisista. Kertoi
vangitsemisestaan ja pakoonpääsystään, välttäen kuitenkin Stinan
mainitsemista. Kertoi myös kuinka oli metsässä sivuuttanut murhamiehet
ja kuinka sitten oli tavannut murhatut ja Luukkaan.

Luukkaan vuoro tuli tehdä selkoa nuotiolla sattuneista tapahtumista.
Hän kertoi kuinka ruotsalaisjoukko tuli nuotiolle ja kuinka he
ystävällisellä esiintymisellään saivat heidät varomattomiksi ja
luottavaisiksi. Kuvasi salahyökkäyksen ja taistelun. Kertoi Paavon ja
Pekan kuolemasta sekä Killin urheasta viimeisestä taistelusta.

-- Ei ole oikeutta maassa, jos ei tätä saada rangaistuksi, sanoi
Martti. -- Me emme ole ruotsalaisille mitään pahaa tehneet. Jos
hirvenmetsästys ruotsalaisten alueella on kiellettyä, jota me emme
tunnusta, kun emme estä heidän metsästämistään näillä mailla, voisivat
he saattaa meidät syytteeseen oikeudessa. Nyt he tulevat salakavalasti
kahdeksan miehen voimalla kolmea vastaan ja tekevät murhatekoja.

-- Tulivatko he todellakin suoraan tappamaan, kysyi Pekka-vainajan isä.

-- Vaikea on minun sitä päättää, vastasi Luukas, -- Heidän johtajansa
ainoastaan moitti meitä heidän metsästysmailleen tulemisesta. Jos ei
murha ollut lähtiessä ajateltu, suunnitteli sen punatukkainen miestensä
kanssa siellä. Mahdollisesti he olivat lähteneet meitä vangitsemaan, ja
sen he olisivat voineet ilman murhiakin suorittaa.

-- Minä lähden huomenna voudille asiasta ilmoittamaan, päätti Martti.

-- Tarpeen on, että sinä Erkki lähdet mukaan. Luukas tervehtynee siksi,
kun asia oikeudessa tutkitaan.

Vanha vaari keskeytti päreiden kiskomisen.

-- Ei ole ruotsalaisissa ollut oikeutta siitä lähtien, kun
Kaarle-kuningas kuoli, sanoi hän.

-- Eivätpähän ole saaneet rangaistusta nekään, jotka ovat suomalaisten
taloja ja vilja-aumoja polttaneet.

Miesten keskustellessa aukeni tuvan ovi ja sisälle tuli kaksi miestä,
sotilaita. Toisen huomasi Piikki heti alemmaksi upseeriksi.

Hyvää iltaa toivottivat he tupaan. He astuivat takkavalkean ääreen
lämmittelemään käsiään. Ilta oli kylmä. Valo levisi kasvoille.

-- Klinga, sotatoverini Klinga, huudahti Piikki ja kompuroi kankealla
jalallaan tulijoita tervehtimään. -- En ole sinua moneen vuoteen nähnyt.

Upseeri tervehti Piikkiä tuttavallisesti ja lämpimästi.

-- Et todellakaan ole nähnyt, kun minä olen ollut kaukana poissa. Siitä
on jo neljä vuotta, kun Saksasta lähdin.

-- Täälläpä on paljon väkeä koolla, sanoi hän katsellen tupaan. -- Se
on minulle mieleistä. Kunhan tässä hiukan lämmittelen, kerron teille
matkoistani. Talossa on lämmintä, ja tietysti saa ruokaa sekä yösijaa.
Tulen kuningattaren asioilla.

-- Hyvillä vaiko huonoilla asioilla? kysyi Martti Marttinen varovasti.
-- Näinä aikoina taitaa meille suomalaisille olla vain huonoja asioita.

-- Minulla on hyviä asioita. Minä tulenkin pelastusta tuomaan, vakuutti
tulija.

Vieras tovereineen tietysti pyydettiin pöydän päähän ja hänelle
alettiin kantaa ruokaa kaikenlaista, mitä talossa oli. Kulkiessaan
Luukkaan vuoteen ohi, hän huomasi haavat.

-- Sotaako täälläkin käydään, kun haavoitettuja näkee, sanoi hän. --
Luulisi, että riittää kun Saksassa taistellaan. Pitääkö täälläkin verta
vuodattaa?

-- Sota ja vaino on tullut meidänkin metsiimme, aloitti Martti. --
Ruotsalaiset hyökkäävät salakavalasti kimppuumme ja surmaavat meitä.
Pari päivää sitten tuli kaksi meidänkin joukostamme vainajiksi ja
kolmas tuossa makaa haavoissaan.

-- Tiedän jonkun verran äskeisestä vainosta, myönsi Klinga aterialle
käydessään. -- Kuulin siitä jo ennen tähän Fryksdalin kihlakuntaan
tuloani. Tarkoituksena näkyy olevan karkoittaa suomalaiset kaikki
pois. Surullisinta on, että ruotsalaiset maanviljelijät ovat saaneet
pyrkimyksilleen hallitukselta tukea. Uusia asetuksia on ilmestynyt,
jotka asettavat suomalaiset täällä turvattomiksi.

-- Sellaisiako ne uutisesi ovatkin, sanoi Martti. -- Eivät mieltä
ilahduta.

-- Ilman muutako kaikki ajetaan pois tai vangitaan, kysyi Matti
Tossavainen. -- Kutsuttuinahan suomalaiset tänne tulivat ja juuri
kaskenkaadantaan heitä käskettiin.

-- Ei kai niitä suomalaisia hätyytetä, joilla on talon kirjat ja
jotka siirtyvät peltoviljelykseen, lohdutteli Klinga. -- Ainoastaan
kaskenviljelijöitä ei suvaita eikä myös niitä, jotka ovat myöhemmin
ominlupinsa metsiin asettuneet.

-- Olli Räsäsellä on sitten selvä lähtö uutispaikaltaan. Ei muuta
kuin kontti selkään ja pois, sanoi Pietari Kokkinen savolaisella
leikillisyydellään nuorelle naapurilleen.

-- Niin on, jos todella tuon ohjeen mukaan menettelevät, myönsi
Olli, joka oli vasta lyhyen aikaa uutispaikkaansa asunut eikä ollut
viranomaisille edes tehnyt siitä ilmoitusta.

-- Ei tässä vielä tiedä, miten meidän muittenkaan käy, puhui Martti
miettiväisenä, -- meidänkään, joiden taloja on vuosikymmeniä asuttu.
Kuinkahan monella on kirjoja, ja jos on ollut, monellako ne ovat
tallella?

-- Millaisia kirjoja ne sitten vaativat? kyseli Pietari Kokkinen vähän
säikähtäen. -- Ei minullakaan mitään kirjoja ole, mutta verot olen
maksanut ja ovat ne kelvanneet.

-- En minä talonkirjoista mitään tiedä, tunnusti Matti Tossavainen.
-- Kylmään korpeen olen taloni raivannut ja toista vuosikymmentä sitä
asunut. Jos en ole milloin verojani vienyt, kyllä ovat tulleet hakemaan
ja vieneet kaupanpäällisineen. Tottapa Tossavala on heidän kirjoissaan.

-- Tämä on kiusallinen seikka, päivitteli Martti. Selvä siitä
täytyy saada, etteivät aja pakkaseen talven selkään. Käyn minä sitä
maaherralta saakka kysymässä, kun tätä murha-asiaa lähden ajamaan. Hän
voinee antaa varmuuden.

Martti oli viime päivinä ajatellut paljon sitä talonkirja-asiaa. Hän
oli koivunkoloa, missä kirjat säilytettiin, käynyt penkomassa, mutta
ei sieltä tullut kuin pieniä paperipaloja ja irtaantunut sinetti
nauhoineen.

Tunnelma kävi raskaaksi tuvassa. Nämä metsäsuomalaiset olivat jo ennen
tulleet siihen käsitykseen, että mitä viestejä metsän ulkopuolelta
tuleekin, aina ne ovat huonoja ja tekevät mielen apeaksi. Ainoastaan
elämä metsän sisällä, elämä omassa keskuudessa ilman yhteyttä
ulkomaailman kanssa antoi viihdytystä ja onnea. Miksikä pitikin tuon
vieraan maailman tulla rauhaa häiritsemään?'




PELASTUSTA TARJOTAAN.


Maunu Klinga oli keskustelussa Piikin kanssa kysellen tämän
elämänvaiheita ja sotakokemuksia.

-- Silloin se sota sotaa oli ja silloin siellä mielellään oli, kun itse
kuningas Kustaa Adolf oli johtamassa, myönsi hänkin. -- Sen jälkeen
on minun mieleni palanut rauhallisiin toimiin. Valloituksia voi tehdä
rauhallisellakin tavalla.

Ja hän alkoi kertoa suurista hankkeista, jotka olivat rauhallisia
ja jotka voivat edistää Ruotsin suuruutta ja mainetta enemmän kuin
sotateot. Hän kertoi että jo kuningasvainaja oli aikonut perustaa uuden
Ruotsin, uuden tytärvaltakunnan sinne, missä on vielä maata vapaasti
saatavana, tarvitsematta sitä miekka kädessä toisilta valloittaa.

-- Kuninkaan kuolema teki näistä hankkeista lopun, mutta asiaan tarttui
amiraali, Klaus Fleming, suomalainen kuten mekin. Hänen innokkaasta
puuhastaan on syntynyt yhtiö, jonka avulla Ruotsin hallitus on
perustanut siirtokunnan Amerikkaan, Eteläjoelle, ja siellä on nyt
Uusi-Ruotsi, jossa ei ole vihaa eikä vainoa, jossa kaikki asukkaat
saavat elää rauhassa. Siellä on maata niin runsaasti, ettei toinen ole
toisen tiellä.

-- Onkohan sellaista maata missään, epäili Pietari Kokkinen.

Joku toinen sanoi: -- Luulisi sitä maata olevan täälläkin, jos on vain
puhe asumattomista seuduista. On täällä korpia niin että rupeamittain
saa samota tapaamatta ihmisten jälkiä. Mutta kaadapas kaski, laitapas
asuntosi ja yritä yksinäisyydessäsi elää, pian tulee toinen ja tahtoo
sinut karkoittaa pois. Olet muka tullut hänen maalleen, vaikka et häntä
ole elämässäsi nähnyt.

-- On kai sielläkin herroja, jotka sortavat talonpoikaa, murahti vanha
vaari.

-- Tiedän minä, että on maata, jonne eivät herratkaan ole päässeet,
sanoi Matti Tossavainen. -- Se on Lapin raukoilla rajoilla, Turjan
tunturien takana. Mutta ei siellä vilja kasva, ei siellä elä muu kuin
Lapin väki.

-- Maa, josta minä puhun, ei ole sellainen, vakuutti Klinga. -- Maa on
mitä ihanin, lehtometsät suunnattomat. Ja metsän alla muheva multa,
joka kasvaa mitä vain. Kun kaadat kasken, heleä aurinko muutamassa
päivässä kuivaa lehdet ja voit halmeesi polttaa. Eivät ole kivet tiellä
kyntämisessä, irtonaista kiveä tuskin maasta tapaat.

-- Kasvaakohan sellainen kivetön peltoa Maa on hikevämpi kiven
juuressa. Se kokemus on täällä ja Suomessa tehty, epäili Matti
Tossavainen. Hän oli aina kivikoita kyntänyt.

Klinga innostui selittämään:

-- Kylväpäs siihen Amerikan maahan ruista. Se kohoaa miehen
korkuiseksi, jopa niin korkeaksi, ettei miestä pellosta näy. Yhdestä
jyvästä nousee kymmenenkin olkea ja jokaisen oljen päässä on korttelin
pituiset tähkät. Vielä paremmin siellä kasvaa etelämmän maan
viljalajit, joita ei täällä voi viljelläkään. Vehnä, josta leipä tulee
valkeaa kuin voi, ja ohra sellainen, ettette ole missään nähneet.
Se kasvaa pensaina. Tähkät ovat suuremmat kuin kuusenkävyt, puolta
suuremmat, ja jyvät kuin isot herneet. Yhdestä tähkästä saat satoja
jyviä. Ja siitä tulee rieska valkeaa kuin maito.

Miehet kuuntelivat sotilaan kertomusta ihmetellen. He eivät sellaista
maata olleet osanneet ajatellakaan. Epäilytti tokkopahan puhe totta
olikaan.

-- Taidat puhua omiasi, sanoi vanha vaari. -- Sotilaat ovat tottuneet
liikoja panemaan. Olen minä kylvänyt lihavaankin maahan, voimakkaasti
lannoitettuun. Ei siitä sellaista satoa lähde.

Klinga vakuutti: -- En minä kuulemiani kerro, puhun näkemiäni. Läksin
sinne varta vasten katsomaan. Viime laivassa palasin.

Piikki kiiruhti sotilastoveriaan puolustamaan.

-- Minä tunnen Maunu Klingan rehelliseksi mieheksi. Vuosikausia olemme
palvelleet yhdessä ja hän on aliupseerina ollut lähin esimieheni. Olen
minäkin nähnyt etelän viljavia maita, vaikka en tuollaista Goosenia.
Uskon, että tällainen on mahdollista. Ja kun Klinga kerran näin
vakuuttaa, täytyy asian niin olla.

-- Ei täällä Vermlannissa eikä Suomessa mikään sellainen kasvu olisi
mahdollista, vaikka kuinka olisi maa viljavaa, myönsi Klinga. --
Täällä on yleensä liian kylmä. Ja kesä on lyhyt. Siellä on lämmintä,
talvellakin melkein niin lämmintä kuin täällä sydänkesällä. Halla ei
vie koskaan viljaa.

-- Hallako ei vie, ihmettelivät miehet ja höristivät korviaan.

Halla oli heille aina ollut luonnon pahin vihollinen, yhtä paha kuin on
karhu lehmälle. Sen takia on monet talvet syöty petäjänkuorta, vaikka
ruiskylvöt olivatkin laajat.

-- Mitenkäs siellä voisi halloja olla, kun ei vesi jäädy
sydäntalvellakaan, paitsi aivan muutamina viikkoina. Ja kesällä on
usein niin lämmin kuin meillä saunassa. Saa siellä auringossa hikensä
niin, että voi vastalla kylpeä. Ei sitä varten muuta saunaa tarvita.

Tämä oli miehistä kaikkein ihmeellisintä. Suomalaiset olivat aina
olleet halukkaita kylpemään, ja nyt he kuulivat, että siellä voi kylpeä
ilman saunaakin, ulkoilmassa vain.

-- Kerropas, missä kaukana tuo tuollainen paratiisi on, uteli nuorekas
Olli Räsänen.

-- Suuren meren takana on suuri maa, jonka Luoja on säästänyt
nykyisille ja tuleville sukupolville. Amerikka se on, luonnon rikkauden
ja ihanuuden maa. Siellä on suuri joki, suurempi kuin tämä Isojoki,
leveä kuin meren lahti. Jokeen laskee useita pieniä jokia ja puroja.
Purot ovat niin täynnä kaloja, että verkot repeävät niiden paljoudesta.
Vanhat tuuheat puut kuvastuvat joen pintaan. Ihmisen kirves ei ole
noihin metsiin vielä käynyt, kukaan ei niihin vielä kaskea tehnyt.
Tuollaista koskematonta metsää voit päiväkausittain kävellä. Nämä
metsät täällä eivät ole kuin saarekkeita sen rinnalla. Lieneekö sillä
ollenkaan loppua.

-- Lie siellä sitten metsäneläviäkin, uteli Kokkinen
metsästysintoisena. -- Onko hirviä?

-- On vaikka kuinka paljon, peuroja aivan laumoittain. Ja majavia niin
että voit seipäällä muutamassa tunnissa tusinan niitä tappaa.

-- Eipä veronahkoja kauan pyydystäisi, päätti Matti Tossavainen. --
Täältä ne ovat jo niin loppuneetkin, että vaivoin jonkun löytää.

-- Totta kai siellä on ihmisiäkin, kun on riistaa niin yllin kyllin?
kyselivät miehet.

-- Vähän on, hyvin vähän. Eivät ole vielä osanneet täältä. Metsissä on
pakanoita, jotka alastomina liikkuvat. Niitäkin on vain siellä täällä.
Ne ovat iholtaan punaisia kuin kalkutetun vaskikattilan kylki. Ne ovat
sen maan oikeita isäntiä, mutta meidän hallituksemme on heiltä ostanut
maata niin paljon, että sinne sopisi koko Vermlannin väki. Jos tämä
maa käy vähäksi, lisää on saatavissa kuinka paljon tahansa. Niin ovat
sieltä maata ostaneet hollantilaiset, samoin englantilaiset.

-- Vai sinne se uusi Ruotsin valtakunta tulee? Tulevat kai
verottajatkin ja herrain valtaa kyselivät miehet epäillen.

Klinga selitti:

-- Hallitus on laittanut yhtiön tämän maan asuttamista varten.
Toistaiseksi on maa vasta ostettu ja tarkastettu. Nyt on se valmiina
asuttavaksi. Hallitus tahtoo sinne suomalaisia, jotka ovat parhaita
korven perkaajia. Maata saa jokainen riittävästi ja kaskea saa
kaataa niin paljon kuin tahtoo. Alussa ei ole veroja minkäänlaisia.
Kehoitetaan viljelemään tupakkaa hallitusta varten, joka maksaa siitä
hyvän hinnan. Sieltä se oikea tupakka tähän maahan tuodaan ja se
kasvaakin siellä mainiosti. Näihin saakka on tupakka vierailta ostettu,
mutta nyt tahdotaan sitä kasvattaa itse.

Vielä kyselivät miehet yhtä ja toista. Klinga oli valmis selittämään.
Hän kuvasi maan erittäin juuri suomalaisille sopivaksi. Vihdoin hän
otti apulaisensa selkälaukusta papereita ja levitti niitä pöydälle.

-- Niin, te olette nyt kuulleet minkälainen se uusi maa, se uusi
Ruotsin valtakunta Amerikassa on, hän lausui. -- Minut on lähetetty
hallituksen puolesta teille asiaa selittämään ja tarjoamaan teille
uusia asutustiloja, joissa teillä on oikeus kaskianne kaataa ja riistaa
pyytää. Hallitus antaa teille ja tavaroillenne vapaan kuljetuksen,
vieläpä apuakin uuden kodin perustamiseen. Kuka ilmoittautuu lähtijäksi?

Miehet katsoivat toisiinsa. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Hetken
kuluttua sanoi Marttisen vanha vaari:

-- Samanlaisilla lupauksilla meidät tänne houkuteltiin Suomesta. Me
uskoimme niitä. Nyt meitä täällä ryöstetään ja surmataan. Samoin
taitaisi käydä sielläkin.

Klinga jäi vähäksi aikaa sanattomaksi.

-- Ainakin minun mieleni tekee sinne. Olen siellä käynyt ja lähden
uudelleen, sanoi hän.

-- Jos minusta kankeajalkaisesta sinne olisi, lähtisin toveriksesi,
lupautui Piikki.

-- Tule mukaan! Sinä teet vartijan tehtäviä, jos et muuhun pysty. --
Siis on yksi tiedossa. Kai niitä muitakin tulee?

-- En tiedä pystynenkö enää mihinkään, sanoi Luukas vuoteeltaan. -- Ei
minusta maanmuokkaajaksi ole vaikka tervehdynkin. Oikea käteni taitaa
jäädä kankeaksi, mutta ehkä se vielä pyssyä pitelisi. Täällä ei minulla
ole mitään tekemistä, kun eivät salli metsästää. Ehkäpä toki majavan
hengiltä saisin, koskapa niitä seipäilläkin tapetaan.

Klinga katsahti sairaaseen.

-- Jätetään sinun asiasi riippumaan siitä kuinka tervehdyt. Tarvitaan
siellä metsästäjiäkin, mutta etupäässä maanperkaajia, uutisasukkaita.
Ajatelkaa nyt asiaa, miehet, ajatelkaa myös sitä, että näin saatte
riidat loppumaan ruotsalaisten kanssa. Voihan olla niin, että teidät
ajetaan pois taloistanne ja vangitaan. Siellä Amerikassa on teillä
turvapaikka.

Miehet alkoivat keskenään vaihtaa ajatuksia asiasta. Loppupäätökseksi
sanoi Martti:

-- Vapaaehtoisesti minä en jätä tilaa. Täällä olemme kaikin voimimme
raataneet. Asumattomaan korpeen on talo laitettu. Olen ajatellut,
että tästä tulisi koti minulle ja jälkeläisilleni. Minä koetan tehdä
minkä voin oikeutemme säilyttämiseksi. Naapurit, minä valvon teidänkin
asiaanne. Uhkailemalla ja peloittelulla ei meitä ajeta pois.




OIKEUTTA ETSIMÄSSÄ.


Seuraavana päivänä lähtivät Martti ja Erkki herroihin. Leena ja
Reeta laittoivat heille parhaat eväät. Koko aikana Erkin surullisen
paluun jälkeen eivät hän ja Reeta olleet sanaakaan vaihtaneet. Reeta
oli odottanut, että Erkki tavallisuuden mukaan olisi etsinyt hänen
seuraansa, mutta muut ajatukset kiinnittivät Erkin mieltä niin, että
hän oli kuin unhottanut tytön.

-- Varo nyt, etteivät ruotsalaiset sinua uudelleen vangitse! pyysi
Reeta ujosti tuodessaan eväskonttia Erkille. -- Karkasit heiltä, siksi
ne koettanevat saada sinut vielä valtaansa. Joudu pian takaisin. Sairas
äitisikin on levoton, jos viivyt.

-- Me tulemme niin pian kuin ehdimme, vakuuttivat miehet. -- Monta
asiaa on toimitettava.

Maunu Klinga meni toisiin suomalaismetsiin asiaansa etsittämään.
Erotessaan Erkistä ja Martista hän neuvoi heitä etupäässä turvautumaan
maaherraan, joka oli oikeudentuntoinen ja kansalle ystävällinen mies.

-- Minä puolestani luulen, että te ette talojanne pelasta. Ei
maaherrakaan voi vasten hallituksen käskyjä tehdä. Joka tapauksessa
ajatelkaa Amerikkaa varmana turvapaikkananne, jossa, minä vakuutan,
sellaisen tulevaisuuden rakennatte, ettette voi täällä sellaista
uneksiakaan.

Erotessa puristivat miehet toistensa kättä. Erkki pyysi Klingaa
toistekin talossa käymään.

-- Saammehan niistä asioista vielä jutella, sanoi Erkki.

Pitkä on matka suomalaisseuduilta virkamiesten luo, niin pitkä,
että heitä harvoin tavataan. Virkamiehet pitivät sitä suurena
rangaistuksena, jos heidän täytyi noihin metsiin matkustaa veroja
perimään tai rikosasioissa. Eikä se matka ollut aivan vaaratonkaan.
Suomalaiset olivat harvinaisen yksimielisiä keskenään. Kun he
tulivat siihen käsitykseen, että virkamiehet menettelivät väärin,
asettuivat he vastarintaan. Erittäinkin olivat suomalaiset uskollisia
puolustamaan pakolaisia, jotka oikeuden vainoilta hakivat heiltä
turvaa. Ottamatta selvää pakolaisen syyllisyydestä, olipa hän
suomalainen tai ruotsalainen, he vierasvaraisuuden vuoksi usein
puolustivat rikoksellisiakin, murhamiehiä ja varkaita. Tämä pahensi
suuressa määrässä suomalaisten asiaa viranomaisten silmissä. Näiden
väkivaltaisuuksien vuoksi tulivat virkamiehet metsiin sotilasjoukko
mukanaan.

Martti ja Erkki kulkivat nyt virallisissa asioissa. Vaikka
metsäsuomalaisten ja peltoruotsalaisten välit olivat kireät, oli
suomalaisilla harvoin mitään peljättävää ruotsalaisten taholta paitsi
metsästysmatkoillaan ja sellaisissa kylissä, jotka olivat saaneet
kärsiä metsänpaloista. Muuten kävivät metsäsuomalaiset ruotsalaisten
kanssa rauhallista kauppaakin.

Isollejoelle saapuivat miehet alempana kuin missä Erkki oli joutunut
vangiksi. Itse Erkki ei kyllä olisi pelännyt samoille paikoille
uudestaan lähteä -- hän tunsi sinne omituista vetovoimaakin, mutta
Martti oli sitä mieltä, että turhanpäiten ei pidä saattaa itseään
vaaranalaiseksi. Matka ei olisi käynyt suoremmaksi sitäkään tietä.

Vouti asui Fryksdalissa, mikä oli samalla veronkanto- ja käräjäpaikka.
Vakavina kävelivät miehet vartioiden ohitse, ja pienempien selittelyjen
jälkeen pääsivät he voudin puheille. Tämä oli entinen sotilas ja
osoittautui karskiksi herraksi.

Kun suomalaiset alkoivat kertoa hirvenajosta ja murhatapahtumasta,
kivahti hän:

-- Ettekö te tiedä, että hirvenmetsästys on jo sellaisenaan kiellettyä?
On mahdotonta teitä siitä estää, mutta mitä te menette metsästelemään
ruotsalaisten maille! Jokien varsilla asuvat ruotsalaiset käyvät
alinomaa kantelemassa teistä suomalaisista ja pyytävät apua teidän
omavaltaisuuttanne vastaan. Te ette välitä mistään laeista ja
asetuksista. Täällä ei ennen synny rauha kuin teidät on perinjuurin
raivattu pois. Menkää kotimaahanne, menkää Suomeen! Täällä ei teitä
tarvita!

Martin veri kuohahti. Hän oli luullut että vouti alunpitäen rupeaisi
heille myötämieliseksi ja antaisi kannatusta heidän asialleen, joka
hänen mielestään oli päivänselvä. Sen sijaan heitä nyt kohdeltiin
ynseästi.

-- Vai ei meitä täällä enää tarvita, sanoi hän kiukustuneena. --
Kyllä meitä on tarvittu ja sitä varten kutsuttu. Emme pyydä mitään
etuoikeuksia, pyydämme vain oikeutta.

-- Teidän oikeutenne on siinä, että teidät pannaan kaikki kahleisiin ja
viedään täältä pois.

-- Sellainenko se on laki Ruotsinmaassa? kysyi Martti tiukasti.

-- Muuta lakia te ette tarvitse! jyrähti vouti. -- Te olette rosvoja,
metsänpolttajia, sala-ampujia. Vaikka hallitus on teiltä kieltänyt
kaskenpolton, ette te muuta osaa tehdäkkään. Te olette vain vahingoksi
valtiolle. Malttakaa, ensi kerran kun minä tulen metsiinne, poltan
minä teidän talonne ja viljanne. Varmasti silloin kaikkoatte pois. Vai
kysytte te Ruotsin lakia! Teistä on jo neljä vuotta sitten sellainen
laki annettu, että teidän on muutettava pois. Mutta siitä te ette ole
välittäneet. Mutta jos ette muuta ennen kevättä, vangitaan teistä
jokainen.

-- Ettekö murhateon johdosta aio ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin
murhaajia vastaan? Olemme tulleet tänne saattaaksemme asian oikeuden
käsiin. Tahdomme tietää, saammeko siinä oikeutta vai ei. -- Martti
puhui vakavasti, mutta jyrkästi.

-- Mihin toimenpiteisiin minä tässä ryhdyn, se on minun asiani, vastasi
vouti. -- Ensi tehtäväkseni vangitsen minä tämän toverisi, joka itse
otti osaa metsästykseen ruotsalaisten maalla.

Hän meni porstuaan, kutsui sieltä sotilasvartioston, joka otti Erkin
kiinni. Martti aikoi ryhtyä vastarintaan, mutta Erkki kielsi ja
antautui vapaasti.

-- Hänet minä tarvitsen asiaa tutkittaessa, sanoi vouti. -- Sinä voit
mennä kotiisi kertomaan, että tämä on ainoastaan sen tanssin alkua,
jota tänä talvena tullaan tanssimaan suomalaismetsissä.

Martti ja Erkki olivat hämmästyksissään siitä käänteestä, minkä heidän
asiansa sai. Keskenään he saivat vaihtaa ajatuksiaan vain sen verran,
että Martti lupasi mennä maaherran luo.

-- Minä koetan eikö sielläkään anneta meille oikeutta ja kerron siellä
tämänkin tapauksen.

Apealla mielellä lähti Martti yksinään kävelemään etelää kohti
läänin pääkaupunkiin, missä maaherra asui. Hän käsitti, että
tässä on kysymyksessä enemmän kuin murhajuttu. Tässä on kysymys
suomalaisten asumisesta tai karkoittamisesta näiltä seuduilta. Tämä
oli kansakunnan yhteinen asia. Hän suunnitteli jo mielessään, että jos
ei maaherraltakaan apua lähde, järjestää hän suomalaisen lähetyskunnan
ja yhdessä he lähtevät kuningattaren luo Tukholmaan. Suomalaiset ovat
ennenkin turvautuneet suoraan hallitsijaan ja saaneet siltä apua
herrojen väkivaltaisuutta vastaan.

Suuren asian kannustamana kiiruhti hän askeleitaan. Nopealla
toiminnalla hän tahtoi auttaa toveriakin, jonka vapauttamista hän aikoi
maaherralta anoa.




MAAHERRAN LUONA.


Maaherra Olof Stake oli hyväntahtoinen mies. Hänellä oli hallituksen
luottamus ja kuningattaren neuvoskunnassa läheisiä ystäviä. Hänen
veljensä oli maan suurimpia sotapäälliköitä. Maaherra tahtoi
lääninsä parasta ja suojeli sen asukkaita liian raskailta veroilta
ja sotaväenotolta. Hänelle oli kyllä saapunut määräys suomalaisten
karkoituksesta ja heidän asuntojensa sekä vilja-aumojensa
hävittämisestä, mutta hän oli pannut sitä täytäntöön vain aivan
poikkeustapauksissa, milloin suomalaisten taholta oli karkeita rikoksia
tehty. Tehtaiden omistajat ja ruotsalaiset maanviljelijät tekivät tästä
maaherran pehmeydestä valituksia hallitukselle, mutta ystävien suosio
pelasti hänet aina. Viime aikoina oli kuitenkin Tukholmasta ilmoitettu,
että maaherran täytyi ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin. Asetukset
ovat pantavat täytäntöön. Stake sai toki jonkun verran huojennuksia
niihin. Niinpä ne metsäsuomalaiset saivat luvan jäädä paikoilleen,
jotka olivat myös peltoja tehneet ja joilla oli kirjat taloihinsa.
Kaikki suomalaiset kiertolaiset, salametsästäjät ja yksinomaan kaskien
viljelyksellä eläjät oli ehdottomasti karkoitettava. Jos he eivät
vapaaehtoisesti lähde, on heidät vangittava. Vangeista on toiset
pantava sotaväkeen ja toiset lähetettävä uutisasukkaina Amerikkaan.
Erittäin teroitettiin uutisasukkaiden hankkimista. Ne suomalaiset,
jotka sitoutuisivat perheineen lähtemään, saisivat vapauden ja maata
riittävästi asuakseen.

Näitä asioita harkitsi maaherra Stake huoneessaan, kun hänelle
ilmoitettiin metsäsuomalaisen Martti Marttisen tulo. Tämä tapahtui
sopivaan aikaan. Suomalaisten kanssa hän oli sattunut vain ani harvoin
tekemisiin. He elivät metsissään eivätkä persoonallisesti vaivanneet
korkeita viranomaisia. Stakella oli se käsitys suomalaisista, että
he olivat yleensä hidastuumaista, mutta ylpeäluontoista kansaa.
Suomalaisesta metsäaatelista hän oli kuullut ja oli vakuutettu, että
sellaista oli laajaltikin.

Sisälle tuli isokasvuinen, harteikas suomalainen. "Salon aatelismies",
ajatteli maaherra heti miehen nähtyään. Hän pyysi miehen istumaan
työpöytänsä ääreen, ja kysyi ystävällisesti, mitä tällä oli asiaa.

Martti vertasi tämän korkean herran käytöstä siihen, mitä oli saanut
voudin luona kokea. Hän alkoi luottaa siihen, että hän menestyy
asioissaan ja saa täällä oikeutta. Ensin hän esitti murhajutun ja
toverinsa vangitsemisen.

Maaherra mietti hetken asiaa, pyyhkäisi hiuksiaan ja sanoi:

-- Asia ei ole niin yksinkertainen kuin se sinusta ehkä näyttää. On
luonnollista, että murhamiehet heti vangitaan ja saatetaan vastaamaan
teostaan. Minä pidän siitä huolen, että niin tapahtuu. Ensi käräjillä
joutuu heidän asiansa esiin, ja saat nähdä, että Ruotsissa on oikeutta,
joka tällaiset rikokset rankaisee.

-- Mutta --, jatkoi hän -- vouti ei menetellyt laittomasti
pidättäessään toverisi. Hän olisi voinut vangita sinutkin. Näes, se
on tosiasia, että hirven metsästäminen näillä mailla on kielletty,
vaikka te suomalaiset ette siitä välitä, tuskinpa edes tiedättekään.
Eivät siitä välitä muutkaan, vaikka ristiriitaa ei tule muulloin kuin
suomalaisten ja ruotsalaisten sattuessa vastakkain.

Martti katsoi parhaaksi ottaa esille sen toisen asian, joka hänen
mieltään oli kauan askarruttanut ja jonka hän tiesi elinkysymykseksi
metsäsuomalaisille yleensä.

-- Kiitän teitä siitä, että olette luvannut murhajutun selvittää,
sanoi hän. -- Minulla olisi toinenkin asia. Siellä metsillä puhutaan,
että kaikki suomalaiset tulevat metsistään karkoitettaviksi ja heidän
talonsa ja viljansa hävitettäviksi. Me tahtoisimme tietää, mitä perää
tässä puheessa on.

-- Kyllä siinä on perää enemmän kuin te ehkä siellä voitte uskoakaan.
Näes, teidän viljelystapanne on hallituksen ja maan muitten asukasten
mielestä vahingollista. Jo pitemmän aikaa sitten kiellettiin
kaskimaiden teko yhteisiin metsiin. Ainoastaan niillä mailla, jotka
ovat omistajilleen jaetut, on se luvallista. Mutta teidän suomalaisten
maat siellä metsäseuduilla ovat kaikki jakamatta. Toistaiseksi ei
teillä kenelläkään ole oikeutta maihinne. Peltoviljelijät tahtovat,
että metsämaitakin on heille jaettava, ja se heidän vaatimuksensa on
oikeutettu. Niiden suomalaisten, jotka asuvat lähellä, on muutettava
pois. Kahta peninkulmaa lähemmäksi ei suomalaisten taloja suvaita.
Siellä, missä rantakylät ovat tiheämmät, täytyy ruotsalaisten
saada maata aina viiden peninkulman päähän saakka. Lisäksi tulee
rautaruukkien metsäntarve. Siltä ympäristöltä, missä niitä on,
täytyy kaikkien suomalaisten muuttaa. Sano kotipuolellasi, että minä
otan auttaakseni niitä suomalaisia perintökirjojen saannissa, jotka
ovat kauemman aikaa paikoillaan asuneet ja joiden talot eivät ole
äskenmainittujen rajalinjain sisällä. Miltä metsäseudulta sinä olet?
Onko sinulla tilaasi mitään kirjoja?

Martti oli nyt saanut surullisen vahvistuksen kerrottuihin huhuihin,
vaikka tuo vahvistus ei tullutkaan niin jyrkässä ja sovittamattomassa
muodossa kuin minkä vouti oli antanut.

-- Sieltä minä olen ylämaasta, Laasarin Lehtovaaralta, Isojoen
takaa. Meitä on siellä suuri joukko suomalaisia, joista jotkut ovat
kymmeniä vuosia talojaan asuneet ja rakentaneet ne täysikuntoisiksi.
Parikymmentä vuotta olemme mekin taloamme asuneet. Isoisä tuli Suomesta
luottaen kuninkaan kutsuun. Oli meillä kirjatkin, mutta ne ovat
hävinneet.

-- Niillä hävinneillä kirjoilla ei olisi pääasiaan nähden ollut
mitään merkitystä. Ne vain antoivat oikeuden uutisviljelykseen ja
kaskenkaadantaan ja sellaisina kyllä olivat hyvät. Mutta varma
omistusoikeus annetaan vasta perintökirjoissa. Pelkään pahoin, että
teidän seudullenne ei voida antaa niitä kirjoja. Osaksi on seutu liian
lähellä kyliä, osaksi se kuuluu rautatehtaan alueisiin. Kuitenkaan
älkää olko ennen aikoja huolissanne. Tulkoon kustakin talosta isäntä
tai isännän edustaja Fryksdaliin ensi markkinoille, jolloin on käräjät
sekä verollepano. Minä katson silloin mitä voin hyväksenne tehdä.

Katkera oli totuus kuulla, mutta Martti näki, että maaherra ei tahtonut
heille pahaa, vaan oli päinvastoin halukas auttamaan.

-- Vielä yksi asia, sanoi maaherra. -- Arvatenkin on myös teidän
seudullanne sellaisia, jotka eivät ole alkaneet vakinaisesti mitään
seutua viljellä, jotka kaatavat kasken milloin sinne, milloin tänne,
eivätkä yritäkään peltoa tehdä. Heitä ei voida missään tapauksessa
suvaita. Heidät kuten muutkin kiertolaiset ja pahantekijät, vangitaan
ja toimitetaan sotaväkeen, jos he iältään ovat soveliaita. Mutta
heillä samoinkuin teillä kaikilla on pelastuksena eräs tie, jonka
tahtoisin erityisesti painaa mieliinne. Kaikki te voitte päästä
uutisviljelijöiksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan Amerikkaan. Oletteko
siitä kuulleet?

-- Aivan äsken kävi meillä hallituksen lähettiläs Maunu Klinga, joka
kertoi siitä, vastasi Martti.

-- Hän sen parhaiten tietää, kun on itse käynyt siirtokunnassa. Niin,
hallitus tahtoo viljelijöiksi sinne maahan, missä kirjaimellisesti
rieska ja hunaja vuotaa, etupäässä suomalaisia, koska he siihen
parhaiten soveltuvat. Ainoastaan suomalaiset voivat kaskeksi kaataa
suuret metsät sekä tehdä pellot niiden tilalle. Siellä olisi teillä
rajattomat työalat eikä polttaminen siellä lopeta maan kasvuvoimaa.
Panen tämän asian sydämellenne ja suorastaan kehoitan teitä sinne
muuttamaan.

Kun Martti lähti ystävällisen, mutta samalla vakavan ja suorapuheisen
maaherran luota pois, oli hänen päänsä täynnä ajatuksia. Hän huomasi,
että heidän elämänsä siellä metsissä oli aivan epävarmalla pohjalla.

Hän lähti kulkemaan pohjoista kohti, missä metsien poveen kätketyt
suomalaisten kodit olivat vaarallisella tavalla tulleet ulkopuolelta
suunnatun huomion kohteeksi.




PUNATUKKAINEN HUOMAA VANGIN KARANNEEN.


Dalbon kartano kuului Isonjoen varrella olevaan Dalbyn kylään. Kylä
ei ollut suuri, eikä se vanhakaan ollut. Se oli myös tavallaan
uutisseutua, vaikka ruotsalaiset olivatkin sinne tulleet aikoja ennen
kuin suomalaiset metsiinsä. Pellot olivat ensin hyvin pienet, mutta
vähitellen ne laajentuivat. Sitä mukaa oli myös varallisuus kasvanut.
Varakkain oli Dalbon talo, johon olemme tutustuneet.

Retkikunta palasi aamulla murhatyön jälkeisenä päivänä. Hidasta
oli ollut näidenkin miesten kulku, sillä useilla heistä oli pahoja
haavoja, joita suomalaiset olivat iskeneet. Gustafilla oli kaksi haavaa
kasvoissa, jotka tekivät ne kamalan näköisiksi. Pahin oli jalassa ja
sai aikaan sen, että mies ontui huomattavasti. Mutta rajua luontoaan
hän ei ollut kadottanut. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski vankia.

-- Rauhoittunut kai hän on, koska sieltä aitasta ei ole mitään
kuulunut, vastasi Anders. -- Minä itse makasin renkien aitassa
vartioiden suomalaista. Illalla kuului liikettä. Sittemmin on kai
nukkunut.

-- Muistithan Stina antaa vangille ruokaa, kysyi Dalbo.

-- Annoin illalla sen verran kuin kissankolosta mahtui.

-- Hyvä on. Me otamme hänen asiansa esille, kun olemme ensin levänneet.

Gustaf tarkasteli aitan oven salpaa ja näytti tyytyväiseltä.

Kotonaolijat eivät kysyneet matkan menestymistä. Kotiintuotu saalis
ja vielä enemmän haavat viittasivat tulokseen. Stina ihmetteli, ettei
vankeja näkynyt. Hän arveli heidän päässeen pakoon ja oli siitä
mielissään.

Vanha Dalbo oli tavallista harvasanaisempi. Näytti siltä, kuin hän
olisi tahallaan karttanut Gustafia. He eivät keskenään juuri mitään
puhuneet. Gustaf lähestyi Stinaa ja pyysi häntä sitomaan kasvoihin
lyötyjä haavoja. Stina toi vettä puhdistaakseen ne ensin. Ryhtyessään
pesemään hänen kätensä vavahti.

-- Älä nyt revi niitä auki. Kipeät ne ilmankin ovat ne suomalaisten
koirain puremat, murahti Gustaf kärsimättömästi.

-- En minä ole tottunut haavoja sitomaan, puolusteli Stina. --
Suomalaiset ovat näiden parantamisessa erinomaisia. Heillä on
tiedossaan yrttejä, ja he osaavat veren tyrehdyttää noituudellakin.

-- Oletko sinä heidän noituuttaan kokenut? kysyi Gustaf pilkallisesti.
-- Kyllä suomalaiset koirat nuolevat omat haavansa, vaikka eivät
sitä enää tee ne suomalaiset, jotka metsään jäivät. Näitä haavojani
en kellekään suomalaiselle jättäisi, en, vaikka siihen paikkaan
menehtyisin. Vai tahtoisitko sinä, että tuo, joka tuolla aitassa?... --
Hän katsoi epäluuloisesti Stinaan.

-- En minä sillä mitään sellaista tarkoittanut, puolustelihe tyttö.

-- Maltas! kivahti Gustaf ja kohosi pystyyn. -- Pian tulee sille
itselleen sidottavaa. Mutta niitä haavoja et sinä sido, vaikka kuinka
haluaisitkin. -- Hänen poskilihaksensa pullistuivat vihasta ja haavat
rupesivat vuotamaan.

-- Parasta on, että etsit haavansitojan muualta, -- sanoi Stina
ylpeästi ja lähti pois tuvasta. Gustaf poistuikin kotiinsa, joka oli
vähän matkan päässä samassa kylässä.

-- Älkää ottako ulos vankia ennen kuin minä palaan, varoitti hän
Andersia. -- Tahdon olla itse mukana tilinteossa.

-- Kuinka olet niin synkkämielinen, Nils, sanoi Dalbon vaimo
miehelleen. -- Sinua väsyttää. Heittäydy levolle.

-- Väsyttää todella, myönsi isäntä. -- Parempi olisi ollut, etten olisi
koko matkalle lähtenyt.

Kun miehet olivat levänneet, palasi Gustaf takaisin.

-- Nyt otamme vangin esille. Minun tekee mieli nähdä suomalaisen verta,
irvisti hän.

Suomalaisella nuotiolla ollut joukkue kokoontui aitan luo.

-- Älkää ryhtykö mihinkään ennenkuin minä haen isän paikalle, sanoi
Anders ja riensi tupaan. Dalbo tuli ja asettui miesten keskelle.

-- Tällä kertaa minä en enää anna yllättää itseäni, hän sanoi
vakavasti. -- Minä olen teidän johtajanne ja teidän on minua kuultava.
Sitä paitsi te olette minun maallani, minun pihallani. Minä olen täällä
isäntä. Muista myös sinä se, Gustaf. Vangin kanssa ei meillä ole muuta
tekemistä kuin lähettää hänet Fryksdaliin oikeuden käsiin. Saavat
menetellä sitten lain mukaan. Kaksi saattajaa riittää. Anders saa mennä
kolmanneksi.

Gustaf astui aitan luo. Hän koetteli puukkoa tupessaan. Sitten hän
irroitti rautasalvan ovessa.

-- Astu ulos suomalainen konna, hän huusi. Pimeään aittaan ei voinut
mitään nähdä. Sieltä ei tullut ketään. Gustaf ja Klas astuivat
kynnyksen yli, varovaisina, etteivät tulisi yllätetyiksi. Ei kuulunut
mitään liikettä, eikä näkynyt ketään. He tarkastivat ala-aitan,
kiipesivät sitten ylös. Ei sielläkään ketään. Tarkastivat katon ja
toisten aittojen ullakoille vievät ovet. Ei näkynyt merkkiäkään, mistä
vanki olisi päässyt karkaamaan.

Mutta poissa hän oli.

Noloina palasivat he pihalle.

-- Lintu on päässyt häkistään, julisti Klas. Gustaf puri hammastaan.
Miehet tarkastivat viereiset aitat, kiersivät rakennuksen ympäri.
Selitystä siihen, miten karkaaminen oli tapahtunut, ei löytynyt.

-- Luonnollisella tavalla karkaaminen on ollut mahdotonta, vakuutti
Anders, ja rengit todistivat sen. -- Me kaikki olimme vartiossa ja
olisimme kuulleet.

Yksi rengeistä lausui:

-- Mutta jos hän olikin noitaa Suomalaiset osaavat noituuden taidon. On
voinut savuna nousta taivaalle tai käärmeenä luikertaa kissankolosta.

-- Niin se on käynyt, päätti toinen renki. -- Minä aavistinkin
sitä. Sellaista sattuu suomalaisten kesken useinkin. -- Ja hän oli
huomaavinaan pakkasen panemassa ruohikossa kiemurtelevia jälkiä.

Kaikki olivat hämmästyneitä. Gustaf ei voinut löytää selitystä.

-- Onko tyttöjen aitan ovi ollut kaiken aikaa lukittuna? hän kysyi, ja
hänen silmänsä etsivät Stinaa, jota hän ei kuitenkaan löytänyt.

-- Minä näin että Stina ennen maatapanoaan lukitsi aittansa oven
huolellisesti, todisti Anders.

-- En minä sittenkään usko noituutta, sanoi Gustaf ja erosi miehistä
etsien Stinaa tuvasta. Tyttö oli tulossa portailla.

-- Sinä päästit vangin karkuun, kähisi Gustaf tytölle ja puristi häntä
niin kovasti käsivarresta, että Stina tuskasta parahti. Tyttö huudahti:

-- Mene, peto! Minä en tahdo sinua enää nähdä. Mene, äläkä koskaan
näytä kasvojasi täällä, inhoittava murhamies!

Stina oli jo Gustafin esiintymisestä ja muista lauseista saanut
selville, mitä metsässä oli tehty. Sen vuoksi hän kammoen irroittautui
miehestä. Kasvot kalpeina ja silmät iskien tulta hän vetäytyi isänsä
turviin.

-- Kyllä minä sinusta oikut kitken, uhkasi Gustaf, mutta ei lähestynyt
enää morsiantaan.

-- Et minuun enää koske, vakuutti Stina ja kohotti ylpeästi
hartioitaan. -- Meidän välimme ovat poikki, poikki tästä päivästä
alkaen. Tiedä se!

Hampaitaan kiristellen Gustaf lähti kävelemään kotiansa kohti.

-- Vie nuo hirvenlihat ja nahka mukanasi, kehoitti Dalbo. -- Minä en
niihin koske.

Klas lähti parin toverin kanssa auttamaan Gustafia saaliin pois
viemisessä. -- --

Hiljaisuudessa ja jokapäiväisissä askareissa kului muutamia päiviä.
Sanoma murhatuista suomalaisista levisi myös kylälle. Kukaan ei sen
johdosta kysellyt mitään, ei Stinakaan, vaikka hänen sydäntään ahdisti
epätietoisuus siitä, mikä osuus hänen isällään oli tapahtumassa.
Isä oli kaiken aikaa ollut synkkä ja vaitelias. Eräänä päivänä ajaa
karahutti joukko sotilaita pihamaalle. Heidän johtajansa meni Dalbon
kanssa kamariin ja viipyi siellä hetken aikaa. Sitten hajaantuivat
ratsut kylän eri osiin. Seurauksena oli, että pian tuotiin vangittuina
Gustaf, Klas ja kaikki muut, jotka olivat olleet mukana suomalaisia
vastaan tähdätyssä retkikunnassa. Vanha Dalbo antautui vapaaehtoisesti.
Oli käsketty heidät kaikki ottaa kiinni ja toimittaa Fryksdalin
vankilaan. Pienempi sotilasjoukko lähti vankeja saattamaan. Isompi
osasto jatkoi matkaansa suomalaismetsiin.

-- Meillä on sielläkin toimittamista, sanoi joukkueen päällikkö.

-- Tuokaa myös juttuun sekaantunut hirvenampuja, neuvoi Gustaf näöltään
tyynenä, vaikka hänen sisällään kuohui. Hän teki selkoa Erkki Mulikan
ulkonäöstä.

-- Hän on jo hallussamme, vakuutti joukon johtaja. -- Fryksdalissa
hänet tapaatte.

Apean alakuloisuuden valtaan jäi Dalbon väki sekä koko kylä näitten
vangitsemisien jälkeen. Isän poisvienti oli Stinalle ankara isku. Hän
olisi tahtonut päästä varmuuteen. Oikein häntä kadutti, ettei hän ollut
suoraan isältä kysynyt. Hän kysyi äidiltään.

-- Isä ei vielä tähän saakka ole murhannut ketään, lausui äiti. -- Ei
hän ole voinut sitä nytkään tehdä. Mutta kun hän oli joukossa mukana,
niin hänetkin vangittiin.

-- Niin, mukana oli. Vieläpä joukon johtajana, lisäsi Stina
miettiväisenä.

Hän toivoi isänsä pikaista vapauttamista. Ja samalla toisenkin, sen
komean suomalaisen, joka oli ollut heidän aitassaan vankina ja joka
ei missään tapauksessa voinut olla murhatekoihin syyllinen. Hänen
kohtalonsa liittyi Stinan mielessä isän kohtaloon. Melkeinpä enemmän
askartelivat ajatukset hänessä. Miksi hänet oli vangittu?

Gustafin kohtalo ei häntä vähääkään säälittänyt. Pikemmin oli hän
mielissään, että hänet oli viety pois.




HÄVITYKSIÄ SUOMALAISMETSISSÄ.


Kun Martti Martinpoika Marttinen saapui matkaltaan maaherran luota
kotiin, tulivat suomalaiset laajalti Marttilaan kuulemaan, kuinka matka
oli onnistunut. Olivathan kaikki pelänneet pahaa. Heistä tuntui, että
maapohja heidän jalkainsa alla huojui.

Mitään varmuutta ei Marttikaan voinut antaa. Murhajutun hän oli saanut
oikeuteen, mutta valitettavasti oli Erkki myöskin pidätetty. Pahoja
uhkauksia suomalaisia vastaan oli olemassa. Maaherraan täytyi asettaa
toiveet. Kaikkien oli mentävä käräjille Fryksdaliin ja koetettava saada
perintökirjat. Suomalaistenkin mielestä oli välttämätöntä, että asiat
selvitettiin, että vihdoinkin voitaisiin turvallisina elää. Martille
oltiin kiitollisia, kun hän oli heidän kaikkien asioita ajanut.
Tapahtuipa mitä tapahtui, he tiesivät, että Martti maaherran avulla
koettaisi heidän hyväkseen parastaan.

-- Ja lopulta, jos meidät häädetään, täytyy turvautua Amerikkaan.
Vieraita me olemme täälläkin, tokkopa vieraampia siellä, päätti Olli
Räsänen keskustelun. Hän oli Amerikan asiaa paljon miettinyt, kun
hänellä näytti olevan vähimmin toivoa uutisasutuksensa säilyttämisestä.
Nuorena miehenä hän tunsi houkutustakin koettaa uudestaan ja uudessa
maassa. Kun Pietari Kokkinen oli aikaisemmin hänen turvattomuudestaan
huomauttanut, katsoi hän sopivaksi varoittaa naapuriaan:

-- Kaikesta päättäen olet heikoilla kantimilla sinäkin, Pietari,
mikäli kuuluu. Olet kaatanut kaskea milloin mihinkin metsään, kauas
kotoasikin. Vakituisia peltoja sinulla ei ole. Taitaa olla niin, että
sinä joudut minulle matkatoveriksi.

-- Mielisuosiolla en alistu karkoitukseen, uhkasi Pietari. -- Vastaan
minä panen.

Miesten lähdettyä ryhtyi Martti jokapäiväisiin talon askareihin. Oli
riihenpuinnin aika, ja uutterasti lämmitettiin Marttilassa riihtä.
Myöskin täytyi käydä auttamassa Oinolassa, kun se talo oli nyt kolmea
työkuntoista vajaa. Luukkaan haavat olivat vanhan vaarin hoidolla
paljon parantuneet. Kangistuneet jalatkin olivat tulleet notkeammiksi.
Piikki auttoi uskollisesti talossa. Mulikassa oli paljon nuorta väkeä,
joten siellä ei niin kaivattu Erkkiä työhön. Hänen kohtalonsa kuitenkin
suretti kovasti. Äiti itki silmänsä kipeiksi. Itki häntä toinenkin, --
Reeta Marttilassa, vaikka hän tahtoi sen salata ja huuhtoi kasvonsa
kylmällä vedellä, jottei huomattaisi.

Näin elettiin suomalaismetsissä muutamia päiviä verrattain hiljaisesti
syksyn toimissa ja askareissa odotellen Fryksdalin markkinoita, jolloin
käräjät pidettäisiin ja verot kannettaisiin.

Hiljaisuus häiriytyi surullisella tavalla. Suomalaismetsä joutui tuhon
alaiseksi, aivan kuin olisi kulovalkea tullut sitä polttamaan.

Voudin lähettämä retkikunta saapui. Se kulki metsän ristiin rastiin,
kävi talolta talolle. Muutaman päivän perästä tuli vouti apulaisineen
ja toi lisää sotaväkeä. Joukot ilmoittivat etsivänsä karkureita,
tarkastelevansa kaskimaita ja ottavansa selvää, millä oikeudella kukin
tilaansa asui.

Metsässä kulkiessaan tulivat he suurelle kaskimaalle, jonka lähellä ei
näkynyt yhtään ihmisasunnoita. Tämä oli niitä suomalaisten ulkokaskia,
joita jotkut raatoivat tavatessaan sopivan paikan. Sato oli kaskesta
ollut hyvä. Useampia aumoja oli rukiita koottu ja ne seisoivat
aidattuina aukeaman keskellä.

Oppailtaan tiedustelivat, kenen huhta se oli. Omistaja Pietari Kokkinen
asui vähintäin peninkulman päässä.

-- Viljat on poltettava, kuului päällikön määräys. Ja niin paloivat
poroksi Kokkisen koko vuoden tulokset. Samoin tehtiin monella muulla
yksinäisellä huhdalla.

He tulivat Kokkisen kotiin.

-- Sinäkö katsot, että koko tämä laaja metsä on sinun aluettasi, koska
teet kaskiasi mihin sattuu? kysyi sotilasten johtaja ankaralla äänellä.

-- Kun aluetta eivät muutkaan ole käyttäneet, olen ottanut rukiin
sieltä, missä maa on ollut sopivinta, puolusteli metsäsuomalainen. --
Isäni on tätä viljelystapaa harjoittanut vuosikymmeniä, ja minä olen
seurannut esimerkkiä.

-- Et ainakaan viimekesän kaskelta mitään korjaa. Me olemme polttaneet
aumasi maan tasalle, julisti johtaja.

-- Mitä, minunko viljani olette polttaneet? huudahti Pietari
kauhistuneena. Vaistomaisesti hän tarttui pyssyynsä, joka oli tuvan
seinällä.

-- Vai vastarintaan sinä aiot kruunun miehiä vastaan? Tule järkiisi
poika! lausui johtaja ankarana temmaten Pietarin keskelle lattiaa. Hän
käski miesten vangita nuoren talonpojan, joka oli uskaltanut tarttua
aseeseen heitä vastaan.

-- Me viemme sinut voudin luo.

Kokkisen nuori vaimo -- jäi lapsineen itkemään.

Myöskin Olli Räsäseltä poltettiin viljat, ja lisäksi pantiin tuleen
hänen uutisasuntonsa, jona oli vastarakennettu sauna, missä tämä
uutisviljelijä oli yksinäisyydessä asunut. Myöskin Olli saatettiin
vangittuna voudin luo, joka oli sijoittunut Tossavaiselle.

Joka päivä tehtiin ilmoituksia poltetuista viljoista, riihistä ja
asuinrakennuksista. Joka päivä kuljetettiin vankeja. Joukossa oli
yksinäisiä pakolaisia, jotka olivat täällä metsissä olleet turvassa,
oli kiertäviä metsästäjiä sekä satunnaisia kaskenviljelijöitä ilman
vakituista asuinpaikkaa.

Pietari Kokkisen asiaa tutkittaessa uskalsi tämä panna vastalauseensa
menettelyä vastaan. Hän kysyi, mikä laki ja oikeus salli kallista
Jumalan viljaa hävittää. Kun ihmiset viljan puutteessa saavat syödä
pettuleipää ja kärsiä nälkää, on suuri synti tuhota sitä, mitä Jumala
on kasvattanut.

-- Suus kiinni, metsänraiskaaja, jyrisi voudin karkea ääni. --
Ryöstöviljelyksestä ja virkavallan vastustamisesta vangitaan sinut
ja rangaistukseksi tehdään sotamieheksi. Huomenaamuna saat lähteä
marssimaan Tukholmaan. Vankilassa saat tarkemmin tutkia mikä on laki ja
oikeus! Kun vuorosi tulee, pääset kuulan ruuaksi sotaan.

Vouti oli mies, joka ei tuntenut sääliä. Kysellessä Tossavaiselta,
jonka talossa hän oli majaillut, turhaan talonkirjoja, haastoi hän myös
tämän käräjille kuulemaan häädetäänkö hänet vai jätetäänkö asumaan.
Räsänen vietiin vangittuna Fryksdaliin.

Oinolassa vouti ei ketään vanginnut. Se olikin vanhimpia vakituisia
asuintiloja paikkakunnalla. Mutta lempeätä ei hänen esiintymisensä
täälläkään ollut. Hän karjui hirven metsästyksestä niin että vanha
isäntä ja Pekka-vainajan leski säikähtivät.

-- Omiansa oli salametsästäjille se kuolema minkä he saivat, oli voudin
tuomio.

Ennen Marttilaan tuloansa hän kävi Mulikassa. Kuultuaan, että tästä
talosta oli se poika, jonka hän oli jo pidättänyt Fryksdalissa, jätti
hän talon sillensä tällä kertaa.

Vihdoin hän tuli Marttilaan. Ehkä oli jättänyt tämän talon tahallaan
viimeiseksi. Saavuttuaan taloon hän kävi tervehtimättä pöydän päähän,
otti pöydän haltuunsa kirjojaan varten ja sijoitti sotamiehet seisomaan
riviin ovelta tuvan perälle saakka.

-- Jahah, täällä se nyt sitten on se metsäsuomalaisten nuori ruhtinas
ja päällikkö, joka käy aina maaherroissa asti. Oletko talon isäntää Jos
olet, näytä talonkirjat!

Martti Martinpoika Marttinen astui rohkeasti pöydän viereen.

-- En ole isäntä. Iso-isäni täällä isännyyttä pitää.

-- Astukoon hän sitten esiin vastaamaan. Sinulla ei ole puhevaltaa,
komensi vouti.

Vanha vaari astui pöydän ääreen. Hän oli monissa tuulissa ja tuiskuissa
ollut, oli jo Suomessa herrojen kanssa kinaa pitänyt, taistellut heitä
vastaan aina korkeimpiin asteisiin saakka.

-- Mistä minun vastata pitäisit Siitäkö että olen korpea perkannut ja
leipää ottanut sieltä, missä ei ennen ole Jumalan jyvää kasvanut?

-- Onko lupakirjaa kivahti vouti.

-- En katso tarvitsevani mitään kirjoja, murahti vanha mies kohottaen
ylpeästi päätään.

-- Kun ei ole kirjoja, pois talosta, julisti vouti. Ukon veri kiehahti.
Hän oikaisi itsensä koko pituuteen.

-- Katsokaa raivattuja aukeamia, katsokaa tätä taloa, eikö se kaikki
osoita omistusoikeutta. Katsokaa verokirjoista, eikö sieltä löydy
Marttilan nimi ja eivätkö verot ole säännöllisesti maksetut.

-- Sinulla ei ole oikeutta tähän asumiseen, väitti virkamies.

-- Vai ei ole oikeutta! huudahti ukko. -- Tiedä se, en ole tänne omin
lupineni tullut. Itse kuninkaalta olen luvan saanut. Sinunlaisia
herroja en ole palvellut ennenkään, enkä palvele nytkään.

Vanhan vaarin esiintyminen kävi kovasti voudin sisulle. Hän olisi
tahtonut miehen rusentaa, mutta näki edessään tavallisuudesta
poikkeavan talonpojan, joka tiesi mitä sanoi. Hän näki, että tässä oli
kova kovaa vastassa, ja niin hän koetti hillitä itseään.

-- Suulliset lupaukset eivät ole perintökirjoja. Nyt ovat uudet tavat
ja lait. Nyt ei kukaan saa asua taloa muitten kuin perintökirjain
nojalla.

-- Olkaa huoletta, vouti, puuttui Martti Martinpoika puheeseen. --
Minun isoisäni on tottunut kuninkaissa käymään. Minä osaan saman tien.
Herrallakin on herransa ja talonpojalla Jumala. Jos rupeatte meitä
häätämään, näytämme teille, missä teidän herruutenne herrat ovat. Älkää
luulko, että olemme vain maaherran varassa, vaikka siinäkin taitaa
olla teille kylliksi. Osaamme mennä pitemmällekin. On suomalaisillakin
ystäviä. Mitäs sanotte valtakunnan herroista Pietari Brahesta ja Klas
Flemingistä.

-- Tämä ei ole sinun asiasi, kivahti vouti. -- Ellet hillitse suutasi,
panetan oitis kahleisiin.

Vanha ukko Marttinen löi luisevan kätensä pöytään. Hänen sanansa olivat
voimakkaat.

-- Tämä on hänen asiansa, se on minun asiani ja meidän kaikkien
suomalaisten asia. Mikä sinä olet miehiäsi? kysyi hän pilkallisesti. --
Murhapolttaja, rikoksellinen. Se sinä olet. Sinä olet täällä metsissä
tehnyt hävityksen töitä. Sinä olet Jumalan viljaa poroksi polttanut
ja taloja tuhonnut. Sinä olet saattanut tänne surua ja onnettomuutta.
Mutta kaikki tämä onnettomuus lankeaa vielä tuhatkertaisena sinun
päällesi.

Vanhuksen voimakkaat sanat jyrisivät kuin ukkonen.

Vouti hämmentyi hetkeksi. Hän kiristi hampaitaan ja mietti, mitä
voisi tuolle ylpeälle suomalaiselle tehdä. Koko tämä joukko on
kapinoitsijasukua. Se olisi hävitettävä, sen pesäpaikka poltettava maan
tasalle. Näin hän olisi halunnut tehdä. Mutta hänen täytyi hillitä
itseänsä. Näitä miehiä ei kukisteta tavallisilla virkavallan aseilla.
Täytyy odottaa aikaa. Heillä on voimaa ja mahtavia puoltajia. Maaherra
oli hänelle jo antanut ankarat nuhteet puolueellisuudesta murha-asiassa
ja uhannut hänet erottaa. Hän näki sopivaksi kääntää vihansa toisaalle.
Hän huomasi Piikin ja sanoi:

-- Mikä olet sinä repaleisissa sotilasvaatteissa? Oletko karkuri?
Tutkikaa hänet. -- Ja hän käski sotamiesten tuoda miehen luokseen.

Piikki kertoi, kuka oli ja miten oli saapunut.

-- Paperit hukassa. Teiltä on kaikilta paperit hukassa, puhui vouti
ankarana. -- Me otamme hänet mukaamme ja annamme hänen vankilassa
selvittää papereitaan.

Martin teki mieli asettua Piikkiä puolustamaan, mutta huomasi
viisaimmaksi vaieta. Hän päätti kuitenkin mielessään Klingan avulla
toimittaa Piikin ensi tilassa vapaaksi.

-- Mikä on tuo haavoitettu tuolla vuoteessa? kysyi vouti vielä.

-- Hän on yksi niitä Dalbyn kyläläisten uhreja hirvenampumismatkalta,
vastasi Martti. -- Ainoa eloon jäänyt niiltä murhaajilta, joiden
vangitsemista olin luonanne vaatimassa.

-- Hän kuuluu siis samaan juttuun. Hänet on vangittava, määräsi vouti.

-- Ette häntä elävänä perille saa, jos lähdette viemään, vakuutti
Martti. -- Hänessä on niin monta puukon haavaa, ja niin syvä kirveen
jälki, ettei liikkumaan pysty. Jutusta hän ei tahdo olla poissa, mutta
jos hän kuolee ennen juttua, saattaisi siitä koitua voudille itselleen
paha juttu.

Taaskin oli tuo ylpeä suomalainen häntä pistänyt, ymmärsi vouti. Mutta
hänen täytyi niellä kiukkunsa.

-- Takaatko, että hän tulee käräjiin? kysyi hän kuin ei olisi pistosta
huomannut.

-- Takaan, jos liikkeelle pystyy, vastasi Martti. -- Ei meillä ole
mitään halua jäädä siitä pois, päinvastoin.

Vouti lähti Marttilasta vähemmällä saaliilla kuin oli toivonut.
Ainoastaan Piikki seurasi sotilaita. Mutta kostonhalu kyti voudin
rinnassa.

Voudin käynti metsäsuomalaisten keskuudessa oli tehnyt täyden
mullistuksen sikäläisiin rauhallisiin oloihin. Monta kotia oli
hävitetty ja monta tuhoa tehty. Monta henkilöä oli vankina viety pois
kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Tuntui kuin tuvan ovi olisi otettu pois ja päästetty kylmät viimat
puhaltamaan sisälle ennen niin lämpimiin ja rauhallisiin koteihin.




FRYKSDALIN MARKKINOILLA.


Oli eletty joulukuulle niihin aikoihin, jolloin seutukunnan pääpaikassa
Fryksdalissa pidettiin markkinoita. Silloin olivat siellä myös käräjät
ja tärkeä veronkanto. Verot maksettiin näillä seuduin vielä suureksi
osaksi metsäeläinten nahoissa. Veronmaksajat toivat tavallisesti koko
karttuneen varastonsa. Mitä veroista jäi yli, se myytiin vapaassa
kaupassa niille ostajille, jotka olivat liikekeskuksista, ainapa
Tukholmasta asti saapuneet. Myöskin oli kaupan lintuja, viljaa y.m.
metsän- ja maanviljelyksen tuotteita. Kaupunkien kauppiaat toivat
kaikenlaista rihkamaa, myöskin korutavaraa paikkakuntalaisten
mielihyviksi.

Vallitsi kipakka pakkanen. Kaupustelijat pitkävartisissa
nahkakengissään löivät jalkojansa yhteen saadaksensa lämmintä.
Reenjalakset natisivat lumessa. Matkustajani hevoset olivat yltä päältä
lumihuurteessa ja niiden sieraimet höyrysivät lämmintä ilmaa.

Metsäsuomalaisia oli suurehko joukko hiihtänyt suksilla yhdessä
parvessa. Heillä oli taakat nahkoja selässään. Siinä oli ketun, peuran
ja hirven nahkoja. Useammalla oli karhunnahka ja jonkun hyväksi
oli myös susi saanut heittää henkensä. Ainoastaan kaukaisimmilta
syrjäseuduilta tulleilla oli joku majavan nahka. Sen sijaan oli
kaikilla käsissään isot kimput oravan, kärpän ja näädän nahkoja.

Miehet pysähtyivät majapaikan eteen, nostivat suksensa seinämälle
yhteen kasaan pystyyn. Joukossa oli Tossavainen, Mulikan ja Oinolan
vanhat isännät, sekä muita, joten Isonjoen takalistolta melkein
jokainen suomalainen talo oli edustettuna, paitsi mistä isäntä oli
vankeuteen viety. Johtajana oli Martti Martinpoika Marttinen. Myöskin
oli Luukas mukana.

-- Me käymme sisään lämmittelemään, sanoi Martti. -- Minä menen sitten
ottamaan selvää voiko vankilaan päästä tapaamaan ja kuinka ne siellä
voivat. Otan myös tiedon siitä, onko maaherra jo tullut ja milloin
häntä voisi tavata. Käräjätalolta kuulemme juttujen kulusta.

Vanha Mulikka sanoi:

-- Minä annan kontistani käärön, koeta viedä se Erkille. Siinä on
kalakukko, hänen äitinsä paistama pojan mieliksi. Jos eivät päästä
sinua hänen puheilleen, antanevat kai tuomiset kuitenkin.

-- On minullakin hänelle viemisiä. Piirakaisia, jotka Reeta teki. Ei
väliä vaikka olisi viemisiä enemmänkin. On siellä monta meidän miestä,
jotka lienevät olleet heikoissa kruununruuissa.

He aukaisivat oven isoon tupaan, jossa ylämaan markkinaväki
tavallisesti majaili. Lämmin tulvahti höyrynä ulos talvi-ilmaan.

Sisällä oli pienissä ryhmissä markkinaväkeä eri puolilta. Oli siellä
myös suomalaisia toisista metsistä. Heillä oli kerrottavana samanlaista
kuin oli tapahtunut Isonjoen takalistolla. Kaikkialla oli viljoja
poltettu, asuntoja hävitetty ja miehiä vangittu. Fryksdalin vankila
kuuluu tulleen niin täyteen, että osa vangeista oli vietävä aina
Karlstadiin asti.

Tuvassa oli muutamia naisiakin. Eräällä penkillä istui nuori tyttö
kaivellen eväslaukkuaan.

-- Emmekö jo lähde yrittämään tavata isää? puhui tyttö toverilleen,
nuorelle miehelle.

-- Parasta lienee, että sinä Stina menet tädin luo siksi aikaa, kuin
minä käyn vankilassa, neuvoi nuori mies. -- Vankien luo on vaikea
päästä, sen sain viime kerralla nähdä. En luule, että he naisia sinne
ollenkaan laskevat.

-- Hyvä Anders, ota minut mukaan. Tahtoisin niin mielelläni nähdä isää
ja antaa omin käsin tuomiseni. -- Stina otti laukustaan esille kaksi
kääröä.

-- Ovatko nuo kumpikin isälle? Kyllä minä ne toimitan perille.

-- Minä tahtoisin niin mielelläni itse. Tahtoisin nähdä vankilan ja...

-- Ehkä tuo toinen käärö onkin Gustafille... ilkamoi tytön veli. --
Saanko katsoa, mitä hyvää olet siihen varannut?

-- Vai Gustafille! Että viitsitkin. Kuule, ellet tahdo minua suututtaa,
niin ole puhumatta minulle Gustafista.

Tyttö peitti käärön esiliinansa suojaan.

-- En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, puolusti Anders. --
Luulin, että kun sinä ja Gustaf olette kihloissa, niin tahdot häntäkin
ilahuttaa.

Tyttö nousi seisaalleen. Hänen poskensa punehtuivat vihasta.

-- Vaikene! Älä koskaan puhu meistä yhtaikaa. Veli ja sisar lähtivät
ulos.

Marttikin hankkiutui lähtemään. Ovessa tuli häntä vastaan Maunu Klinga
pudistellen lumihuurretta turkistaan.

-- Kuinka matkasi on luonnistanut? kysyi Martti. -- Ovatko suomalaiset
halukkaita lähtemään paratiisiisi?

-- Eivät ole, eivät ymmärrä omaa parastaan, vastasi Klinga. -- Mutta
uuden maan uutisasukkaiksi he sittenkin joutuvat. Siirtyminen tapahtuu
vain ikävämmällä tavalla. Luulen, että näilläkin käräjillä tehdään
paljon uusia siirtolaisia.

Martti kertoi mitä kotona oli tapahtunut, myös Piikin vangitsemisesta.

-- Me lähdemme yhdessä vankilaan. Minä tunnen vankilan päällikön.
Koetetaan mitä voidaan Piikin hyväksi tehdä. En muuten olekaan levoton
hänen puolestaan. Itsehän hän jo lupasi lähteä Amerikkaan. Jos hänet
sinne tuomitaan, on se ainoastaan hänen oman päätöksensä vahvistamista.
Sitäpaitsi on hän jo minun kirjoissani, joten luulen hänen ilman muuta
pääsevän vapaaksi. -- Hän lisäsi: -- Odota hetkinen. Pian olen valmis
lähtemään kanssasi.

Klinga suoritti nopeasti asiansa ja miehet lähtivät tapaamaan
vangituita.

Maunu tervehti vankilanjohtajaa ja ilmoitti asiansa. He tahtoivat
tavata Erkki Mulikkaa ja muita sen puolen metsäsuomalaisia sekä
sotamies Piikkiä. -- En yleensä ole näin markkina-aikana päästänyt
kävijöitä vankien luo, sanoi johtaja. -- Pyytäjiä on paljon ja
helposti syntyy häiriöitä. Sitäpaitsi alkavat käräjät jo huomenna,
joten sukulaiset ja tuttavat saavat odottaa niiden päättymistä. Käykää
vasemmanpuoliseen tupaan. Luullakseni ovat he kaikki siellä, paitsi
Mulikka, jonka lähetän.

Miehet astuivat ison maalaistuvan malliseen tupaan. Akkunoita peittivät
vain rautaristikot. Ovella oli sotilasvartiot, sekä ulko- että
sisäpuolella.

Piikki istui penkillä ja paikkasi kenkiään. Hän ilostui suuresti
tavatessaan tuttavansa.

-- Minä olen valmis lähtemään Amerikkaan millä hetkellä hyvänsä, kunhan
hankit näiltä viranomaisilta luvan, sanoi hän leikillisesti. -- Aika
käy pitkäksi täällä.

Klinga meni neuvottelemaan johtajan kanssa. Martti jäi siksi aikaa
puhelemaan. Hän tervehti Räsästä ja muita tuttaviaan, joita siellä oli
useita ja joilla ei ollut muuta valittamista, kuin että he kaipasivat
vapauttaan, ja myös kotiaan ne, joilla oli omaisia ja joiden asunnot
olivat jääneet polttamatta.

Mennessään välihuoneen lävitse huomasi Klinga kaksi henkilöä, nuoren
naisen ja miehen, anomassa johtajalta pääsyä sisälle.

-- Niitä, jotka ovat murhasta syytettyjä, ei saa nyt tavata. Minulla ei
ole aikaa pitää heitä silmällä. Tulkaa käräjien jälkeen, jos he silloin
vielä ovat täällä.

Tyttö selitti itku kurkussa, että hänen isänsä ei ole murhamies. Hän
katsoi ikäänkuin apua etsien ympärilleen ja rukoili johtajaa tekemään
poikkeuksen. Klingaa säälitti tytön tuska ja hän sanoi johtajalle:

-- Jos ei muuta syytä ole kuin se, ettei ole aikaa vartioida vankeja,
otan minä pitääkseni huolen, ettei vanki karkaa sillaikaa kuin hän
tapaa tytärtään.

-- Sinun vastuullasi siis, päätti johtaja. -- Menkää sisälle tupaan,
neuvoi hän tyttöä ja hänen veljeään.

Klinga lähti hänen johdollaan hakemaan vankia ja samalla hän esitti
Piikin asian.

-- Ei sotamies voi ennen oikeuden päätöstä päästä pois. Mutta kun
asia on niin kuin kerrot, olen varma, että oikeus jättää hänet sinun
huostaasi.

Dalbo laskettiin kahlehdittuna tapaamaan tytärtään. Raskain askelin hän
käveli Klingan ohjaamana tupaan. Nähtyään isänsä Stina syöksähti hänen
kaulaansa.

-- Isä, isä, minun on ollut sinua niin ikävä. -- Ja hän lisäsi
kiihkeästi, vaikka kuiskaamalla: -- Isä, ethän ole syyllinen murhaan,
sano, ethän? Minä en sitä usko.

Kun isällä oli kädet kahleissa, ei hän voinut painaa tytärtään
rintaansa vasten, kuten olisi tahtonut. Hän sanoi vain vakuuttavaisesti:

-- Ei, en ole kättäni murhatyöhön nostanut.

-- Kiitos, kuului tytön huulilta, jotka painoivat suudelman isän
kädelle.

Suomalaiset eivät olleet kohtausta huomanneet. Heillä oli keskenään
keskustelemista.

-- Valvo sinä Martti meidän kaikkien asiaa. Me luotamme sinuun,
vakuutti Olli Räsänen toisten suomalaisten nyökätessä myöntymyksestä
päätään.

-- Minä puolestani olen valmis Amerikkaan lähtemään, jatkoi Räsänen. --
Minulla ei ole täällä enää mitään.

-- Se on oikein sanottu, puuttui Klinga puheeseen. -- Toivon, että te
muutkin asetutte samalle kannalle, kun on lopullisesti päätettävä.

Taaskin aukeni tuvan ovi, ja Erkki Mulikka tuotiin kahleissa sisälle.
Hänelläkin oli käsiraudat, jotka eivät nuorta miestä näkyneet paljon
painavan. Kun hän astui ystävänsä luo, huudahti Martti:

-- Kahleisiinko sinut pantiin, kuten murhamies! Luulen, että se on
voudin kosto minulle eikä sinulle, vaikka sinä saat puolestani kärsiä.

-- Ei näistä väliä, naurahti Mulikka. -- Se osoittaa vain, että
pitävät minua tavallista suuremmassa arvossa. Ei Räsäselle ole sitä
kunniaa suotu, että koristettaisiin helyillä ja annettaisiin erityinen
suojelusvartio, huomautti hän leikillisesti.

Näytti siltä kuin ei vankilan komento olisi nuorta sankaria painanut.

Stina oli heti huomannut Erkin tulon. Hänen silmänsä seurasivat uljasta
nuorukaista. Peittääkseen hämmästystään otti hän isomman käärön ja
antoi sen isälle lausuen lyhyesti jotain tuomisista, jättäen sitten
isänsä Andersin kanssa keskustelemaan. Toinen käärö oli jäänyt Stinan
käteen ja hän näytti olevan epätietoinen miten menettelisi.

Erkkikin huomasi tytön. Miehet olivat juuri kääntyneet keskustelemaan
Piikin asiasta, ja Klinga teki selkoa vankilanjohtajan vastauksesta.
Erkki näki tilaisuuden sopivaksi, vetäytyi hiukan syrjään ja lähestyi
tyttöä.

-- Kiitän viimeisestä, lausui hän puoliääneen.

-- Minä, minä... yritti tyttö sanoa, -- minä unhotin antaa evästä
mukaan. Kun kuulin, että sinä olet täällä, arvelin, että ehkä nytkin
sitä tarvitset. Kas tässä, jos kelpaa. -- Tytön silmät olivat maahan
luotuina, kun hän jätti käärön suomalaiselle.

-- Ellei olisi näitä helyjä käsissä, sanoi Erkki kilistäen rautojaan,
maksaisin palkan kuten viimeksi erottaessa. -- Hänen äänensä ei ollut
enää kuiskausta.

Stina vavahti. Ylpeys voitti hänessä. Ja hän heitti niskaansa, vetäytyi
isänsä luo, eikä ollut näkevinänsä.

-- Erkki, minulla on sinulle vähän tuomista, huusi Martti. -- Tässä on
äidiltäsi kalakukko, ja tässä Reetalta piirakaisia -- vaikka lienetkö
niiden tarpeessa, koska on muitakin, jotka sinua muistavat, lisäsi hän
leikillä.

Stina kuuli tämän. Veri sävähti hetkeksi hänen kasvoillaan. Sitten hän
tuntui yhä kylmemmäksi ylpistyvän. Isänsä ja Andersin kanssa siirtyi
hän kauemmaksi suomalaisista.

Martti huomasi tärkeäksi lähteä tiedustelemaan maaherraa sekä ottamaan
selkoa milloin maakirjojen tarkastaminen alkaisi.

Majatalossa odottivat suomalaiset Martin paluuta. He olivat tyytyväisiä
tuloksiin, joista Martti teki selvää. Huominen päivä siis ratkaisisi
heidän asiansa.




TUOMIOT.


Paljon kokoontui väkeä käräjätalolle, kun suomalaisten asioita käytiin
tutkimaan. Vouti teki vangittujen jutuissa syytteitä ja vaati asukkaita
kartoitettaviksi.

Vouti ilmoitti Pietari Kokkisen jutun. Hänet oli tehty sotamieheksi
ja lähetetty Tukholmaan. Häätömatkalla olleet sotamiehet esiintyivät
voudin hyväksi todistajina. Martti Martinpoika Marttinen huomautti,
että syytettyä olisi ensin kuulusteltava. Oikeus ei ottanut sitä
huomioon, vaan vahvisti häädön ja sotamieheksi oton.

Tuli esille Olli Räsäsen juttu. Mies tuotiin vankilasta. Vouti vaati
karkoittamista. Martti Marttinen katsoi, että kun ne alueet, joita
Räsänen oli ruvennut viljelemään, olivat asumatonta korpea ja kun
hän siinä oli paljon työtä ja vaivaa nähnyt, tulisi hänen saada
korvaus hävitetystä omaisuudesta, ellei hänelle talonkirjoja voitu
antaa. Syytetty tuomittiin vankeuteen, jonka sai vaihtaa Amerikkaan
siirtymiseen. Räsänen ilmoitti valitsevansa Amerikan.

Näin jatkui toimitus juttu jutulta. Martti koetti puolustaa syytettyjä
ja vaati heille korvausta, mutta vouti oli taipumaton. Tuomari jätti
useille vaihtoehdon, jonka toisena puolena oli Amerikkaan siirtyminen.
Monet eivät alistuneet tähän ehtoon, vaan mieluummin jäivät vankilaan.
Kaikkiin karkoitustuomioihin liittyi se ehto, että karkoitetut saivat
uudessa maailmassa työllään lunastaa itselleen vapautensa.

Kun voudin syytejutut häätöasioissa olivat käydyt läpi, lausui Martti
Marttinen oikeudelle:

-- Me suomalaiset olemme kaikki turvattomassa asemassa, kun on
selvitettävä oikeus niihin tiloihin, joita me olemme asuneet ja
viljelleet. On tiloja sellaisia, jotka jo kolmannessa polvessa ovat
saman suvun asuttavina. Me olemme luottaneet siihen kehoitukseen ja
lupaukseen, mikä meidän tullessamme annettiin, eikä meillä mitään
kirjoja ole. Koska voi käydä niin, että vouti saattaa millä hetkellä
tahansa tulla kotiimme, polttaa viljamme ja asuntomme sekä vangita
meidät ja ajaa perheemme mieron tielle, anomme me, että oikeus
vahvistaa meidät tiloihimme ja turvaa asumis- ja viljelemisoikeutemme.

Martti tunsi saavansa rohkeutta nähdessäni maaherran istuvan tuomarin
takana seuraamassa oikeuden kulkua. Kuultuaan Martin esityksen hän
nousi ja lausui:

-- Se epäjärjestys ja oikeudettomuus, joka on olemassa suomalaisten
tiloihin nähden, on saatava loppumaan. Pyydän oikeutta käsittelemään
niitä tiloja koskevia asioita, joiden edustajat ovat saapuvilla.

Asiat otettiin tila tilalta esille. Useissa tapauksissa tuli oikeuden
päätös sellainen, että asukkaat tuomittiin pois tiloiltaan, elleivät
yhden vuoden kuluessa saa maakonttorista kirjoja tiloihinsa. Marttinen
esiintyi asukkaiden puoltajana ja sai siitä osakseen voudilta sekä
pistosanoja että vihaisia silmäyksiä.

Viimeksi tuli esille Marttilan talon asia. Martti selitti kuinka
sitä oli ruvettu asumaan ja kuinka heillä oli siihen kuninkaallinen
kirjakin, vaikka hän ei voinut sitä oikeudelle esittää. Vouti teki
vastahuomautuksia ja vaati tilan menetystä. Oikeus antoi asiassa saman
päätöksen kuin m.m. Mulikan ja Oinolan asiassa: myönsi yhden vuoden
ajan kiinnekirjojen hankkimiseksi.

Ilmeisesti suututti tämä päätös enemmän kuin muut voutia. Hän oli
halunnut rusentaa tuon suomalaisen metsäruhtinaan.

-- Minä ilmoitan oikeudelle, sanoi hän kaikuvalla äänellään -- että
tämä mies on suomalaisten villitsijä. Hänen yllytyksestään suomalaiset
ovat asettuneet hallitusta vastaan. Sitäpaitsi hän on salametsästäjä
ja on ollut muiden mukana eräässä hirventappojutussa, jota myöhemmin
oikeudessa käsitellään. Näiden syiden nojalla minä vangitsen hänet ja
jätän hänen rikoksensa huomenna oikeuden käsiteltäväksi.

Martti säpsähti tästä odottamattomasta käänteestä. Hän huomasi, että
maaherrakin liikahti tuolillaan. Martin aivoissa kulkivat suomalaisten
asiat, jotka voivat jäädä hoitamatta. Olihan hänen aikomuksenaan vielä
tänään maaherran kautta tehdä maakonttoriin anomukset talonkirjain
saamisesta niille tiloille, joille tämä tilaisuus oli jätetty. Ja
vielä olisi hän halunnut olla tovereitaan auttamassa murhajuttua
käsiteltäessä. Hän näki, että vouti tahtoi estää hänet kaikista näistä.
Veri nousi hänen päähänsä ja hän kiivastui.

Voudin palvelijat tarttuivat häneen. Martin voimakkaat lihakset
jännittyivät. Kun hän oikaisi käsivartensa, kimmahtivat miehet pitkän
matkan päähän hänestä maahan. Oitis tarttui häneen viisi uutta miestä.
Martin viha oli noussut. Hän ei ajatellut seurauksia. Yhden miehistä
heitti hän seinää vasten sellaisella voimalla, että tämä lysähti
tunnottomana maahan. Toista otti hän hartioista, nosti ilmaan ja huitoi
sillä muut hyökkääjät pakosalle.

Voitonriemuisena katsoi hän voutia ja huusi:

-- Tule tänne koko voimallasi. Minä näytän, mihin metsäsuomalainen
pystyy.

Oikeussalissa oli syntynyt suuri hämmennys ja sekasorto. Ei kukaan enää
uskaltanut käydä väkevän suomalaisen kimppuun. Martti oli tilanteen
valtias.

Maaherra, joka oli noussut tuoliltaan, tahtoi rauhoittaa vihastunutta
miestä.

-- Suomalainen, sanoi hän vakavasti, mutta ystävällisesti. -- Sinä
olet tehnyt häiriötä oikeuspaikassa. Sinun on siitä vastattava. Mutta
minä puolestani vastaan sinusta. Jättäkää mies minun huostaani. Hän on
esiintyvä oikeudessa silloin kun kutsutaan.

Ystävälliset sanat tekivät Marttiin rauhoittavan vaikutuksen. Hän
päästi miehen, jota oli käyttänyt aseenaan ja lähestyi maaherraa.

-- Viekää minut, minne tahdotte.

-- Tule mukaan minun huoneisiini. Maaherra ja Martti lähtivät
oikeussalista, jossa käräjäyleisö ihaillen katseli tuota nuorta,
uljasta miestä, joka oli voutia uhmannut.

Seuraavana aamuna alkoi oikeus istuntonsa aikaisin. Ensimmäisten
juttujen joukossa oli suomalaisten murhaa koskeva. Syytetyt
ruotsalaiset tuotiin sisälle, samoin Erkki Mulikka, kaikki kahleissa.
Vouti oli haastanut asiallisena Luukkaan. Yleisön joukossa nähtiin
paljon suomalaisia sekä Dalbyn kylän ruotsalaisia. Anders ja Stina
olivat myös läsnä.

Dalbon isäntä kantoi alakuloisena kahleitaan. Punatukkainen Gustaf sen
sijaan näytti röyhkeältä.

Luukas kutsuttiin ensin sisään. Hän kertoi yhtäjaksoisesti ja
seikkaperäisesti tapahtumien kulun. Sitten saivat Martti ja Erkki tehdä
selvää osallisuudestaan. Luonnollisesti vältti Erkki visusti sekoittaa
Stinaa juttuun. Tyttö oli siitä hänelle kiitollinen. Syytetyistä sai
Dalbo ensin puheenvuoron. Hän kertoi tarkoituksensa olleen saattaa
metsäsuomalaiset tilille heidän luvattomasta metsästyksestään. Oli
tahdottu vangita hirvenajajat ja toimittaa ne oikeuden käsiin.

Gustaf antoi selityksen, jossa hän ei peittänyt mitään. Melkoisella
nautinnolla hän kertoi murhateosta, josta sanoi ennakolta sopineensa
toisten miesten kanssa. Kertomuksensa lopussa hän puhui:

-- Oikeus tietää, että suomalaiset metsäsissit ovat henkipattoja,
joilla ei ole lain turvaa. Minä olen vain käyttänyt oikeuttani.
Rangaistuksen ulkopuolelle jäi tämä kahleissa oleva mies, -- Gustaf
viittasi Erkkiä. -- Pyydän, että oikeus tutkii erittäin sitä, miten
hän lukitusta ovesta karkasi. Tekikö hän sen luonnollisella tavalla
vai käyttikö suomalaista noituutta? Lain mukaan noidat ovat roviolla
poltettavat. -- Tämän sanottuaan hän irvisti ilkeämielisesti.

Tuomari ei kiinnittänyt viimemainittuun asiaan huomiota eikä voutikaan
tehnyt siitä mitään vaatimusta. Oikeus julisti päätöksessään, että
ruotsalaiset kukin tuomitaan 40 taalarin sakkoon, koska he kahdeksan
miehen voimalla olisivat voineet saada vangituiksi kolme suomalaista
ilman murhaakin. Nils Dalbo ei tosin ottanut osaa murhaan, mutta koska
hän oli ollut joukon johtaja, katsottiin oikeaksi langettaa hänet
samaan sakkoon kuin muutkin. Erkki Mulikka, Luukas ja myöskin Martti
Marttinen tuomittiin hirvenmetsästyksestä kukin niinikään 40 taalarin
sakkoon. -- Ihmismurha ei siis ole suurempi rikos kuin hirvenampuminen,
huudahti Martti kiukustuneena. -- Suomalaisen saa tappaa kuten metsän
elukan.

Tämä oli uusi oikeuden loukkaus, johon tuo pelkäämätön suomalainen teki
itsensä syylliseksi.

Hänen erikoisjuttunsa tulikin seuraavana esille. Vouti syytti Marttia
suomalaisten villitsemisestä, viranomaisten vastustamisesta sekä
oikeuden loukkauksesta. Ensimmäistä syytöstään hän ei yrittänytkään
näyttää toteen, viittasi vain Martin esiintymiseen suomalaisten
asianajajana edellisen päivän oikeuden istunnossa. Muut syytökset sanoi
hän oikeudelle itselleen olevan selvät ilman selityksiä ja todistuksia,
Tämän päivän tapahtuma vahvisti eilispäivän esiintymistä. Vouti vaati
vankeutta ja karkoittamista.

Lyhyen harkinnan jälkeen tuomitsi oikeus Martti Martinpoika Marttisen
kartoitettavaksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan Amerikkaan. Läänin
viranomaisten harkittavaksi jätettiiin, katsovatko he karkaamisen
pelosta vangitsemisen tarpeelliseksi.

Martti otti tuomionsa vastaan tyynesti. Jos se olisi annettu ennenkuin
tehtiin päätös murhajutussa, olisi se koskenut häneen kovasti, mutta
nyt hän oli saanut sen käsityksen, ettei suomalainen tässä maassa saa
oikeutta. Turvattomampaa ei voi elämä olla muuallakaan. Ylpeänä hän
kohotti päätään.

-- Seison tässä, vangitkaa jos tahdotte, sanoi hän uhmaavasti.

Vouti kiiruhti panemaan vangitsemista täytäntöön.

-- Seis, huusi maaherra. -- Antakaa hänen olla vapaana. Minä vastaan
hänestä. Minä luotan suomalaiseen.

Erkki poistui Martin kera salista.

-- Saat minusta seuralaisen Amerikkaan, sanoi hän. -- Ehkäpä siellä
annetaan ihmiselle suurempi arvo kuin täällä.




TÄRKEITÄ PÄÄTÖKSIÄ DALBON TALOSSA.


Saatuaan tuomionsa Dalbo näytti sangen välinpitämättömältä. Hänen
mielialansa jäi alakuloiseksi ja hartiansa kumariksi. Tytär ja poika
poistuivat yhdessä isän kanssa oikeussalista.

Tehtäessä lähtöä kotiin tapasi Mauno Klinga heidät ja pyysi päästä
heidän reessään Dalbyhyn, josta hän sanoi vielä matkustavansa
suomalaismetsiin puhumaan Amerikan eduista, Klinga oli myös vapauttanut
Piikin, joka muiden suomalaisten keralla palasi Isonjoen takalistolle
hiihtämällä.

Mieliala Dalbossa ei ottanut noustakseen, vaikka isäntä oli palannut
kotiin. Isäntä, joka ennen oli ollut toimelias ja reipas, jopa
ylpeäluontoinenkin, oli yhtä masennuksissa kuin murharetkeltä palattua.
Hän pyysi Klingaa huoneeseensa, jossa he keskustelivat kauan kahden
kesken. Dalbo kyseli Amerikasta, matkasta sinne ja oloista siellä.
Lopputuloksena oli se, että hän tarjoutui muuttamaan Amerikkaan.

Klingaa ihmetytti tämä, että kylän rikkain talonpoika, ylpeä Nils
Dalbo aikoi siirtyä vapaaehtoisesti Amerikkaan, jonne ei lähtijöitä
pakollakaan tahdottu saada. Hän iloitsi asiasta ja halusi sen tehdä
tunnetuksi. Dalbo pyysi kuitenkin pitämään asiaa toistaiseksi salassa,
luvaten sen sitten aikanaan ilmoittaa. Elämä jatkui tämän jälkeen
Dalbyn kylässä hiljaista kulkuaan. Miehet maksoivat sakkonsa. Uusiin
suomalaisvainoihin heillä ei ollut halua. Gustaf olisi siihen ehkä
ollut valmis, mutta hänellä ei ollut tovereita. Hän alkoi käydä
Dalbossa kuten ennenkin, vaikka hän huomasi siellä vallitsevan kylmän
ja raskaan mielialan. Stina karttoi häntä ilmeisesti. Myös Dalbo itse
oli juro ja umpimielinen.

Gustafia kiusasi Stinan käytös. Kylälläkin oli tuo kylmentyminen alettu
huomata. Siitä puhuttiin ja Gustafia ivailtiin sen johdosta. Olihan
heidän ollut määrä viettää häitä. Hän päätti tehdä asiassa ratkaisun.
Hän meni Dalbon luo ja pyysi tavata isäntää kamarissa.

-- Te muistatte vallan hyvin, että Stinan ja minun häät oli vietettävä
tänä talvena. Minulla on teidän lupauksenne. Minä tahdon, että asia nyt
päätetään.

Nils Dalbo kuunteli vakavana.

-- Sen jälkeen kun asiasta sovimme on tapahtunut yhtä ja toista,
lausui hän, -- sellaistakin, joka voisi vaikuttaa ratkaisuun, jos
se nyt olisi edessä. Sinä olet käyttänyt luottamustani väärin ja
vienyt minut ansaan, joka on tuottanut häpeää elämälleni myös omissa
silmissäni. Minä toivoisin, etten olisi lupaustani antanut, yhtä
paljon kuin toivoisin, etten olisi tuolla vainoretkellä ollut mukana.
Mutta, -- jatkoi hän, -- miehen velvollisuus on pysyä sanassaan.
Ruotsalaisena talonpoikana en petä, mitä olen luvannut. Milloin olet
häät suunnitellut pidettäväksi?

-- Viimeistään pääsiäisenä.

-- Oletko puhunut siitä Stinan kanssa?

-- En. Hän on karttanut minua viime aikoina.

-- Ruotsalaisen talonpojan tytär myös pysyy sanassaan. Minä puhun hänen
kanssaan.

Pois lähtiessään kohtasi Gustaf Stinan kaivolla.

-- Minä olen puhunut isäsi kanssa meidän häistämme. Ne vietetään
viimeistään ensi pääsiäisenä. -- Gustafin äänessä kuului voiton
varmuutta.

Stina säpsähti kuin olisi käärme purrut.

-- Sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Oletko mies, joka koetat
viedä tytön vihille vastoin hänen tahtoaan?

-- Naisten mieli pian muuttuu. Jos ajattelet suomalaista, jonka karkuun
päästit, voin ilmoittaa, että hän lähtee ensi laivalla Amerikkaan. --
Gustaf oli kuullut tämän Klingalta.

Pian senjälkeen kutsui Nils Dalbo vaimonsa, poikansa ja tyttärensä
kamariin, jossa hän lausui:

-- Minun mieleni on ollut raskas siitä päivästä lähtien, jolloin
suomalaisten murhat metsässä tapahtuivat. En ole eläissäni murhatöitä
tehnyt enkä silloinkaan sitä halunnut. Kuitenkin jouduin syylliseksi,
kun petollisen ystävyyden varjolla tein suomalaiset huolettomiksi ja
niin saatoin yllätyksen mahdolliseksi. Oikeus on minua rangaissut,
mutta se ei ole syyllisyyden tunnettani helpottanut. Pienemmistä
rikoksista on ihmisiä tuomittu Amerikkaan. Minä olen päättänyt lähteä
sinne vapaaehtoisesti. Se ajatus on tuottanut minulle lohdutusta ja
rauhaa. Olen suunnitellut, että äidin kanssa lähdemme sinne ensi
keväänä.

Tämä oli kaikille yllätys. Isän tahto on laki talossa. Sen vuoksi ei
kukaan katsonut voivansa asiassa tehdä vastaväitteitä.

-- Tämän asian yhteydessä on toinen myös ratkaistava, jatkoi vanha
Dalbo. Gustaf on ilmoittanut tahtovansa pitää häät viimeistään
pääsiäisenä. Myönnän, että en häntä katso enää samoilla silmillä
kuin keväällä, jolloin Stinan ja hänen naimisasiansa päätettiin.
Mutta annettu sana pysyy. Olen ajatellut niin, että kun työvoimat ja
talouden johto Dalbossa vähenevät, muuttaa Gustaf tänne. Silloin ei
Stinan tarvitse lähteä kotoa pois. Kun Anders milloin menee naimisiin,
jaettakoon talo, tai ehkä toinen tai toinen haluaa tulla Amerikkaan.
Riippuu siitä, miten asiat siellä menestyvät. Joka tapauksessa täytyy
Gustafille annetun sanan pysyä, ja Stinan on valmistauduttava miehelään.

-- Isä, isä, minä en voi, huudahti Stina syöksyen isänsä kaulaan. --
Gustaf inhoittaa minua. Minä kammoan häntä. Joka kerran kun näen hänet,
on kuin hänen käsissään olisi verta. Minä en voi mennä hänen kanssaan
naimisiin.

-- Dalbon tytär ei saa pettää annettua lupausta.

-- Minä olin houkka silloin, valitti Stina. -- Kun kylän tytöt häntä
ihannoivat, oli hänen kosintansa minulle mairittelevaa. Ei se ollut
rakkautta, minä tunnen sen nyt. Minä en rakasta, minä vihaan häntä.

-- Ei puhuta siitä enää. Minä kysyn Gustafilta tahtooko hän muuttaa
tänne.

-- Isä, ota minut mukaasi, rukoili tyttö itku kurkussa. -- Minä teen
työtä kuin orja. Minä palvelen teitä. Ehkä voin siellä uusissa oloissa
olla suureksikin avuksi.

-- Päätetty sana pysyy. Sinulla on aikaa valmisteluihin. Toivottavasti
siinä ajassa vastenmielisyytesi häviää.

-- Ei koskaan, päätti tyttö.




MATKAVALMISTUKSIA SUOMALAISMETSISSÄ.


Synkkä oli mieliala suomalaismetsissäkin. Monen elämänuran olivat
viimeiset tapahtumat kääntäneet uusille raiteille.

Mulikassa Erkin isä ja äiti koettivat taivuttaa poikaansa jäämään
kotiin.

-- Kun ei sinulla ole pakkoa, miksi lähdet sinne tietymättömiin, he
sanoivat hänelle.

-- Oliko teillä suurempi pakko, kun lähditte Suomesta tänne onnea
etsimään. Huonot vuodet teidät ajoivat ja herrojen sorto. Eikö siinä
ole minulle pakkoa yllin kyllin, kun suomalaista ei täällä pidetä
suuremmassa arvossa kuin elukkaa, kun täällä ajetaan suomalaisia kuin
metsän eläviä, ryöstetään ja tapetaan? Ei, minun luontoni ei sitä
siedä. Jos siellä uudessa maassa ovat paremmat olot, kutsun teidätkin
sinne. Toistaiseksi toivon, että maaherra saa teille talonkirjat, jotta
ette ole aivan tuuliajolla. Jäähän tänne vielä nuorempia lapsia teitä
auttamaan.

Tapansa mukaan hän lähti Marttilaan.

Pihalla hän huomasi Reetan menevän navettaan karjaa ruokkimaan. Olli
Räsänen, joka oli kodittomana asettunut Marttilaan asumaan, kantoi
Reetalle ämpäriä.

-- Räsänen kaataa ämpärin, tuo sinä se, Erkki.

Tämä oli ilmeisesti tarkoituksella sanottu. Se soveltui Erkille hyvin.
Hän oli monta kertaa aikonut Reetan kanssa tehdä välit selviksi, mutta
ei ollut hennonut kosketella asiaa, josta ei ollut ennenkään sanaa
vaihdettu. Nyt hän seurasi lapsuuden toveriaan. Räsänen siirtyi tupaan.

-- Sinäkin siis lähdet Amerikkaan, sanoi Reeta. -- Taitaisi olla
parasta, että kaikki täältä lähtisimme. Niin on elämä alkanut
vastaiseksi käydä.

-- Me menemme Martin kanssa katsomaan, miltä siellä näyttää. Ehkäpä te
muut voitte tulla myöhemmin. Tottahan muistat minua, merentakaista,
puhui Erkki kuin leikillä.

-- Ei lapsuuden toveri hevillä mielestä häivy! tunnusti tyttö. Erkin
oli vaikea huomata, oliko tämän tunnustuksen takana mitään enempää.

-- Niin, Reeta, lapsuuden tovereina olemme olleet ja hyvinä naapureina
kasvaneet. Kun nyt lähtö mielessä ajattelen yhdessä vietettyjä aikoja,
tuntuu siltä kuin minulta jäisi tänne sisar, rakkain sisar.

Reeta, joka oli käynyt lypsämään, jäi sanattomaksi. Erkki koetti
arvata, mitä hän ajatteli. Hetken kuluttua sanoi Reeta, äänessä jonkun
verran soinnuton kaiku:

-- Sisaria sinulla on lähempiä omassa kodissasi. Jos en voi sinua muuna
muistella, lapsuuden toverina kuitenkin.

Leena, Martin vaimo, tuli navettaan hänkin lehmiä lypsämään. Erkki
poistui tupaan. Hän tunsi pääasian sanoneensa, mutta hänen mieltään
kalvoi, että lopullista selvitystä ei tullut. Hän huomasi, että Reeta
jäi jotain vaille. Mitä hän olisi voinut tehdä? Olipa melkein helpotus,
että Leena oli tullut häiritsemään.

Tuvassa oli useita miehiä, jotka valmistautuivat Amerikkaan, toiset
pakosta, toiset vapaaehtoisesti. Miehet tahtoivat yhdessä neuvotella.
Aikaa heillä oli hyvin, sillä kaskenviljelijän talvityöt ovat vähäiset.
Eikä tehnyt mieli metsällekään lähteä, paitsi minkä jousella käytiin
metsälintuja ravinnoksi ampumassa. Luukas oli vanhan vaarin johdolla
opetellut kanteletta soittamaan ja vanhoja runoja laulamaan. Päätti
viedä kanteleen mukanaan iltahetkien iloksi.

Naiset tulivat navetasta iso rainta maitoa täynnä.

Maitoa siivilöidessään Leena sanoi:

-- Kyllä minun tulee siellä Amerikassa suuresti ikävä Muurikkia. Se
on niin hyvä lehmä. Kun on sen vasikkana Suomesta asti tuonut ja itse
kasvattanut, on se rakkaaksi käynyt.

-- Otetaan Muurikki mukaan, päätti Martti. -- Kyllä lehmä vielä sen
matkan kestää, kun on jaksanut Suomesta saakka kävellä. Ei tässä tule
niinkään pitkää kävelymatkaa satamaan. Ja laivassa sillä on vapaa
kyyti. Klinga oli kehoittanutkin ottamaan karjaa mukaan, jotta pääsisi
karjanhoidon alkuun.

-- Eikö siellä lehmiäkään ole? ihmetteli vanha vaari. -- Mahtaakohan se
maa niin kovin rikas olla, kun lehmiäkin puuttuu.

Tuntui se asia muistakin merkilliseltä.

-- En tiedä, ehkä siellä lehmiä onkin. Mutta miksi emme ottaisi omaa,
kun vapaasti saamme viedä? päätti Martti.

Yhtä vastahakoiselta kuin Martista oli ennen tuntunut Amerikkaan lähtö,
yhtä mieluisaa se nyt oli. Tarmokkaana hän matkaa puuhasi ja auttoi
muitakin matkallehankkijoita. Leena ja poika Martti seuraisivat mukana.
Hänkin arveli, että mahdollisesti voivat toiset tulla myöhemmin, jos
toimeentulo tulisi täällä tukalaksi. Ensin täytyy nuorempien ottaa
selvä, miten siellä menestyy. Vanhemmat tulevat sitten valmiimpiin
oloihin.

-- Luonnollisesti sinä Martti menet, kun ei ole muuta valittavana,
sanoi vanha vaari. -- Mutta minä en sinne koskaan lähde. Olen jo
kerran ennen kotini hylännyt ja lähtenyt joutavan jälille. Jos täältä
vielä pitää muuttaa, vanhaan kotiin minä menen, takaisin Suomeen
Rautalammille. Saisipa siellä taas niitä muikkuja! Lämmin on kotoinen
liesi, vilu on vieras tupa. Kepeämpi on turpeen allakin siellä vanhassa
kotimaassa nukkua ikuista unta siunatussa maassa.

-- Kyllä sinne Amerikkaan kuuluu mukaan lähtevän pappi, tiesi Olli
Räsänen. -- Täällä tuota ei ole pappia koskaan kuullut, omakielistä
ainakaan. Kastamatta ovat jääneet lapset ja siunaamatta ruumiit.

Martti otti pienen poikansa polvelleen.

-- Sinä poikani, saat siellä uudessa maassa oppia. Opit
kirjoittamaankin, jota taitoa täällä ei ole voitu saada. Sinusta tulee
oppinut mies, oppineempi kuin isästäsi.

-- Tietymätöntä on, mitä kirjanoppia sielläkään saa, epäili Räsänen. --
Erämaahan sekin on. Mutta välipä sillä. Kunhan vain saisi rauhallisen
kodin perustaa, josta ei mitään puuttuisi.

-- Vaikka voissa ja voirasvassa uisit, tulet sinäkin, Olli, kaipaamaan,
huomautti vanha vaari leikillisesti. -- Mistäpä emännänkään siellä
itsellesi otat. Se kuitenkin kodissa tarvitaan. Vai niistä pakanoistako
valitset?

-- Totta, totta, myönsi Olli. -- Eihän se koti emännättä. -- Ja hän
katsoi Reetaan.

-- Taitaa monenkin ajatukset tänne kotipuoleen painautua, puhui Erkki.
-- Jäähän tänne tuttuja, lapsuudentovereita ja omaisia.

-- Niin, _sisaria_, sanoi Reeta vähän katkerasti. -- Vähän kai te näitä
korpia ja tätä korvenväkeä muistatte, kun hyville päiville joudutte.

-- Älä toki niin ajattele, torui Martti. -- Kun ei vaari sinua milloin
tarvitse, tule sinne.

-- Heti kutsutaan, kun alkuun päästään, kiirehti Räsänen vakuuttamaan.

-- Kutsutaan, jos kutsutaan, ja riippuu siitä kuka kutsuu, vastasi
tyttö veikeästi.

Näin suunniteltiin Marttilan tuvassa tulevaisuutta ja mielikuvituksen
annettiin siinä lentää, mistä varmempia tietoja puuttui. Uusi
tuntematon maailma alkoi houkutella salaperäisyydellään.




ERKKI JA STINA.


Talvikuukaudet kuluivat. Päivä alkoi pidetä ja maaliskuun aurinko
heloitti hangilla. Amerikkaan menijät odottivat Klingaa, joka
oli luvannut käydä kokoamassa siirtolaiset opastaakseen heidät
satamakaupunkiin.

Erkki nousi sunnuntaiaamuna suksilleen ja ilmoitti käyvänsä
rintakylillä kuulustelemassa kuuluisiko siellä mitään Klingan tulosta.

Tämä asia oli hänellä pikemminkin tekosyy. Koko ajan vankilasta
päästyään oli hänen mielessään kytenyt halu käydä Dalbon kylässä. Syytä
hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa.

Reippaasti hiihti hän mäet ja laaksot. Hanki oli kova, sitä olisi
voinut suksittakin kävellä. Sukset kiitivät pikaista vauhtia. Miehen
tarmo ja matkan joutumisen halu niitä kiidätti.

Hän katsoi kylää samalta vaaralta, missä oli kohtalokkaana päivänä
tovereistaan eronnut. Nyt ei hän pelännyt ruotsalaisia. Raitis ilma
teki mielen keveäksi. Dalbon talo oli tuolla. Pihalla näkyi joku
naishenkilö liikkuvan. Hänkö se oli?

Sauvoillaan hän työnsi sukset liukumaan mäkeä alas. Kova vauhti
kiidätti hänet jäälle, jopa toiselle rannalle. Kevyesti hän kohosi
peltoaukeaa pitkin suoraan taloa kohti.

Hänet oli huomattu. Ja hänet oli nähnyt juuri hän, tuo Dalbon kaunis,
ylpeä tytär. Mutta Stina ei jäänyt odottamaan. Kun Erkki navetan nurkan
taitse saapui pihaan, ei tyttöä missään näkynyt. Anders tuli tuvasta.

Nuori Dalbo tervehti ystävällisesti tulijaa.

-- Olen kuullut, että sinäkin matkustat Amerikkaan, sanoi Anders.

-- Niin matkustan ja tulin kylään kuulustelemaan onko Klingaa näkynyt
tai onko tietoa milloin hän tulee.

-- Ei ole näkynyt, mutta ei hän enää kauan viivy. Ja Anders lisäsi: --
Meiltäkin mennään Amerikkaan, isä ja äiti.

Tämä oli Erkille yllätys.

-- Isä on ollut niin synkkä surullisten tapahtumain jälkeen, eikä enää
viihdy kotona. Minä ja Stina jäämme kotia hoitamaan. Gustaf muuttaa
tänne, selitti poika.

-- Gustaf, punatukkainenko? -- Erkki melkein kiljahti.

-- Niin, hänen ja Stinan häät pidetään ennen vanhusten lähtöä.
Pariskunta jää tänne asumaan.

Se oli Erkille kuin isku vasten kasvoja.

Hänelle tuli kiire pois talosta. Nopeasti hyvästeltyään hän lähti
hiihtämään. Aivan vaistomaisesti johtivat sukset rantatietä myöten
koskelle. Tultuaan lähelle koskea hän näki lehdettömien puitten läpi
Stinan. Hän tunsi sen aivan varmaan. Hän otti muutaman potkahduksen
suksillaan ja oli pian tytön vieressä. Stina ei hämmästynyt. Oli kuin
hän olisi tätä kohtausta odottanut.

-- Stinakin on lähtenyt hankiaisille, vieläpä yksinään. -- Erkin sanat
oli lausuttu ystävällisessä mielessä.

-- Raitis keväinen sunnuntai houkutteli. -- Stina pysähdytti kulkuaan,
kun olivat saapuneet kosken partaalle. Koski huokui vesihöyryä
raittiiseen pakkasilmaan. Jäät olivat muodostaneet rannoille
röykkiöitä, joiden välistä vesi ryöppysi. Ne olivat kasvattaneet
leveäksi ja korkeaksi sen kiven, jolla Erkki oli syksyllä seisonut.

-- Muistatko tuota kiveä? kysyi Erkki.

-- Hyvin muistan, vastasi tyttö, ja hänen vakavuutensa häipyi. Hän
purskahti nauramaan. -- Muistan kun loikkasit sieltä tänne rannalle. Se
oli aimo loikkaus.

-- Tahdotko, että loikkaan uudelleen.

-- Ei, en tahdo. Väli ei ole nyt talvella niin pitkä, mutta jää kivien
ympärillä saattaa olla pettävää.

-- Teen sen vieläkin ja kannan sinut mukanani.

Ennenkuin tyttö ehti aavistaakaan oli Erkki jättänyt suksensa,
tarttunut häneen kiinni ja voimakkaalla hyppäyksellä siirtynyt hänen
kanssaan kiven jäätikölle, joka kesti.

-- Kas nyt olet täällä eikä sinun ole helppo päästä pakoon, sanoi
Erkki. -- Minun pitää kerrankin saada vähän puhella kanssasi. Tämä on
ehkä viimeinen tilaisuus, kun pian matkustan Amerikkaan. Anders kertoi,
että isäsi ja äitisi myös lähtevät sinne. Etkö sinäkin lähde?

Tyttö painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.

-- Minulla ei ole oikeutta sinulta mitään vaatia. En ole mitään tehnyt
hyväksesi. Sinä päinvastoin olet minun henkeni pelastanut. Tekisin
hyväksesi minkä voisin. Nyt olemme ratkaisukohdassa. Nyt on kysymys
siitä eroavatko tiemme vai johtavatko yhteen. Ne eivät ainakaan
eroaisi, jos seuraisit isääsi ja äitiäsi uuteen maailmaan. Sano,
lähdethän? -- Erkin sanat olivat melkein nöyrät ja pyytävät.

Tyttö peitti kasvonsa eikä vastannut mitään.

-- Me olemme eri rotua, sinä ja minä, jatkoi nuori mies. -- Näiden
rotujen välillä on vallinnut viha ja vaino. Sinun rotusi vihaa minua,
metsäsuomalaista. Mikäli voin päättää, ei isäsi ole siitä poikkeuksena.
Sinun menettelysi osoittaa, ettei viha ole sinussa vallalla, ei
ainakaan yksinomaan. Minä toivon, että siellä meren takana viha häipyy
ja nämä eri rodut lähenevät toisiaan.

Tyttö oli liikutuksen vallassa, mutta pysyi sanattomana.

Erkki jatkoi vielä jonkun verran kärsimättömänä:

-- Sen vähän perustalla, mitä minusta tiedät, voit pitää minua
kevytmielisenä hulttiona. Enkä kiellä, ettei luontoni olisi kevyt.
Mutta tällä hetkellä, joka voi olla ikuisen eron hetki, olen puhunut
sydämeni koko vakavuudella. Sano nyt toki jotain, sano lähdetkö
Amerikkaan?

Stina oli kääntänyt kasvonsa pois. Hänen sydämessään liikkui
voimakkaita tunteita. Mitä? Se oli Erkille arvoitus. Vihdoin nuoren
miehen kärsivällisyys loppui.

-- Enkö saa sanaakaan suustasi? Vielä teen yhden kysymyksen. Sen
nimessä, mitä tiedät tapahtuneen, sinä et voi olla vastaamatta. _Sano
onko totta että sinä menet naimisiin punatukkaisen kanssa?_

-- Se on isäni tahto, pääsi vihdoin tytön huulilta hiljaa ja nöyrästi.

-- Onko se myös sinun tahtosi? kysyi Erkki kiivaasti.

Tyttö nosti päänsä ja katsoi Erkkiä suoraan silmiin sekä huudahti
varmasti ja jyrkästi:

-- Ei koskaan!

-- Se on vastaus kaikkeen! riemuitsi Erkki. Enempää ajattelematta
hän tempasi tytön syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja suuteli
intohimoisesti.

Tyttö ei vastustanut. Hänen tunteensa saivat voiton. Hän ei ajatellut
entisyyttä, eikä tulevaisuutta.

Tätä kesti kuitenkin vain hetken ja hän heräsi kuin unesta.

-- Ei, tämä ei käy päinsä, puhui hän kyynelten valuessa. -- Ei sinun
olisi pitänyt etsiä minua -- nyt teet minut onnettomammaksi kuin olen
ollut. Minä häpeän itseäni. Asiaa ei voida muuttaa. Joka tapauksessa
minä olen Gustafin kihlattu morsian.

Ja tyttö teki nopean päätöksen, otti jäätiköstä ponnahduksen ja hyppäsi
takaisin rannalle. Hyppäys onnistui niin, että Stinan jalat ottivat
rantajäätikön reunaan. Mutta siitä ne luiskahtivat. Stina putosi
koskeen.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Erkki ei ehtinyt sitä estää. Hän
oli rajattomasti hämmästynyt. Hän huomasi vaaran ja hyppäsi rannalle.
Juosten alaspäin hän sai Stinan hameesta kiinni ennenkuin koski ennätti
viedä hänet kauemmaksi rannasta.

-- Koetin paeta sinua, en päässyt, kuiskasi tyttö ja painoi silmänsä
kiinni. Erkki otti tytön syliinsä, nousi suksilleen ja hiihti taloon
nopeasti. Pakkanen oli kovettunut iltaa vasten. Tyttö oli vaarassa
paleltua.

Koko matkalla ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Pihalle päästyä tulivat
äiti ja Anders hätäisinä ulos. He olivat nähneet tyttöä kannettavan.
Äiti kiljahti kauhistuksesta. Stina aukaisi silmänsä ja kuiskasi
Erkille:

-- Kiitos sinulle. Poistu heti, että päästään selityksistä. -- Ääni oli
ystävällinen ja rukoileva.

Erkki jätti tytön Andersin käsivarsille, käänsi suksensa kotivaaroja
kohti ja pian oli hän poissa näkyvistä.

Ennenkuin Stina ehdittiin kantaa tupaan, tuli vanha Dalbo portailla
vastaan.

-- Mikä hätänä? Mitä on tapahtunut? kysyi hän.

-- Stina oli hypännyt koskeen. Suomalainen pelasti, selitti äiti.
Mielikuvituksessaan hän oli tapahtuman näin rakennellut.

Jäätymäisillään olevat vaatteet riisuttiin tytön päältä ja hänet
pantiin lämpimään sänkyyn. Stina sulki silmänsä. Hän tunsi itsensä
sangen väsyneeksi. Mutta muuten oli hänen hyvä olla.

Häärätessään vuoteen ympärillä äiti puhui isälle:

-- Stina on viime aikoina ollut niin kummallinen ja synkkä. Kyllä hän
nyt sairastuu. Me emme voi hänelle puhua häiden valmistuksista. Ne
täytyy lykätä tuonnemmaksi. -- Hän siveli tyttärensä kelmenneitä poskia
ja silitti kosteata tukkaa.

-- Odotetaan kuinka käy, taipui Dalbo. -- Vielä on aikaa.

Stina sairastui todellakin. Tiedotonna hän houraili punatukkaisesta,
murhaajasta, miehestä, joka tahtoi häntä suudella, koskesta,
Amerikasta...

Kun hän näin väikkyi elämän ja kuoleman välillä, oli häiden valmistelu
luonnollisesti lykättävä tuonnemmaksi.




LÄHTÖ UUTEEN MAAILMAAN.


Toukokuun alkupäivinä 1641 oli Tukholman satamassa vilkasta liikettä.
Varustettiin kahta laivaa viemään siirtolaisia ja kaikenlaista tavaraa
Uuden Ruotsin siirtokuntaan Eteläjoelle (Delawareen). Toinen näistä
laivoista, "Kalmarin Avain", oli tämän matkan jo kahdesti ennen tehnyt.
Toinen oli "Charitas", johon oli tarkoitus sijoittaa suurin osa
Amerikkaan menevästä tavaralastista.

Siirtolaisia oli koottu yli koko Ruotsin valtakunnan. Niitä oli
värvätty sekä Suomesta että Ruotsista. Vapaaehtoisesti lähteviä
oli kertynyt sangen vähän, mutta sen sijaan olivat maaherrat eri
tahoilta lähettäneet oikeuden tuomitsemia henkilöitä, jotka oli
määrätty karkotettaviksi Amerikkaan. Karkeista rikoksista ei ketään
tuomittu Amerikkaan, koska ei tahdottu Uutta Ruotsia tehdä rikollisten
siirtolaksi. Sen sijaan lähetettiin sinne etupäässä metsissä asuvia ja
kierteleviä suomalaisia.

Osa karkoitettavia oli sijoitettu Smedjegårdenin vankilaan Tukholmaan,
ja osa tuotiin Karlstadin, Kopparbergin y.m. vankiloista Osa oli saanut
vapaasti liikkua, kunnes koottiin yhteen ja tuotiin satamakaupunkiin.
Printz, myöhemmin Uuden Ruotsin kuvernööri, oli tuonut suomalaisia
Suomesta. Maunu Klinga oli käynyt kokoamassa joukkonsa Vermlannista, Se
olikin kaikkein lukuisin.

Satamassa tapaamme myös tuttavamme. Pietari Kokkinen (laivakirjoissa
Peter Cock) oli tuotu Smedjegårdenista. Klinga oli tuonut Martti
Martinpoika Marttisen, Olli Räsäsen ja Matti Tossavaisen sekä joukon
muita. Myös olivat Luukas ja Piikki mukana, viimemainittu vapaasta
tahdostaan sotamieheksi tehtynä. Klinga oli korotettu luutnantiksi ja
hän otti Piikin omaan joukkoonsa. Erkki Mulikka seurasi ystäväänsä
Marttia. Luonnollisesti olivat mukana myös Martin, Tossavaisen ja
Kokkisen perheet. Martti itse oli koko matkan kantanut poikaansa
Marttia. Ja Piikki oli taluttanut lehmää, Muurikkia, joka sekin oli
suorittanut matkan onnellisesti ja ihmetteli outoa ihmisvilinää
satamassa. Tossavainen oli ottanut mukaan hevosensa. Paljon oli heillä
myös muuta tavaraa, mitä katsoivat uudessa maassa tarvitsevansa tai
mistä eivät hennoneet luopua. Luukas oli muistanut ottaa kanteleen.

Toisessa ryhmässä oli pieni parvi ruotsalaisia, niiden joukossa Dalbo
ja hänen vaimonsa. Anders oli tullut heitä saattamaan. Erkin silmät
etsivät parvesta Stinaa, mutta häntä ei näkynyt. Erkki ei malttanut
olla lähestymättä Andersia ja kysymättä kuinka Stina oli selvinnyt
kylmettymisestään, jonka koskessa sai.

-- Hän sairastui pahoin ja tuli hyvin heikoksi. Sen vuoksi ei
voinut tännekään tulla, selitti poika ja sanoi Stinan tulleen hyvin
umpimieliseksi ja omituiseksi. -- Tauti lienee hänen järkeensä
vaikuttanut. Hän ei puhu juuri mitään, paitsi itsekseen. Ja toisinaan
olen kuullut hänen yksinään nauravan. Vanhempien lähtiessä ei hänen
silmistään kyynelpisaraa vuotanut. Hän näytti välinpitämättömältä. --
Ei siis punatukkainen asu teillä? uskalsi Erkki kysyä.

-- Ei vielä. Häät on lykätty siksi, kunnes Stina tervehtyy, vastasi
Anders.

-- Mitä Stina niistä häistä sanoo? kysyi Erkki odotellen vastausta
henkeään pidätellen.

-- Ei sano mitään. Ei kiirehdi eikä vastusta. Gustafia kohtaan hän on
ollut ystävällisempi.

Maunu Klinga tuli heidän joukkoonsa ja antoi kaikenlaisia neuvoja.

-- Kuinka sairas tyttärenne voi viime käyntini jälkeeni kysyi hän
Dalbolta, jonka talon kautta hän oli äskettäin kulkenut.

-- Hänhän keskusteli kauan teidän kanssanne, vastasi Dalbo. -- Sen
jälkeen on hän mielestäni muuttunut edukseen. On ollut iloisempi
ja voimakkaampi. Luulen, että häät voidaan pitää piakkoin. Heidät
kuulutettiin jo viime sunnuntaina kirkossa. Stina ei olisi tahtonut,
mutta minä katsoin tarpeelliseksi viedä asian niin pitkälle ennen
lähtöä. Niinpä voin verrattain huolettomana nyt matkustaa.

Tieto kuulutuksesta ja muustakin tapahtumien kehityksestä Dalbossa
vaikutti niin Erkkiin, että hänkin piti parhaana päästä pois uusiin
oloihin. Mitä hän olikin mielessään kuvitellut, se oli nyt särkynyt.

Klinga ilmoitti vielä, että siirtolaiset sijoitetaan, mikäli sopivat,
"Kalmarin Avaimeen", joka on nopeakulkuisempi ja jonka ei tarvitse
odottaa tavaran lastausta Göteporissa, missä Charitas viipyy joitakin
viikkoja.

-- Hyvä oli, että jouduitte pois metsistä. Vouti on uhannut tehdä uuden
perinpohjaisemman hävitysretken, lisäsi hän lopuksi.

Muutaman päivän kuluttua olivat laivat valmiit lähtemään. Ne
pysähtyivät vielä kumpikin Göteporissa, mutta "Kalmarin Avain" jatkoi
pian matkaa Hollantiin ja Englantiin. Charitas jäi odottamaan. Rannalle
jäi myös Maunu Klinga, joka ilmoitti hakevansa ylämaasta perheensä sekä
palvelijattarensa, joiden kanssa hän tulee "Charitaksessa."

-- Onnea matkalle. Uudessa maailmassa tavataan, oli hänen viimeinen
toivotuksensa.

Ahtaat olivat laivassa tilat ja hidasta oli kulku. Viipyminen
Hollannissa ja Englannissa tuntui pitkälliseltä. Paljon oli sairautta
ja kärsimyksiä.

Elokuun 19 päivänä jätti Kalmarin Avain vihdoinkin Europan rannat.
Suuri meri oli kynnettävänä. Tiedettiin kuluvan kuukausia ennen kuin
sen vaon päähän päästäisiin.

Mitä siellä perillä olisi? Millainen olisi kohtalo, millainen
tulevaisuus? Löytyisikö sieltä uusi isänmaa, jossa elämä tulisi
onnellisemmaksi?'

Pienen laivan keinuessa suurilla aalloilla, kuun illalla laineita
kullatessa Luukas otti kanteleensa, helähytteli sen kieliä sormillansa
ja lauloi esi-isien vanhoja lauluja:

    "Siitä vanha Väinämöinen
    Siirti silmänsä ylemmä,
    Katsahtavi kaunihisti
    Päälle pään on taivosehen,
    Sanovi sanalla tuolla,
    Lausui tuolla lausehella:
    Tuoltapa aina armot käyvät,
    Turvat tuttavat tulevat
    Ylähältä taivahasta
    Luota Luojan kaikkivallan.
    Jumalass' on juoksun määrä,
    Luojassa lopun asetus,
    Ei uron osoannassa,
    Vallassa väkevänkänä."






II.

DELAWARE-JOELLA




UUDEN JA VANHAN MAAILMAN VÄLILLÄ.


Yli puolentoista sataa päivää oli kulunut siitä, kun "Kalmarin Avain"
lähti Tukholmasta, ja yli kaksi kuukautta siitä kun laiva oli jättänyt
Euroopan rannat. Laivan suunta oli ensin ollut eteläinen, sitten
oli käännytty Länsi-Intiaa kohti ja nyt ohjattiin pohjoiseen, missä
tiedettiin matkan päämäärän olevan.

Ahtaassa laivassa oli tämän ajan kuluessa kärsitty paljon, sillä matka
oli enimmäkseen myrskyinen ja kaikki olivat olleet merisairaita,
muutamat koko ajankin. Jotkut kuitenkin jaksoivat harvoina kauniina
päivinä nousta kannelle. Pikku Martista oli silloin nautinto isänsä
sylissä katsoa delfiinien hyppelyä ja kilpajuoksua laivan kupeella
sekä lentokalojen vilkasta kiidäntää. Mutta tyyntä kesti kulloinkin
vain vähän aikaa. Kun myrsky heilutti laivaa niin, että se oli
pyörähtää ympäri, eivät ketkään pystyssä kestäneet, eivät myöskään
ne kotieläimet, jotka oli otettu mukaan. Niinpä Matti Tossavaisen
hevoselta katkesi jalka ja Marttisen Leenan Muurikilta se niukahti
sijoiltaan.

Matti oli sangen murheellinen hevosestaan ja Leena valitti onnettomana
Muurikin kohtaloa, ne kun jo aiottiin lopettaa.

Avuksi tuli silloin eräs matkustaja, joka ryhtyi elukoita hoitelemaan.
Hän oli Väinämön vaimo Mongan suomalaismetsästä. Väinämön perhe
oli karkoitettu sen vuoksi, että vaimo Kaisa oli ollut syytettynä
taikuudesta. Laivan päällystö antoi vastenmielisesti elukat Kaisan
hoitoon, sillä se pelkäsi, että jos laivassa ruvetaan noitakeinoja
tekemään, seuraa siitä onnettomuus. Muutenkin olisi se mielellään
tahtonut näiden elukkain lihalla kartuttaa laivan suuresti vähentyneitä
ruokavaroja.

Kaisa hääri uutterasti hevosen ja lehmän luona niiden ahtaissa
pilttuissa. Hän kiersi niiden ympäri moneen kertaan myötä- ja
vastapäivään, kiinnitti lehmän sarveen ja hevosen harjaan erivärisiä
vaatekappaleita, hymisten jotain vanhaa runoa, jota eivät muut kuin
suomalaiset ymmärtäneet. Kipeät paikat hän pesi lämpimällä keitoksella,
jota oli itse valmistanut. Sitten hän hieroi niitä, venytteli ja
pudisteli sekä asetti niille lujan kääreen. Lopuksi eläimet sidottiin
makuulleen niin, etteivät päässeet muuta kuin päätänsä liikuttamaan, ja
siten ne jonkun ajan kuluttua täydelleen parantuivat.

Kaisa hääri uutterasti eläinten parissa, vaikka hänellä itsellään
oli suuria huolia. Hänen miehensä, Väinämö, oli kivuloinen ja oli
sairastanut melkein koko ajan laivalla. Hän ei voinut mitään syödä
ja senkin vuoksi olivat voimat suuresti vähentyneet. Kaisan lapsista
sillävälin Marttisen Leena kiitollisuuden osoitteeksi piti huolen.
Niitä oli poika Antti ja tytär Marjetta, ensinmainittu Martin ikäinen
ja tytär juuri kävelemään oppinut. Pojat kävelyttivät Marjettaa
ja koettivat keksiä hänelle leikkimistä. Äidit istuivat sillaikaa
mytyillään laivan kannella ja keskustelivat.

Naiset ymmärsivät hyvin toisensa. Kaisa kertoi, että hän oli syntyisin
Lapista, missä oli oppinut luottamaan sanan voimaan ja parantamaan
tauteja. Ei hän ollut tyrkyttänyt kellekään taitoaan. Nykyisenä
aikana se olisi ollut vaarallista, sillä noidat poltettiin roviolla.
Mutta kun hätään joutunut turvautui hänen apuunsa, ei hän sitä voinut
kieltää. Etupäässä hän oli parantanut lehmiä ja lisännyt niiden
lypsykykyä juottamalla erilaisista kasviksista keittämiään hauteita.
Myöskin ihmisten tauteja hän oli yrteillään parantanut. Haavoja hän
oli lääkinnyt sitomalla lehtiä kipeisiin paikkoihin ja samalla hiljaa
lukemalla loitsuja. Myönsi hän myöskin nuorille tytöille naimaonnea
loitsineensa:

-- En tiedä lienevätkö neuvot, yrtit, temput tai luvut auttaneet, mutta
apua vain on tullut. Sehän se on pääasia.

-- Kun sinä voit näin muita auttaa, tokihan pystyt miehesikin
parantamaan, puhui Leena muistaen Väinämöä, joka nyt laivan
Länsi-Intiasta pohjoiseen kääntyessä makasi kuoleman kielissä.

-- Sepä se on kaikkein onnettominta, valitti Kaisa, -- etten minä
hänelle mitään voi. Olen koettanut kaikkeni. Olen juottanut hänelle
keitoksiani. Olen lukenut parhaimmat loitsulukuni. Mutta mikään ei
näy auttavan. Syyn minä arvaan, vaikka tuskin sinä sitä hyväksyt. Hän
on meren haltijan vallassa, joka ei salli hänen mitään syödä ja joka
kiusaa häntä kaikella tavalla. Tuo haltija on outo minulle, maissa
eläneelle. Häntä eivät lepytä tai taivuta maan haltijoille tehdyt
loitsut. Minä en tunne hänen syntysanojaan ja niin olen oman mieheni
tautiin nähden avuton.

Martti Marttinen tuli ilmoittamaan, että Väinämö oli saanut ankaran
kohtauksen. Kaisa hypähti hätäisenä ja riensi miehensä luo. Martti
otti poikansa syliinsä, Leena kantoi Marjettaa ja talutti Anttia
sairaan luo, joka Martin tiedon mukaan oli kuolemaisillaan. Vuoteen
ääressä oli lääkäriparturi, joka lääkevarastoineen oli hallituksen
puolesta matkalla siirtokuntaan, ja pappi, joka valmistautui tarjoamaan
kuolevalle viimeistä ehtoollista. Pappi koetti puhutella sairasta,
antoi sitten ehtoollisen ja luki rukouksen, jota kaikki kuuntelivat
paljain päin. Sairas sai kouristuksia, jotka olivat lopun enteitä.
Kaisa hieroi epätoivoisena miehensä käsiä ja jalkoja. Kun lääkäri
sanoi, ettei tästä ole enää mitään apua, joutui Kaisa hirveään hätään.
Hyökäten sairaan pääpuoleen, huitoi hän käsillään ristiin ilmassa ja
kolkon kaamealla äänellä alkoi lukea jotain lukua, jota ei kukaan
ymmärtänyt. Melkein tajuttomassa tilassa hän vihdoin lopetti, langeten
polvilleen vuoteen viereen ja kiertäen kätensä miehensä kaulan ympäri.

Yhtäkkiä huomattiin, että sairas oli avannut kirkkaat, kuumeiset
silmänsä ja katseli ympäri huoneen. Hän virkkoi sitte hiljaa, mutta
kuuluvasti: "Uuteen maailmaan." Ja sen sanottuaan hänen päänsä oikeni
taaksepäin; hän oli kuollut.

Ruumiin ympärillä vallitsi vain hetkisen se rauha, joka kuoleman
käynnille kuuluu. Kun laivan kapteeni saapui paikalle, riensi pastori
häntä vastaan ja kauhistuksen ilme kasvoillaan kertoi:

"Pyhän häväistys on täällä tapahtunut. Sen jälkeen kun kuoleva
sai sakramentin, teki paholainen sen vaikutuksen tehottomaksi
harjoittamalla noituutta vaimon suun kautta. Sielu, on mennyt
kadotukseen."

Hän vaati, että vaimo, joka on paholaisen riivaama, on vangittava.
Muuten antaa Herra tuhon kohdata koko laivaa.

Yleisö, joka ei ollut tapahtukaa ymmärtänyt, joutui kauhun valtaan.
Taikauskoisena se poistui nopeasti kuolleen luota. Jälelle jäi vain
muutamia, niiden joukossa viranomaiset sekä vainajan lapset, jotka
pyrkivät isän luo. Leski oli kuin tainnuksissa kuolleen rintaa vasten.
Kun laivan sotamiehet päällikön käskystä tulivat häntä vangitsemaan,
ei hän oikein tajunnut tilannetta, mutta poisvietäessä hän kuitenkin
heitti silmäyksen Martti ja Leena Marttiseen, joiden hän näki hänen
lapsistaan huolehtivan.

Kuljettiin lämpimässä meren virrassa. Huolimatta siitä, että oltiin
lokakuun lopulla, paahtoi aurinko kuumasti. Laiva kulki hiljaa vienossa
tuulessa. Jo samana päivänä tahdottiin saada ruumis haudatuksi, jottei
se saattaisi laivaa tuhon omaksi. Se sidottiin lautaan ja heitettiin
kaikkien, paitsi vainajan oman puolison läsnäollessa mereen. Pastori
luki siunauksen.

Tämän jälkeen kului matka verrattain sujuvasti. Sää oli suotuisa, ja
katsottiin, että noituuden tuottama onnettomuuden uhka oli välttynyt.

Asia oli kuitenkin tärkeä ja aiheutti laajan oikeudenkäynnin.
Todistajilta kysyttiin aluksi ymmärsikö kukaan, mitä oli se puhe,
joka kuului vaimon suusta miehen kuolinvuoteen ääressä. Eivät
suomalaisetkaan ymmärtäneet ja lapinkielen taitajia ei ollut. Vihdoin
Kaisa itse selitti, että se ei ollut mitään pakanallista puhetta. Oli
vain Isämeidän rukous, jonka hän hätäisenä ja suuremman vaikutuksen
vuoksi oli lukenut nurinpäin loppukirjaimesta alkuun. Hän oli tahtonut
tehdä mitä tahansa, jotta olisi saanut miehensä hengen pelastetuksi.
Se selitys helpotti Kaisan asiaa. Pappi tosin piti Jumalan sanan
vääntämistä suurena syntinä, mutta laivan kapteeni katsoi, että kun
Jumalan sanaa voidaan Lutheruksen opin ja esimerkin mukaan kääntää
mille vieraalle kielelle tahansa, ei tätäkään kääntämistä voida
rikokseksi katsoa. Voihan kieli olla niin rakennettu, että sanat
näin käännettyinä ovat sen kielen mukaisia. Jumalan sanaahan se joka
tapauksessa on. Lainoppineita ei laivassa ollut ja niin jätettiin asia
tämän ratkaisun varaan. Kaisa päästettiin vapaaksi.

Mutta vaikka hän oli loppumatkan vapaa, huomasi hän, että useimmat
ihmiset, myös suomalaiset karttoivat häntä. Marttisten käytöksessä
hän ei mitään muutosta huomannut, ellei ehkä sitä, että he olivat
häntä kohtaan ystävällisempiä ja avuliaampia. Se vaikutti, että
Marttisen lähin seurapiiri, entiset tuttavamme Erkki Mulikka, Olli
Räsänen, Tossavaiset, Kokkiset, Luukas ja Piikki suvaitsivat häntä ja
koettivat viihdyttää hänen turvattomia lapsiaan. Kaikissa heissäkin oli
taikauskoa, mutta se kallistui pikemmin Kaisan uskon puoleen. Erkin
mielessä oli kysyä häneltä sydämensä hellintä asiaa ja neuvoa sen
johdosta, mutta miehekäs ylpeys esti ajatuksia sanoiksi puhkemasta.

Luukas otti entistä useammin kanteleensa esille ja lauloi sen
säestyksellä Väinämön lesken lohdutukseksi suuresta sankarista
Väinämöisestä:

    "Siitä vanha Väinämöinen
    Laskea karehtelevi
    Venehellä vaskisella,
    Kuutilla kuparisella
    Yläisihin maaemoihin,
    Alaisihin taivosihin."

-- Niin Kaisa, sanoi hän, -- miehesi meni uuteen maailmaan, joka me
emme ole nähneet. Hän tavoitteli toista, sitä mihin me olemme nyt
pyrkimässä ja mihin toivottavasti pian saavumme. Jos täällä on sijaa
meille, on sitä sinullekin ja lapsillesi.

Uteliaina alkoivat matkustajat odottaa uuden maailman näkymistä.




UUSI MAA.


-- Maata näkyvissä, kuului laivan tähystäjän ääni ylhäältä kojusta.

Matkustajat terästivät silmiään, mutta eivät nähneet mitään.

-- Isä, tuossa on kivi, huudahti pikku Martti isänsä käsivarrella.

Omituista: merestä oli sukeltautunut esiin pieni musta paasi. Erkki,
joka seisoi Martin vierellä, sai mieleensä kallion Isojoen koskessa.
Samanlainen se oli, muutama henkilö sopi seisomaan. Mutta tämä meren
paasi painui pian näkymättömiin. Samalta suunnalta kohosi vesisuihku,
kaksi, kolme, useampia Laivamiehet selittivät, että siellä on
valaskaloja. Niitä nousee tänne Eteläjoen suulle, missä hollantilaiset
niitä pyytävät. Ne ovat samoja kuin se kala, joka profeetta Joonaan
nieli.

Hetkisen kuluttua alkoi todellinen maa näkyä, kaukaisena täplänä
aaltojen harjoilta. Selittämätön tunne valtasi matkustajat, jotka
olivat olleet kuukausimääriä yhteen sullottuina.

Se tieto, että tuossa nyt on se odotettu, toiveitten, unelmien maailma,
se teki niin valtavan vaikutuksen, että moni itsestään lankesi
polvilleen kiittäen Jumalaa, joka oli meren vaaroista pelastanut ja
johdattanut onnellisesti päämäärään. Niemen ohi kuljettaessa pappi piti
rukouksen ja luki siunauksen.

Henlopenin niemi oli sivuutettu, maa katosi sillä kertaa näkyvistä,
ja laivamiehet vakuuttivat vielä kuluvan muutamia päiviä ennenkuin
perillä ollaan. Seuraavina päivinä aallot olivat kenties terävämpiä, ja
myrsky heitteli entistäkin pahemmin laivaa. Vihdoin koitti kuitenkin
aamu, jolloin silmien edessä oli todella nähtävää. Kaikki matkustajat
ahtautuivat laivan kokkaan ja sivuille.

"Kalmarin Avain" liukui hiljalleen ylös mahtavaa virtaa. Vasemmalla
puolen oli ranta lähellä. Oikealta vain häämötti maata. Joeksi sitä
tuskin olisi voinut tietää.

Oli kirkas päivä. Mitään syksyn merkkejä ei näkynyt luonnossa, vaikka
tähän aikaan, marraskuun alussa, Vermlannissa lumivaippa jo peitti
maan. Mikäli voi huomata oli täällä kaikki kesäistä. Ihmetellen ahmivat
siirtolaiset vaikutelmia uudesta maasta ja sen luonnosta.

Metsää, metsää ja aina vain metsää. Vuoria ei ollut näköalaa
peittämässä, kumpuja vain, jotka erotti siitä, että metsän vihreys
niillä kohdin kaareutui taivasta kohti. Kun laiva kulki lähellä rantaa,
saattoi erottaa tuuheita puita, joiden haarat levittäytyivät paksuina
käsivarsina sivulle, kaikille suunnille, varjostaen laajan alueen.
Paikoin oli näiden jättiläispuiden alla rantamalla tiheä alusvesakko
kaikenlaista lehtipuuta ja köynnöstä. Paikoin taas oli tämä alusmetsä
palanut, joten isot puut yksinäisinä hallitsivat juuriaan. Koko laivan
väestö olisi yhden tuollaisen puun suojassa saattanut pitää sadetta.

-- Muheva ja voimakas on epäilemättä maa, joka tuollaisia puita
kasvattaa, huomautti Martti Erkille.

-- Kääpiöitä ovat niiden rinnalla ne, joita kuninkaan linnan puistoissa
Tukholmassa kasvaa ja joita kävimme katsomassa, vastasi Erkki. -- No,
Kokkinen, sinulta ei tavallisesti sanoja puutu, mitäs mietitä kysyi hän
toisella sivulla olevalta toveriltaan.

-- Lasken vain kuinka monta tuollaista puuta täytyy kaataa tynnyrin
kylvölle, vastasi Pietari Kokkinen, ja kohotti poikaansa Lassia
näkemään maisemaa. -- Ei monta puuta kaataa tarvitse, mutta jokaisessa
on kuntturalle kisapaikka. Mitenhän sinäkin, Matti, selviät
tuollaisesta metsästä? ilkkui hän Tossavaiselle.

-- Sen sanon vain, että kyllä tuollaiset lehvät, kun kuivaksi käyvät,
helposti kaskessa palavat. Mutta ei noita runkoja, ei oksiakaan yksi
mies kasken vierrossa kangella käännä. -- Tämä oli Tossavaisen arvelu.

Olli Räsänen hautoi hänkin ajatusta mielessään.

-- Sitä minä tässä tuumailen, sanoi hän, -- miten noista hirsistä tuvan
tekee? Paksuutta on kyllä, vaikka linnan seiniksi, mutta tuskin on
suoraa kohtaa kyynärän pituudelta. Ei niistä ole rakennuspuiksi. Ei saa
kunnon lautaakaan.

-- Mitäpäs sen kummempaa taloa tarvitset, neuvoi Kokkinen, -- kun teet
mökkisi puun oksalle. Kyllä vain nuo oksat kannattavat vaikka eukonkin
ottaisit. Kokoat pikkuisen risuja oksien väliin ja, jos komeilla
tahdot, laitat risuista kattoa ja seiniä, pian on Räsälä valmis. Se on
kuin harakan pesä, mutta eipä täällä näy kylmä hätyyttävän.

-- Kovin on metsä yhdenlaista ja puut rakennushirsiksi sopimattomia,
myönsi Marttikin, -- mutta tällaista lehtoa, tällaista kaskimaata
en ole osannut uneksiakaan. Ei sitä ole missään meidän mailla, ei
Ruotsissa, ei Suomessa. Kuvittelen mielessäni, että tällainen se oli
se suomalaisten pyhä lehto ennen aikaan, se jossa uhrit uhrattiin.
Ja tällainen kai se oli se Kalevan kaskimaa, se minkä Väinämöinen
kaasi. Tulepas Luukas, huusi hän sivulleen, -- tule kanteleillesi ja
laula runo Kalevan kasken kaadannasta uuden maamme kunniaksi ja uuden
elinkeinomme ylistykseksi.

Luukas viritti kanteleensa ja lauloi suomalaisten hartaasti
kuunnellessa:

    "Vaka vanha Väinämöinen
    Teetti kirvehen terävän.
    Siitä kaatoi kasken suuren,
    Mahottoman maan alisti.
    Kaikki sorti puut soreat:
    Yhen jätti koivahaisen
    Lintujen leposijaksi,
    Käkösen kukuntapuuksi."

Siirtolaisten mielessä vallitsi pyhä juhlatunnelma uuden maailman
näyttäessä aarteitaan. He näkivät siinä niin paljon, että olivat
valmiit ottamaan vastaan arkipäivän, pitkän ja raskaan työviikon.
Tuollaista metsää katsoessa heidän kämmenpohjaansa syhysi. Innokkaasti
he halusivat tarttua kirveisiinsä ja ryhtyä mahdollisimman pian metsää
raivaamaan, tekemään sen pohjalle viljelystä, missä vilja lainehtisi
omien ja jälkipolvien toimeentuloksi.

Laiva jatkoi edelleen kulkuaan pitkin joen rantavesiä. Näköala siirtyi
toisensa tieltä. Tarkka silmä huomasi aran peuran rannalla. Kokkinen
viittasi Luukkaalle:

-- Ollapa pyssy käsillä, paisti tulisi. Maltahan, vielä me täälläkin
peuran lihaa syömme. Ja tuskinpa vouti on kimpussamme, ei ainakaan
Fryksdalin vouti.

Ahnaasti Luukaskin silmäsi riistaa. Hänen käsivartensa oli kyllä
kankea, mutta sormet olivat vetreät, joten voivat pyssyn lukon
laukaista. Hän toivoi voivansa vielä metsällä käydä.

Erään niemen nenässä, laivan aivan läheltä hipuessa ohitse kuului
yhtäkkiä tavatonta meteliä. Pensaat ruskivat ja matkustajat näkivät
pienen aukeaman kautta kulkevan koko parven isoja lintuja, matalampia
kuin kurjet, mutta isoja ja lihavia.

-- Ovatkohan nuo syötäviä lintuja? kysyi Olli Räsänen laivamieheltä.

Kuuli niiden olevan kalkkunoita, parasta syötävää mitä olla voi.

-- Jopa ovat isoja nämä Amerikan metsot, ihmetteli Tossavainen. -- Yksi
vastaa kolmea, ehkä neljää meidän metsoa.

Kokkinen tokaisi tähän:

-- Siellä Ruotsissa me sanoimme: "ei pyystä kahden jakamista". Nyt
sanokaamme: "kolme syö Amerikan pyytä."

Tällaisia vertauksia tehdessä ja uutta ja aina vain uutta ihmetellessä
kului päivä iltapuoleen. Jo Räsänen näki sellaista metsää, josta voi
saada rakennuspuita, pitkiä ja komeita. Ne olivat kuin kuusia, oksat
kummallisen säännöllisesti haarautuvia.

Ja vihdoin huomasivat he rannalla kaksi merkillistä olentoa, jotka
näyttivät ihmisiltä. Toinen heistä varjosti käsillä silmiään laivaa
tähystellessään. Heidän ruumiinsa olivat paljaat, vain pieni mekko
keskiruumiin ympärillä. Päässä oli sulkatöyhtö, joka ulottui selkään.

-- Kukoksi tuota luulisi, naljaili Kokkinen. -- Se vain on eroa, että
on pyrstön pannut harjaksi.

Hän ei malttanut olla huutamatta "kukkokiekuuta" tervehdykseksi.

-- Älä tee pilkkaa intiaanista, muistutti Erkki. -- Kokkisesta on jo
ennen tehty kukko ja Kockina lienet laivankirjoissakin. Katso ettet
jääkin kukoksi ja ettei intiaanit kyni sinulta höyheniä.

Erkki oli arvannut nuo tähystelijät intiaaneiksi, joista laivamiehet
olivat matkalla paljon kertoneet. Marttikin puuttui keskusteluun.

-- Ne ovat tämän maan oikeita isäntiä, alkuperäisiä asukkaita, sanoi
hän. -- Epäilemättä joudumme heidän kanssaan paljon tekemisiin.
Luvatkaamme tässä, kun nyt ensi kerran heitä näemme, olla rehellisiä
ja oikeudentuntoisia intiaaneille. Niinkuin me olimme Ruotsissa
metsäsuomalaisia, niin ovat he täällä metsien asukkaita ja valtiaita.
Me emme sorra heitä, jos he antavat meidän rauhassa asua. Me haluamme
elää heidän kanssaan sovussa. Eikö niin, kansalaiset?

-- Oikein sanottu, vakuutti Räsänen, ja muut yhtyivät siihen.

Intiaanit kääntyivät rannalta metsään päin ja hävisivät sinne. Heidän
käyntinsä näytti arvokkaalta, ruhtinaalliselta.

Pimeän tultua ilmoitettiin matkustajille, että huomenaamuna ollaan
määrän päässä, Christina-linnoituksella.




UUDEN RUOTSIN SIIRTOKUNTA.


Uuden Ruotsin siirtokunnalle oli vasta perustukset laskettu.
Hollantilainen Peter Minuit, joka oli intiaaneilta ostanut
Manhattan-saaren ja perustanut sinne Uuden Amsterdamin (New Yorkin)
kaupungin sekä toiminut Uusien Alankomaitten maaherrana, oli, erottuaan
hollantilaisen yhtiön palveluksesta, johtanut ruotsalaiset v. 1638
Delaware-joelle. Hollantilaiset olivat jo tätä ennen ulottaneet myös
sinne vaikutuksensa, joka kuitenkin oli sangen vähäinen ja ilmeni
melkein yksinomaan kaupankäyntinä. Pieni Fort Nassaun linnoitus, jossa
oli vain muutamia vartijoita, oli yhtiön ostomiesten suojapaikkana.

Peter Minuit tunsi nämä omien maanmiestensä toimenpiteet, mutta tiesi
samalla myös, että maa oli asumatonta. Hän osti maata intiaaneilta
ruotsalaisten asutusta varten ja perusti Christina-nimisen
linnoituksen. Kun hän ei tahtonut ärsyttää hollantilaisia, sijoitti
hän sen noin yhden ruotsin virstan (kahden mailin) päähän Delaware-
eli Eteläjoesta sivujoen varrelle, mitä nimitti Christina Creekiksi.
V. 1640 tuli ensimäinen aivan pieni retkikunta Ruotsista, pääasiassa
linnoituksen vahvistamista ja kaupan ylläpitämistä varten, sekä saman
vuoden lopulla muutamia hollantilaisia, jotka asettuivat asumaan noin
10 ruotsin virstan (20 mailin) päähän Christinasta.

Ruotsalaiset kaipasivat kipeästi lisävoimia. Siirtokunnan
päällikkö ilmoitti kaiken olevan valmiina asutusta varten ja pyysi
uutisasukkaiden sekä tarpeiden lähettämistä. Kului talvi 1640-1641
odotuksessa. Kului kesä, mutta odotettua laivaa ei tullut. Sen sijaan
alkoivat myös englantilaiset New Havenista toimia tällä joella.
Ruotsalaisen siirtokunnan alku oli häviämisen varassa. Lienee jo ollut
puhetta sen lopettamisesta ja sulautumisesta hollantilaiseen Uuden
Amsterdamin siirtokuntaan.

Tällaisissa oloissa oli komentaja Ridderille ja hänen pienelle
joukolleen erinomainen ilosanoma se, minkä joen suupuolen intiaanit
juoksuttivat linnoitukseen: Ruotsalainen laiva oli tulossa, sama, joka
oli jo kaksi kertaa ennen seutukunnalla käynyt.

Komentaja valmistautui vastaanottoon ja lähetti tähystäjiä
Christina-joen suulle. Ruotsin juhlalippu nostettiin linnoituksen
katolle ja suuri tykki laitettiin kuntoon kunnialaukauksen ampumista
varten. Vihdoin marraskuun 7 päivän aamuna 1641 tähystäjä näki odotetun
laivan tulevan ylös Delaware-virtaa. Ennen kuin hän ehti sanaa tuomaan,
kuului laivasta tykin laukaus saattaen sanoman odottajille.

Komentaja ja miehistö pukeutuivat juhlapukuun ja asettuivat rannalle.
Myös oli keräytynyt parvi intiaaneja joen toiselle rannalle uteliaina
katsomaan. Ruotsin lippu laivan mastossa tervehti siirtokuntaa
iloisesti lepattaen. Linnoituksesta pamahti jymeä kunnialaukaus. Siihen
vastattiin laivasta uudella kunnialaukauksella.

Joen rannalla oli luonnon valmistama laituriksi sopiva kivitys. Laiva
laski siihen. Yhteys laivan ja siirtokunnan välillä alkoi pian.
Komentaja otti kunnioittaen vastaan laivan päällikön, kyseli tärkeimmät
uutiset sekä kokosi kirjelähetykset. Molemminpuolista iloa on vaikea
kuvata. Nyt oli siirtokunnalle alkava uusi edistyksen aika.

Suuri osa matkustajia oli pitkän matkan rasituksista kovin väsyneenä
ja heikkona. Moni täytyi kantamalla tai taluttamalla viedä maihin.
Elukat, joita viimeiseksi kuljetettiin, olivat kärsineet eniten, sillä
ne olivat saaneet olla loppumatkan sangen vähäisellä rehulla.

Linnoitusta ympäröi neliskulmainen vallitus, jonka jokaisessa kulmassa
oli nuolenkärjen muotoinen sarvi. Yhdeltä puolen ulottui vallitus
jokeen, kahdella sivulla oli vetelät suot. Neljännellä puolella
ainoastaan kapea kannas soitten välissä yhdisti sen mantereeseen.
Tällainen asema oli tahallaan valittu, jotta olisi helpompi
puolustautua mahdollisia, erittäinkin intiaanihyökkäyksiä vastaan.

Vallituksen sisällä oli puusta kyhättyjä rakennuksia, joista viisi oli
asunnoiksi varattu. Kuudes oli kirkkona sekä samalla kouluna. Lisäksi
oli tavara- ja eläinsuojuksia. Ulkopuolella linnoituksen oli muutamia
asuntoja, joiden ympärillä oli pienempiä viljelyksiä, etenkin tupakan
kasvattamista varten. Kaikki oli vielä aivan alkeellista. Pientä
linnoitusasutusta ympäröivät vesiperäiset maat sekä niiden takana
lehtevät kumpumaisemat.

Päivän merkityksen vuoksi ja ajan tapojen mukaan kokoonnuttiin
laivasta suoraan kirkkoon. Myöskin sairaat kannettiin sinne siunausta
saamaan. Kirkossa pidettiin tulojumalanpalvelus. Siirtokunnan
pappi, pastori Reorus Torkillus, joka oli edellisen vuoden alusta
saapunut siirtokuntaan, ollen ensimäinen luterilainen pappi uudella
mantereella, toimitti uuden tulokkaan, pastori Christoferin kanssa
alttaripalveluksen. Uudella pastorilla oli kaunis messuääni, joka teki
harvinaisen toimituksen erikoisen juhlalliseksi.

Saarnan tekstiksi oli pastori valinnut Johanneksen Ilmestyskirjan 21
luvun värssyt 1-8.

Seurakunnan seisoallaan kuullessa luki hän sanat:

"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimäinen maa ja
ensimäinen taivas ovat kadonneet, ja merta ei ole enää.

"Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin minä näin laskeutuvan alas
taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin miehelleen kaunistettu
morsian.

"Ja minä kuulin suuren äänen taivaasta sanovan: 'Katso Jumalan maja
ihmisten keskellä, ja hän on asuva heidän keskellään, ja he ovat hänen
kanssaan, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa.'

"Ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä eikä
kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua ole enää oleva,
sillä kaikki entinen on mennyt.

"Ja valtaistuimella istuja sanoi: 'Katso uudeksi minä teen kaikki'. Ja
hän sanoi minulle: 'Kirjoita, sillä nämä sanat ovat todet ja varmat.'

"Ja hän sanoi minulle: 'Se on tapahtunut. Minä olen A ja O, alku ja
loppu. Minä annan janoovalle lahjaksi elämänveden lähteestä.'

"'Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja
hän on oleva minun poikani.'

"'Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja ilkimysten ja murhaajien ja
huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien
valehtelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä
palaa, tämä on toinen kuolema.'"

Tilanteeseen sopiva teksti antoi pastorille aiheen kuvata sitä uutta
maata, johon siirtolaiset olivat saapuneet. Ruotsin rannoilta lähdettyä
oli kotiseutu, synnyinmaa kadonnut näköpiirin taakse. Sitten oli ollut
kuukausimääriä merta ja vaikeata matkaa. Nyt on sekin kadonnut. Nyt
on edessä uusi maa, joka on silmälle mieluisa, joka on neitseelliseen
vehmauteen pukeutunut kuin kaunis morsian. Monen mielessä se on ihana
kuin Uusi Jerusalem, jossa ei ole kylmää eikä kärsimyksiä. Pohjan
pakkasista tulleelle se on ihmemaa. Ja todellakin se on suuri Jumalan
lahja, josta on syytä kantaa Kaikkivaltiaalle kiitokset. Puutetta
kärsineet ja vaivatut odottavat, että tästä tulee heille paratiisi,
jossa on hyvä olla, jossa kyyneleet kuivuvat silmistä, jossa murhe
loppuu ja jossa entiset kärsimykset unhottuvat. Mutta ihmisen toiveet
ovat pettäviä, ne haihtuvat kuin tuhka tuuleen, jos ne perustuvat
vain unelmiin. Tämä maa ei suo yhtään parempia elämisen hetkiä
kuin entinenkään sille, joka kädet ristissä odottaa kaikkea hyvää
valmiina. Ei, päinvastoin on tämä maa aivan muokkaamaton. Siitä voi
tulla rikas ja tuottava, jos ihminen noudattaa sitä Herran käskyä,
jonka hän aivan ensimmäisenä ihmiselle antoi ja josta luemme Pyhän
Raamatun ensimmäisessä luvussa, jo luomiskertomuksessa. Jumala käski:
tehkää tämä maa alamaiseksenne. Ihmisen on työllään pantava maa
tottelemaan Jumalan hedelmällisyyden ja tuottavaisuuden lakeja. Työtä,
pitkä-aikaista, sitkeätä työtä vaatii tämä maa ennen kuin se alistuu
ihmisen alamaiseksi. Joka ei työtä tee, joka ei noudata Herran käskyä,
hän ei menesty täällä eikä hän menesty missään. Ihmisen on täälläkin
elettävä Jumalan kasvojen edessä, jotka näkevät kaikkialle. Ne kasvot
katsoivat teitä vanhassa kotimaassanne, ne katsovat täälläkin. Ne,
jotka ovat pelkureita eivätkä uskalla kovin käsin siihen työhön, jonka
Jumala on määrännyt, ne, jotka eivät Häntä usko, ne jotka tekevät
ilkitöitä ja rikoksia, ne, jotka harjoittavat siveettömyyttä ja
turvautuvat pakanallisiin Jumaliin, turhaan ne täältä onneaan etsivät.
He eivät täälläkään saavuta paratiisia, vaan päinvastoin helvetin. He
joutuvat siihen järveen, joka tulta ja tulikiveä palaa. Tämä on toinen
kuolema, sanoo Herra.

Ainoastaan sillä, joka kilvoittelee Herran käskyjen täyttämiseksi,
on voittamisen toivo. Vain hän menestyy. Hänelle antaa Herra voiton
palkinnon. Hän saa juoda elämänveden lähteestä, hän saa elämän ja
onnen. Hänelle ja hänen suvulleen tulee tämä maa Uudeksi Jerusalemiksi,
jossa ei ole itkua eikä hammasten kiristystä, jossa Herra itse asuu ja
suojelee omiansa kuin isä poikaansa. Nämä hänen sanansa ovat varmat ja
todet.

Tähän suuntaan kävivät kunnianarvoisan pastorin sanat. Nekin
suomalaiset, jotka eivät ruotsinkieltä ymmärtäneet, tunsivat pastorin
sanoista siunauksen valuvan ylitsensä ja kyselivät myöhemmin toisilta
sanojen merkitystä. Metsissään ei heillä ollut tilaisuutta olla läsnä
missään jumalanpalveluksessa. Nuoremmat eivät olleet milloinkaan
käyneet missään kirkossa. Heidän uskonnollisia tarpeitaan ei oltu
vähimmässäkään määrässä tyydytetty. Nyt he täällä Uuden Ruotsin
erämaassa pakanoitten ympäröiminä pääsivät ensi kerran osallisiksi
Herran sanan julistamisesta. He käsittivät sen omalla tavallaan. Siihen
käsitykseen liittyi epäilemättä paljon suomalaisen muinaisuskonnon
taikuutta.

Yhden asian he ymmärsivät hyvin: tämä uusi maa on hyvä maa. Joka siinä
tekee työtä, hän menestyy.




PIETARI RAMBO.


Kirkosta tultua oli ruoka odottamassa. Kaikki eivät suinkaan sopineet
huoneissa aterioimaan, joten suuri osa nautti ensimäisen ateriansa
uudella mantereella luonnon helmassa.

Komentaja Ridderillä oli nyt iso perhe elätettävänä. Se oli vietävä
hengissä läpi ensi kesään saakka. Asia ei kuitenkaan häntä paljoa
huolettanut, ei ainakaan poistanut sitä iloa, minkä laivan tulo oli
aiheuttanut. Talvivarustukset oli tehty ja sen vuoksi oli viljaa
varastossa pitkäksi aikaa. Komentaja tiesi myös saavansa vastaista
tarvetta varten ostaa ruokatavaroita hollantilaisilta Uudesta
Amsterdamista sekä englantilaisilta Virginiasta, sillä molemmilta
tahoilta oli tehty tarjouksia. Myös intiaanit luovuttivat mielellään
maissia, jota he viljelivät erittäinkin yläjoella suuren kosken
kylä-yhteiskunnassa. Viljan loppumisesta ei siis ollut pelkoa. Lihaa ei
tarvinnut suuria määriä koota varastoihin. Sitä sai metsässä melkein
mielin määrin. Kalastusta haittasi se, ettei ollut riittävästi verkkoja
ja koukkuja, mutta niitä ilmoitettiin tulevan "Charitaksessa", jota
voitiin odottaa saapuvaksi aivan lähipäivinä. Tämä myöhemmin lähtenyt
laiva oli tulossa suorempia teitä.

"Kalmarin Avainta" alettiin heti purkaa. Miehet, myöskin äsken
tulleet, työskentelivät siinä pimeään saakka. Kun laivasta muun lastin
mukana otettiin esille uusia kirveitä 600 kappaletta, oli komentaja
siitä sangen mielissään, ajatellen suoritettavia rakennustöitä sekä
maanraivauksia.

Komentaja oli sangen hyvällä tuulella. Hänellä oli tähän erittäinkin
kaksi syytä. Pitkän odotuksen ja monen puutteen jälkeen hän tiesi nyt
saavansa helpotusta ja apua. Toinen syy oli persoonallista laatua. Hän
oli leskimies ja tunsi yksinäisen elämänsä ikäväksi. Siirtokunnassa ei
ollut aviopuolisoksi valittavaa. Muitten kansallisuuksien kanssa oli
aivan vähän yhteyttä. Sitäpaitsi hän tahtoi ottaa puolison itselleen
ruotsalaisten joukosta. Muuta neuvoa hän ei ollut tiennyt kuin
kirjoittaa yhtiölle, jonka palveluksessa oli, ja pyytää, että se muun
siirtokuntaan tarvittavan mukana lähettäisi sopivan vaimon hänelle
itselleen.

Hän odotti nyt myös tätä lähetystä. Papereissa ei ollut siitä kyllä
mitään mainittu, kuten ei siirtolaisista yleensäkään. Eikä hän
saapuneissa keksinyt tällaista lähetystä. Mutta hän oli edelleen
hyvässä toivossa. Olihan luonnollista, että yhtiö voi sellaisen
arvokkaan lähetyksen uskoa ainoastaan hänen tulevan apulaisensa Maunu
Klingan huostaan, joka perheineen ja tärkeine papereineen saapuisi
"Charitaksessa". Hän vihelteli tyytyväisenä.

Tämä päällikön hyvä tuuli vaikutti myös siihen millainen kohtelu tuli
hänen puoleltaan saapuneiden siirtolaisten osaksi. Hän tiesi, että
saapuneiden joukossa oli ehkä hyvinkin runsas määrä tuomittuja ja
karkoitettuja, jotka olivat oikeastaan vankila- ja pakkotyösääntöjen
alaisia. Tästä hän ei välittänyt, vaan salli kaikkien olla vapaiden
miesten asemassa. Paperit tulisivat Klingan mukana ja sitten ehtisi
asiat järjestää. Täällä kaukana esivallan silmien alta ei tarvinnut
olla erikoisen muodollinen. Eikä vapaina kulkevien tuomittujen
karkaamisesta ollut mitään pelkoa, sillä mihinkäpä he osaisivat oudossa
maassa.

Niinpä ei nyt ainakaan alussa ollut mitään eroa vapaitten ja
tuomittujen välillä. Kaikki saivat katsella ympärilleen ja tutustua
oloihin.

Moni tulokas oli kuitenkin sangen väsynyt, jopa sairas. Useilla oli
naisia tai lapsia hoidettavinaan. Ensi tehtävä illan tullen oli saada
naiset ja lapset sekä sairaat levolle. Yksi rakennus oli heitä varten.

Ymmärrettävissä on, että niiden tulokkaiden, jotka jaksoivat pystyssä
pysyä, ei sen päivän iltana sallittu levätä. Sotilailla ja työmiehillä,
jotka olivat pitkät ajat olleet erotettuina emämaasta, oli paljon
kyselemistä. Haluttiin tietää, miten kotimaassa jaksetaan, mitä
suurempia tapahtumia oli sattunut, kuinka sota Saksassa edistyi j.n.e.
Haluttiin tietää omaisistakin, minkä vuoksi otettiin selkoa tulokkaiden
kotipaikoista.

Linnoituksen ravintolana oli iso tupa, jossa oli tanakoita
ristijalkaisia tammipöytiä ja raskaita penkkejä. Laivaa odottaessa oli
valmistettu hyvää, vahvaa olutta, jota linnoitusväki halusi vapaasti
tarjota tulokkaitten kielenkannan irroittamiseksi. Koskaan ennen
ei tässä tuvassa ollut niin paljon väkeä. Puheensorinaa kuului ja
tuttavuuksia rakennettiin.

-- Onko täällä suomalaisia? huusi eräs sotilas suomenkielellä.

-- Onhan niitä, ei paljon muita olekaan, vastasi kerkeästi Olli
Räsänen, joka sattui olemaan lähellä.

Vallaten isoimman pöydän komensi sotilas ravintolanpitäjälle:

-- Lähetäpä Anthony tuomaan tänne oluthaarikoita tusinan verran. Nyt
pannaan pöytä koreaksi.

Sitten hän kutsui:

-- Suomalaiset tänne! Nyt juodaan tervetuliaismaljat.

Pöydän ympärille karttui heti suuri joukko.

-- Ei tusina haarikoita mihinkään riitä, jos aiot kaikille
suomalaisille tarjota, sanoi Pietari Kokkinen asettuen istumaan
sotilaan viereen.

-- Toinen tusina sitten. Joudu Anthony!

-- Enemmän meitä on kuin kaksi tusinaa, yllytti Pietari.

Musta ravintolanpalvelija hyppyytti haarikoita minkä ennätti.

Pietari katsoi ihmetellen neekeriä, jollaista ei ollut ennen nähnyt.

-- Mikä paholainen tuo on? kysyi hän sotilaalta.

-- Orja se on, meidän neekeriorjamme, ainoa orja Ruotsin valtakunnassa,
selitti sotilas.

-- Onko se tullut alas lakeistorvesta, vai miten se on noin mustaksi
käynyt, tiedusteli Räsänen.

-- Niin mustaksi sinäkin vielä käyt, kun ehdit riittävän kauan olla
Amerikan auringon paahteessa, jutteli sotilas leikki suupielessä. --
Näes, täällä on kesäisin aurinko niin kuuma että paistaa ihon. Ensin
tulee kattilan väriseksi, kuten ne, jotka näit laivan tullessa joen
vastaisella rannalla. Sitten paistuu mustaksi, kuten tämä tässä. Minä
olen tässä maassa ollut vasta lyhyen aikaa, joten en ole ehtinyt paljon
paistua. Maltas, kun olemme paistuneet muutamia vuosikymmeniä, alamme
olla kuin intiaanit. Ja meidän lapsistamme tulee näitä aivan mustia.

Miehet eivät tienneet mitä uskoa. Heille johtui mieleen Klingan
kertomukset kesän kuumuudesta. Ehkäpä hyvinkin paistuu tuollaiseksi.

-- Kiitä onneasi Olli, ettet ole naimisissa, puheli Pietari Kokkinen.
-- Lapsesi olisivat mustia kuin paholaiset.

-- No niin, jätetään ne tulevaisuuden varaan, kehoitti sotilas. -- Nyt
ryypätään. Malja pohjaan. Terveydeksi. Lisääntykää ja täyttäkää maa!

Penkit pöydän ympärillä olivat pakaten täynnä suomalaisia. Toiset
seisoivat ja joivat maljansa. Siinä olivat Martti Marttinen, Erkki
Mulikka, Matti Tossavainen, Luukas ja Piikki ja useita matkan varrella
tuttaviksi tulleita, kuten Mauno Antinpoika, Heikki Kolehmainen, Antti
ja Matti Hannunpojat, Iivertti Heikinpoika, Manne Halttunen, Klemetti
ja Maunu Yrjänänpojat, Eskeli Laurinpoika, Nuutti Martinpoika, Maunu
Maununpoika ja Pietari Valkonen.

-- Onko täällä ketään minun kotipuolestani, Vermlannista? kysyi
sotilas, kun ensimmäiset haarikat oli tyhjennetty ja orja täytteli
toisia.

-- Enimmäkseen me sieltä ollaan, ilmoittivat miehet. -- Meitä siellä
vainotaan ja ajetaan tänne.

Sotilas pyyhkäisi partaansa ja vakuutti:

-- Jos ei sen suurempaa rangaistusta anneta kuin tänne karkoitetaan,
kiittäkää Jumalaa ja rukoilkaa, että kaikki Vermalannin ja Taalain
suomalaiset lähetettäisiin tänne. Onni olisi, vaikka koko Suomen kansa
sieltä Suomen niemeltä sodan ja hävityksen sekä puutteen jaloista tänne
toimitettaisiin. Kyllä täällä elää ja kyllä tänne sopii.

Seurueessa nousi hilpeä mieliala. Miehet kertoivat kotimaan tapauksista
ja kyselivät uuden maailman oloja. Kyseltyään Vermlannin asioita
selitti sotilas:

-- En näitä kysele sitä varten, että tuttavistani kuulisin. Jos
lieneekin minulla siellä omaisia, en heitä muista. Tietänettekö Rambon
talosta siellä itäisessä Vermlannissa Degerforsin pitäjässä. Minä olen
siitä talosta syntyisin, mutta jouduin aikaisin sisaruksieni kanssa
maailmalle. Jotakuinkin samasta syystä kuin tekin. Olimme rautaruukkien
tiellä. Hisingenin saarella sitten asuimme ja siellä ovat omaiseni
vielä. Minä opin merimieheksi, ja kun tänne lähtevään laivaan heitä
etsittiin, lähti Pietari Rambo Amerikkaan. Tänne jäin ja tänne aion
jäädä ainaiseksi.

Miehet katsoivat ihastuneina ja luottavin mielin uutta tuttavaansa,
joka näytti päättäväiseltä, voimakkaalta mieheltä.

Rambo sanoi mahdollisimman pian lähtevänsä viljelystöihin.

-- Ei täällä jouda aikaansa sotilaana kuluttamaan, kun hyvä maa odottaa
muokkaajaansa.

-- Sitä mekin tässä olemme miettineet, että maatyöhön pitäisi päästä,
puhui Martti Marttinen.

-- Niin pitäisi, vakuutti Rambo. -- Kuitenkaan ei siihen aivan heti
pääse, selitti hän. -- Minua sitoo sopimukseni yhtiön kanssa. Ja teitä
useimpia näkyy sitovan se, että olette tuomioistuimen karkoittamia.
Ruotsin hallitus ja kauppayhtiö tarvitsevat sotilaita ja työntekijöitä.
Linnoituksia on rakennettava ja yhtiölle tupakkaviljelyksiä raivattava.
Meidän on kaikkien ensin palveltava itsemme vapaiksi. Mutta sitten
me lähdemme, lähdemme joukolla. Me perustamme uuden Suomen. Tähän me
emme jää linnoituksen jalkoihin, tänne keräytyvät ne, jotka eivät
ole erämaitten lapsia. Me suomalaiset kuulumme ylämaahan. Sinne
painauduimme Ruotsissa, sinne painaudumme täälläkin ja elämme omaa
elämäämme. Suomi ja Ylämaa, ne on meidän luotava. Nyt ei niitä vielä
ole, mutta käsillämme ne syntyvät. Jokea ylös kulkien paranevat maat
aina vain. Tähän asti minä olen ollut yksin. Nyt meitä on monta. Me
olemme Suomen karhuja, joilla on jokaisella yhdeksän miehen voima.
Sellaisella voimalla kun maata mullistamme, eivätköhän vielä meidänkin
silmämme näe tätä maata toisenlaisena leivänkasvattajana kuin nykyään.

Sotilas oli puhunut voimakkaasti, silmät tähdättyinä miesten päitten
yli aivan kuin ne olisivat katsoneet tulevaisuuteen. Hänen puheensa,
joka käsitti kokonaisen tulevaisuuden ohjelman, teki uutistulokkaisiin
suuren sytyttävän vaikutuksen.

Rambo oli sitten hetkisen vaiti. Ei muistanut haarikkaansakaan. Hän
havahtui unelmistaan, kun Anthony tuli kysymään vieläkö halutti lisää
olutta.

-- Tuo lisää vain! Tänään vietetään tuliaisia. Minä tunnen itseni nyt
niin onnelliseksi, kun olen saanut tänne maanmiehiä.

Uusia haarikoita tyhjennettäessä kyseli Rambo Klingasta. Hänen ilonsa
nousi ylimmilleen, kun hän kuuli Klingan olevan tulossa, jopa olevan
täällä ehkä hyvinkin pian.

-- Siinä oikea mies, ylisti hän. -- Jos me tänne oman valtakunnan
perustaisimme ja kuningasta etsisimme, niin Klingalle minä ääneni
antaisin. Hän oli täällä, kun linnoitusta alkuun pantiin. Maaherran
lähdettyä oli hän jonkun aikaa linnan päällikkönä. Silloin oli
mieluisat ajat. Työ sujui kuin rasvattu. Hän sanoi lähtevänsä hakemaan
lisää väkeä, suomalaisia, jotka hänestä ovat sopivimpia. Kun katson
teitä, näenpä että hän on täyttänyt hyvin lupauksensa. Juodaan siis
Klingan malja.

-- Oikein sanottu, vakuutti Mulikka. Yhteisesti juotiin haarikat
tyhjiksi.

Seurueesta huomasi, että olut oli kihonnut useille päähän. Matkan
rasittamat väsyneet miehet eivät paljoa kestäneet. He alkoivat katsella
väkeä toisten pöytien ympärillä. Samanlainen iloinen remakka vallitsi
kaikkialla.

Erkki huomasi erään pöydän ääressä Dalbon istuvan sanattomana.
Ruotsalainen ei ottanut osaa keskusteluun pöytätoverien kanssa, oli
synkkänä, kuten yleensä laivamatkallakin. Erkki oli joskus halunnut
rakentaa keskustelua hänen kanssaan, mutta se oli rauennut Dalbon
harvapuheisuuden vuoksi. Erityistä ynseyttä ruotsalainen tosin ei ollut
häntä kohtaan osoittanut, mutta hän pysyi suljettuna. Sensijaan Dalbon
emäntä oli aina ollut sangen ystävällinen. Nyt halusi Erkki lähteä
Dalbota puhuttelemaan.

Hän siirtyi penkille ruotsalaisen viereen.

-- Miltä näyttää uusi maailma? kysyi hän. -- Eikös olekin tämä Isojoki
vähän isompi kuin se siellä Ruotsissa?

-- Kyllä on, myönteli Dalbo. -- Ei joeksi uskoisikaan.

-- Täällä näyttää olevan kaikki suuremmoisempaa kuin siellä kotona,
jatkoi Erkki keskustelua. -- Kyllä tämä maa jaksaa elättää asujansa.
Jokea ylöspäin kulkiessa kuuluu maat yhä paranevan. Me suomalaiset
aiomme täälläkin lähteä ylämaahan. Tulkaa tekin, Dalbo, sinne.
Laittakaa samoille seuduin kotinne ja kutsukaa koko perheenne
Ruotsista. Täällä ei ole rotuvihaa. Täällä ei suomalaisilla ja
ruotsalaisilla ole mitään syytä asettua vastakkain.

-- Koko perheenikö? puhui Dalbo, mietteissään, melkein kuin yksikseen.

Erkki havahtui siitä tunnelmasta, jossa oli ollut. Hän säpsähti:

-- Tarkoitan lapsianne, puhui hän hellästi, mutta sitten kivahti: -- Se
roisto ei saa koskaan tänne tulla.

Jos tulee, niin minä surmaan.

Dalbo oli sanatonna ja katsoi synkästi eteensä. Erkki kävi taas
hellämieliseksi.

-- Teillä on tytär kuin enkeli, sanoi hän. -- Niin, Stina on enkeli.
Mutta Punatukkainen on susi.

Ja hän nousi seisoalleen, löi nyrkillään pöytään ja kiljaisi:

-- Miksi jätitte enkelin suden suuhun? Tämän sanottuaan hän lähti
kiireesti pois. Dalbo hätkähti, mutta ei kiivastunut. Hän ei puhunut
mitään, mutta kun hän lähti yöteloilleen, kaikui hänen korvissaan
syytös:

-- Miksi jätitte enkelin suden suuhun?




"CHARITAS" TUO YLLÄTYKSEN.


Sitä mukaa kuin matkan vaivat oli levätty ryhtyivät uudet tulokkaat
ottamaan osaa siirtokunnan töihin. Linnoituksen valliseinät olivat
paikoin sortuneet. Osa miehistä kävi niitä laittamaan kuntoon. Toiset
ryhtyivät rakentamaan hirsistä asuntoja lisääntyneen väestön tarpeiksi.
Väljemmän tilan vuoksi valittiin rakennuspaikkoja linnavallien
ulkopuolelta, minne suunniteltiin katuja vastaista kaupunkia varten.
Maan perkkaustakaan ei unhotettu, koska yhtiön tupakkaviljelyksiä oli
laajennettava.

Kun siirtokunnassa oli ennestään vain kolme hevosta, tulivat ne
muutamat, jotka laivassa tuotiin, hyvään tarpeeseen. Tosin joku kuoli
linnoituksessa matkan kärsimyksistä ja kului jonkun aikaa ennenkuin
toiset vahvistuivat työkuntoon. Uuden maan ruoho näytti olevan
vahvistavaa, joten Matti Tossavainenkin pääsi verrattain pian hevostaan
käyttämään. Hänet vietiin muutamien toverien kanssa metsätöihin
erään sivujoen vartta ylöspäin, missä kasvoi rakennuspuiksi sopivaa
hirsimetsää. Siellä kaatoivat toiset puita ja Matti vedätti hevosellaan
niitä rantaan, josta ne oli kuletettava virtaa alas linnoitukselle.

Näissä töissä viipyivät miehet yhteen jaksoon vuorokausia. Eväät heillä
oli vahvat. Juomaksi käytettiin joen kirkasta vettä, joka oli "kirkasta
kuin viina", kuten Matti usein sanoi vetäen sitä aterian jälkeen hyvät
siemaukset sisäänsä. Niinpä ruvettiin jokea kutsumaan Viinajoeksi
(Brantvine), josta myöhemmin tuli nimitys Brandywine. Toisten mielestä
oli joki hyvin kalainen ja ansaitsi sen vuoksi Kalajoen nimen. Matin
nimitys kuitenkin voitti.

Matti ihastui heti ensi näkemältään niihin maisemiin, joita oli joen
varrella. Niiden mäkisyys viehätti, rannoilla kasvoi suuria puita,
joiden latvat tapasivat joen yli toisiaan. Joessa oli somia koskia.
Laaksot olivat erinomaisen viljavia.

-- Sinne minä itselleni talon laitan, sanoi hän suomalaisille
tovereilleen heidän uittaessaan tukkilauttaa linnoitukseen päin.

Toverit ihmettelivät, että Matti, hidastuumaisin kaikista, valitsi
ensiksi itselleen paikan. Mutta Mattihan olikin oikea suomalaisen
turpeenpuskijan perikuva: harvasanainen mies, jonka ajatukset aina
olivat maassa kiinni.

-- Matti, ethän sinä kuitenkaan seuran pettäjäksi rupeaa sanoi Olli
Räsänen. -- Tuumasimmehan yhdessä lähteä suuren joen ylämaahan ja nyt
sinä yksinäsi etsit pienen joen ylämaata.

-- Matin ilmansuunnat ovat vähän sekaisin, huomautti Kokkinen. -- Ei se
ole kumma. Onhan hän juonut viinaa joesta liiaksi. Kuule, Matti, jos
sinä sinne Viinajoelle muutat, tokko olet päivääkään selvänä?

-- Ei tässä vielä päästä oman mökin raivaamiseen, muistutti Martti
Marttinen. -- Kuulittehan; että meidän on ensin palveltava itsemme
vapaiksi. Paljon on nytkin rakennuksia ja yhtiön tupakkaviljelyksiä
alulla. Ennenkuin, ne ovat tehdyt, kuluu aikaa. Hyvä kuitenkin on, että
pidämme silmällä oman kodin laittamista.

Näin keskustellen olivat he lähestyneet linnoitusta. Siellä näkyi
jotain erikoista olevan tekeillä.

Kotosalla oleva linnoituksen väki oli kerääntynyt rantaan. Sotilaat
seisoivat kunnia-asennossa. Juhlalippu liehui linnan katolla.

Odotettiin huomattavaa tapahtumaa, "Charitas" laivan tuloa, josta
muutamat intiaanit olivat tuoneet tiedon.

Laivan näkyessä ammuttiin suurella tykillä kunnialaukaus, johon
laivasta vastattiin.

Suomalaiset tuttavamme riensivät kaikki laivan tulolle. Rannalla oli
myös Dalbo vaimoineen. Olihan tämä laiva ensimäinen, joka toi terveiset
Ruotsista, mihin heidän rakkaitaan oli jäänyt. Lähellä ollen siirtyi
Erkki heitä puhuttelemaan.

Linnoituksen päällikkö meni laivaan. Lämpimästi hän tervehti uutta
apulaistaan Klingaa, joka oli hänelle tuttu entuudestaan. Iloisesti hän
tervehti myös Klingan puolisoa ja pientä poikaa. Näiden mukana hän näki
miellyttävän naisen. Ennenkuin hän kävi tätä tervehtimään, otti hän
Klingan erilleen ja kysyi osoittaen naista:

-- Onko hänet lähetetty minua vartena

Kun Klinga ei ymmärtänyt kysymystä, selitti Ridder lyhyesti
pyytäneensä, että lähetettäisiin sopiva Ruotsin tyttö hänelle
puolisoksi.

Uusi komentajan apulainen naurahti hyväntahtoisesti:

-- Valitettavasti ei yhtiöllä ole varastossa naisia tällaisia tilauksia
varten. Tämä nainen on minun palvelijattareni. Hänestä näette, kuten
muutenkin tiedätte, että kyllä Ruotsissa on paljon kauniita tyttöjä,
myös monta sellaista, jotka mielellään tulisivat komentajan puolisoksi.
Toivottavasti voidaan tämä asia vielä järjestää. Neuvotellaan siitä
myöhemmin.

Komentaja loi vielä katseensa rouva Klingan seuralaiseen. Hän olisi
mielellään ottanut tämän lähetyksen itseään varten. Hän tunsi nyt
jonkun verran pettymystä. Mutta velvollisuuksilleen uskollisena hän
käänsi huomionsa virallisiin asioihin ja alkoi laivalistasta tarkastaa,
mitä muuta hyödyllistä tavaraa oli saapunut.

Klinga ryhtyi auttamaan maihin perhettään. Hetken perästä hän astui
rannalle kantaen sylissään poikaansa ja taluttaen vaimoaan. Jälestä
tuli palvelijatar kantaen matkatavaroita.

Erkki, joka samoin kuin toisetkin oli seurannut Klingan liikkeitä sekä
huutanut hänelle tervehdyksensä, katseli perheen saapumista ja loi
silmänsä Klingan palvelijattareen. Yhtäkkiä hän huudahti:

-- Stina!

Tyttö käänsi nopeasti päänsä ääntä kohti. Isä ja äiti näkivät
tyttärensä ja kiiruhtivat vastaan. Ei Erkkikään hidastellut. Stina
lepäsi äitinsä rinnoilla kädet kierrettyinä hänen kaulansa ympäri.

Hämmästys oli suuri. Isä ei voinut tapausta käsittää, mutta ei myös
salata riemuaan.

Ensi vaikutuksen mentyä ohi alkoi hän kysellä miten tämä oli
ymmärrettävä.

Stina selitti, että hänen oli mahdoton mennä naimisiin Gustafin kanssa.
Kun ei muuta pelastuksen keinoa ollut, oli hän pyytänyt päästä Klingan
mukaan. Stinan epätoivosta ja rukouksista heltyneenä oli Klinga
suostunut ottamaan hänet palvelijattarekseen. Tämä oli tapahtunut jo
ennen vanhempien lähtöä. Asia pidettiin salassa, mutta tietoisuus
pelastuksen järjestelystä oli antanut Stinalle voimia kestää heidän
lähtönsä. Näin hän oli voinut sallia isän tahtoman kuulutuksenkin
Gustafin kanssa tapahtua.

-- Mutta kun sinut on kuulutettu Gustafiin, olet sinä häneen sidottu,
lausui isä vakavana. -- Minä en voi lupaustani peruuttaa, ja pelkään,
että kirkko pitää kiinni muodoista.

Isällä ei kuitenkaan ollut sydäntä moittia tytärtä siitä, mitä tämä oli
tehnyt. Rakkautensa osoitukseksi avasi hän tyttärelleen sylinsä, ja
tämä painautui siihen, kuten petolinnun ahdistama kyyhkynen.

Erkki oli kaiken aikaa seurannut läheltä tätä kohtausta ja kuullut
keskustelun. Hänkin olisi halunnut sulkea tytön syliinsä, mutta
ymmärsi, että se ei käynyt päinsä. Myöskin Stina oli huomannut nuoren
suomalaisen ja oli kärsimättömänä odotuksesta. Koko laivamatkan hän oli
kuvitellut mielessään tätä kohtausta uudella mantereella, kohtausta,
joka oli ensimmäinen sen jälkeen kun Erkki oli hänet pelastanut
koskesta ja kantanut sylissään kotiin.

Nyt se kohtaus tuli kylmän muodolliseksi. Nuoret tervehtivät toisiaan
tosin kyllä lämpimin kädenpuristuksin, mutta kumpikin oli odottanut ja
kaipasi enempää.




OMAN KODIN RAIVAUS KÄY MAHDOLLISEKSI.


Kauppayhtiö, joka oli varsinainen siirtokunnan perustaja, tosin yksissä
neuvoin Ruotsin hallituksen kanssa, halusi liikkeestä taloudellista
hyötyä. Tärkeimmät yhtiön tarkoitusperät olivat saada intiaaneilta
ostetuksi nahkoja, erittäinkin majavannahkoja, ja viedyksi Ruotsiin
niitä sekä tupakkaa, jonka käytäntö alkoi tulla yleiseksi. Hallituksen
harrastuksena oli siirtokunnan asuttaminen ja viljelykseen saattaminen,
mikä lisäisi Ruotsin vaikutusta.

Ensimäisissä lähetyksissä voitiin siirtokunnasta toimittaa Ruotsiin
suuret määrät nahkoja, mutta tällä kertaa niitä oli karttunut vähän,
kun Ridderillä ei ollut riittävästi vaihtotavaroita ostamiseen tai
varoja wampunin, intiaanirahan hankkimiseen. Tupakkaviljelykset olivat
vasta alussa, joten niidenkään tuotteita ei ollut paljoa lähettää.
Laivojen pääasiallinen lasti koottiin englantilaisilta Virginiasta.

Kun laivat lähtivät takaisin Ruotsiin, jäi siirtokunta työhön ja
toimeen, jotta olisi lastia, kun laivat uudestaan tulevat sitä
hakemaan. Tämän vuoksi pyrittiin varsinkin tupakankasvatusta lisäämään.

Ne, jotka olivat vapaaehtoisesti tulleet siirtokuntaan, saivat valita
itselleen viljelysalueensa, mistä tahtoivat, mutta yhtiön tarpeet
sitoivat heitäkin. Heitäkin tarvittiin rakennustöissä ja odotettiin
heidän suuntaavan peltotyönsä tupakan viljelykseen. Näin ollen he eivät
vapaasti voineet siirtyä kauemmas linnoituksesta. Niiden taas, jotka
olivat tuomioistuimen päätöksestä Amerikkaan lähetetyt, oli pakko
tehdä yhtiön töitä. Vaikka heitä ei kohdeltu vankeina, ei heillä ollut
vapautta lähteä omia uutisasutuksia raivaamaan. Siitä olivat varsinkin
suomalaiset tyytymättömiä. He olivat tottumattomia asumaan tiheissä
ryhmissä. Heidän mielensä teki väljille, vapaille alueille.

Pahimpana kiusana uutisasukkaille oli asuntojen ahtaus. Uusia
rakennuksia saatiin kyllä valmiiksi, mutta vasta kevätpuoleen voitiin
perheellisille antaa omat asunnot. Suurin osa siirtokunnasta eli
yhteisessä taloudessa. Siihen olivat varsinkin perheen emännät
tyytymättömiä. Leenakin olisi mielellään tahtonut Muurikkinsa maidon
käyttää oman väen hyväksi, mutta nyt se kului yhteisiin tarpeisiin.
Kuitenkin oli hänellä ilo saada Muurikista hyvä vasikka suomalaisen
karjakannan jatkamiseksi. Myöskin Matti Tossavaisen tammalla oli ennen
pitkää varsa, jonka hän lahjoitti Martille palkinnoksi siitä mitä tämä
oli hänen hyväkseen tehnyt.

Suomalaiset oudoksuivat talvea, kun lunta ei tullut. Erittäinkin
jouluksi he kaipasivat lumivaippaa, joka olisi antanut juhlan vietolle
kotoisan leiman.

Joka tapauksessa he viettivät joulun mikäli mahdollista vanhaan
malliin. Olkia oli asuinhuoneitten lattioilla, kalja oli tavallista
väkevämpää ja kylpy otettiin perinpohjaisempi. Erikoista oli se, että
kokoonnuttiin kynttilöillä valaistuun kirkkoon aikaisin aamulla.

Harvinaisuutena suomalaisten jouluruuassa oli tällä kertaa
karhunpaisti, muisto parhaimmilta Ruotsin ajoilta. Tämä paistin saanti
todisti hauskalla tavalla metsänriistan runsautta siirtokunnassa.

Joulujuhlaa varten oli olut asetettu keittämisen jälkeen ulos isoihin
astioihin jäähtymään. Yön aikana pistäytyi metsästä karhu suloisen
maltaanhajun houkuttelemana herkkua maistelemaan. Yrittäessään juoda
se poltti hiukan kuonoaan ja sen vuoksi murahti suuttumuksesta. Tästä
kuultiin kutsumaton vieras.

Pietari Kokkinen sattui olemaan vahdissa. Hän kaatoi luodillaan karhun,
joka oli komea ja musta.

-- Kun oli ikävä joutilaana valvoa yö, katsoin parhaaksi toimittaa
jouluksi karhunpaistia, johon te olette tottuneet, kehasteli hän
niille, joita laukaus oli houkutellut yövuoteelta.

Metsänriistasta ei siirtokunnassa todellakaan ollut puutetta, vaikka
väestö ei suurin joutanut metsästämään. Intiaaneja kävi Christinassa
harva se päivä ja heillä oli mukana, paitsi nahkoja, myös monenlaista
riistaa. Suomalaiset saivat tutustua Amerikan peuroihin, lihaviin
kalkkunoihin, kauniisiin fasaaneihin ja moniin muihin.

Intiaanit toivat myös maissin tähkiä, joista suomalaiset saivat nähdä,
että Klingan puheissa Amerikan ohran valtavuudesta oli perää.

Kaikki nämä kiihoittivat mieltä tutustumaan tähän maahan ja sen
ihmeisiin. Martti Marttinen koetti miettiä keinoa, miten voitaisiin
saada aikaan järjestely, joka tekisi uutisasutuksen perustamisen myös
karkoitetuille mahdolliseksi.

Nyt työskentelivät suomalaiset enimmäkseen yhtiön rakennus- ja
tupakanviljelystöissä. Piikki oli sotaväessä Klingan osastossa, samoin
Pietari Kokkinen, joka oli sotilaana siirtokuntaan lähetetty, mutta
joka niinikään halusi hartaasti omintakeisiin toimiin. Luukas, joka
ei raskaaseen työhön pystynyt, harjaantui tynnyrintekijäksi ja oli
sellaisena varsin tarpeellinen siirtokunnassa. Metsästysmatkoja hän
suuresti kaipasi. Niitä muistellessaan hän lauloi iltaisin kanteleensa
säestyksellä vanhoja lauluja Hiiden hirven hiihdännästä ja karhun
peijaisista.

Erkki Mulikka, joka oli vapaamies, ei olisi ehdottomasti ollut sidottu
yhtiön töihin. Kuitenkaan ei hän halunnut tovereitaan jättää. Tai oli
jotain muutakin, joka pidätti häntä linnoituksen lähettyvillä. Hän
kuletti tukkilauttoja Viinajoelta Christinan rantaan ja näin hän sai
taas kerran laskea koskea, mihin oli osoittautunut taitavaksi siellä
kotipuolella Isojoen koskessa. Tästä toimestaan hän nautti suuresti
luonnon suuressa pyhätössä.

Monen mietiskelyn perästä Martti Marttinen luuli keksineensä
ehdotuksen, joka soveltuisi myös yhtiön tarkoitusperiin. Hän esitti
ensin Klingalle ja sitten yhdessä komentajalle, että ne karkoitetut,
jotka haluaisivat ryhtyä maanviljelykseen, saisivat avata itselleen
viljelyksiä, joissa kasvattaisivat m.m. tupakkaa senverran kuin yhtiö
vähintäin vaati. Se työvelvollisuus, jota yhtiö vaatisi rakennus- ynnä
muita yhtiön töitä varten, voitaisiin suorittaa niinä aikoina vuodesta,
jolloin maatyöt eivät ole pakottavan kiireelliset. Tästä järjestelystä
hyötyisi yhtiö, Ruotsin hallitus sekä asianomainen viljelijä itse.

Helppo oli Klingan saada komentaja vakuutetuksi järjestelyn
edullisuudesta. Tämä suostui tekemään sopimuksia niiden tuomittujen
kanssa, jotka hän katsoi soveliaiksi, siitä, että heidän tarvitsi
vain puolen vuotta kerrallaan olla yhtiön välittömässä työssä, kunhan
toisen puolen vuoden aikana raivaavat uutisasutusta ja myyvät yhtiölle
kasvattamansa tupakan. Kun hallitukselta saapuneiden määräysten
mukaan tuomittujen pakollinen palvelusaika oli neljä vuotta, oli
heidän, tämän uuden järjestelyn mukaan, palveltava yhtiötä kahdeksan
puolivuosikautta, ellei yhtiö syystä tai toisesta tulevaisuudessa tahdo
aikaa lyhentää.

Näin katsoi yhtiö täydellisesti valvoneensa yhtiön etuja.

Järjestely tyydytti suomalaisia, jotka olivat valmiit ja sangen
innostuneet ensi tilaisuuden tullen lähtemään sopivia viljelysmaita
tarkastelemaan, jopa itse uutisasutuksia perustamaan.

He koettivat tehdä tuttavuutta linnoituksessa käyvien intiaanien
kanssa. Siihen johti osaksi heidän luontainen uteliaisuutensa, enemmän
kuitenkin halu saada selville sopivimmat uutisviljelysseudut. Kieli
oli alussa suurena esteenä tuttavuuden teolle. Rambo, joka oli oppinut
näiden lähiseutujen intiaanien, lenapien, kielen, toimi tulkkina,
milloin sattui paikalla olemaan. Pian alkoi myös Pietari Kokkinen
solkata intiaanien kieltä niin että toimeen tuli. Kevään saavuttua jo
muutamat toisetkin, kuten Martti Marttinen, Erkki Mulikka ja etenkin
Olli Räsänen osasivat selvitellä asioitaan intiaanien kanssa.

Yleensä olivat tämän siirtokunnan ja intiaanien välit alusta pitäen
mitä parhaat. Lenapit olivat aivan rauhallisia ja huomasivat, että
heillä oli näistä valkoisista suurta apua. He kyllä kertoivat, että
sisämaassa jokien latvoilla ja vedenjakajalla asui toista heimoa,
minquasia, jotka ovat uusille asukkaille kuten heillekin vihamielisiä.
He ovat sotaisia ja voimakkaita. Heidän sotiaan sekä orjuuttaan ovat
lenapitkin eri aikoina saaneet katkerasti tuntea.

Eräänä päivänä kevätpuolella tuli intiaanipäällikkö läheisestä
ylämaasta siirtokuntaan komentajan puheille. Hän oli tavallisia
intiaaneja arvokkaampi. Arvon merkkinä oli pitkä sulkatöyhtö,
joka ulottui päästä syvälle alas niskaan. Hän kävi komentajalle
kertomassa, että minquasit olivat levottomia, ja oli pelättävissä
että he hyökkäävät joen rannalle. Intiaani arveli että siitä voisi
seurata onnettomuutta ei ainoastaan rauhallisille lenapeille vaan myös
valkoisille. Komentaja lupasi suojella lenapeja, kun he puolestaan
tarpeen tullen auttavat häntä.

Kun intiaanipäällikkö tuli komentajan luota ja ryhdikkään arvokkaana
käveli linnan pihalla, ympäröivät suomalaiset uteliaina hänet ja
koettivat saada aikaan keskustelua. Suomalaiset kyselivät mistä
päällikkö oli kotoisin, millaisia olivat maat siellä päin, oliko
riistaa j.n.e.

Päällikkö osoittautui halukkaaksi keskusteluun, ja niin siirryttiin
tupaan, jossa Kokkinen tarjosi vieraalle piippua -- hän oli jo Rambolta
kuullut rauhanpiipun merkityksestä.

Intiaani kertoi olevansa Naaman, läheisimpien perheyhdyskuntien
päällikkö ja asuvansa Naamanjoella, joka on jonkun matkaa ylöspäin.
Hän kertoi, että maat ovat hyvät kasvamaan ohraa ja että metsissä
on riistaa enemmän kuin täällä linnoituksen luona. Vedet ovat hyvin
kalaiset. Erittäinkin on lohia paljon.

Sen verran kuin Räsänen ymmärsi näitä selittelyjä sai hän sen
käsityksen, että nuo seudut olisivat uutisasutukselle mitä edullisimpia.

-- Näinköhän, hän koetti huonolla intiaaninkielellään kysyä, -- olisi
Noamasella mitään sitä vastaan, että me tulisimme sinne paikkoja
katselemaan? Me etsimme sopivata maata missä voisi tupakkaa ja viljaa
kasvattaa. Mahtaisiko Noamanen sallia meidän siellä hiukan kalastaa ja
metsästääkin, noin koetteeksi vain?

Päällikkö veteli muutamia savuja piipustaan ja mietti hetkisen. Hänen
mieleensä tuli minquasien uhkaama hyökkäys ja siitä johtuva vaara.
Näistä valkoisista, joihin hän oli alusta pitäen mieltynyt, saattaisi
siellä kotiseudulla olla apua ja hyötyä. Hänen kasvonsa ilmeet olivat
vakavat eikä niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan.

-- Valkoinen mies on tervetullut Naaman-joelle, hän sanoi, -- minulla
on maata ja minulla on metsää. Naaman on valmis jakamaan tätä maata ja
metsää valkoisen miehen kanssa, joka Valkean Manitoun aseilla suojelee
häntä vihollisilta.

Suomalaiset lupasivat pian tulla tervehtimään päällikköä.

-- Jos valitsemme maata punaisen miehen alueelta, turvaamme häntä kuten
itseämme, vakuutti Martti Marttinen.

Tämä oli suomalaisten ensimäinen sopimus intiaanien kanssa.




ERKKI JA STINA.


Maunu Klinga, kuten muutkin siirtokunnan johtavat henkilöt, asui
linnoituksen sisällä hallintorakennuksessa. Hänen lähin naapurinsa
oli komentaja Ridder, joka edelleenkin oli murheellisena siitä, ettei
yhtiö hänen kaikkein hartainta pyyntöään täyttänyt. Ikävissään istui
hän usein apulaisensa herttaisessa kodissa ja keinutteli pientä
Klingaa polvellaan. Tällöin hän johtui luomaan katseensa pojan
hoitajattareen, joka sirona ja sulavana liikkui huoneissa. Komentajan
sydän lämpeni. Hän oli kyllä jo päässyt yli keski-iän, mutta naisen
sulous ei jättänyt häntä kylmäksi. Hetki hetkeltä vakaantui hänessä
ajatus, että rouva Klingan apulainen soveltui hänen vaimokseen. Ridder
oli tosin aatelismies, joka ei olisi Ruotsissa käynyt vaimoa etsimään
omaa säätyään alempaa. Mutta täällä oli hän tullut monessa suhteessa
demokraattisemmaksi. Eikä hänellä ollut valitsemisen varaa. Stina Dalbo
oli rehellisen talonpojan, siirtokunnassa "vapaanmiehen" tytär, joka
kaikilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan oli kuin luotu komentajan
rouvaksi.

Vähitellen hän alkoi osoittaa selvää huomiotaan tytölle ja koetti
lähennellä häntä. Hän tahtoi olla myöskin avulias Stinan vanhemmille,
valitsi heille linnoituksessa parhaimman vapaanmiehen asunnon sekä
lähetti heille useasti osan niistä hyvistä paisteista, joita itse oli
onnistunut hankkimaan. Tästä ystävällisyydestä olivat vanhat Dalbot
mielissään. Ennen pitkää he alkoivat aavistaa, mikä oli tähän syynä.
Stinallekin he jo vihjasivat mitä hän arvelisi, jos hänestä tulisi
komentajan rouva.

Stina otti komentajan huomaavaisuuden vastaan verrattain tyynesti.
Hänen naisellisuuttaan kyllä mairitteli se, että siirtokunnan arvokkain
henkilö, itse päällikkö asetti hänet kaikkien edelle, vieläpä näytti
olevan valmis kohottamaan hänet aatelisnaisen asemaan. Mutta hänen
sydämeensä ei se mitään vaikuttanut. Niinpä hän voi ilman vähintäkään
suuttumusta sivuuttaa vanhempiensa vihjauksenkin isänsä aikaisemmalla
huomautuksella:

-- Mutta minähän olen sidottu Gustafiin.

Tämä side koski häneen hyvin kipeästi, mutta komentaja Ridderiin nähden
hän voi siihen vedota.

-- Se on kyllä tosi, tunnusti isä, -- mutta komentaja on mahtava
ja hänellä on mahtavia ystäviä Ruotsissa. Hän voinee vaikuttaa
piispaankin. Minä en voi asettua Gustafia vastaan, mutta jos komentaja
pyytää minulta sinun kättäsi, selitän minä, mikä on esteenä. Ja hänellä
on vapaus toimia.

Stina ei puhunut siihen mitään. Hän toivoi sydämestään, että komentaja
todellakin ryhtyisi häntä vapauttamaan Gustafista. Siitä lähtien hän,
kohdatessaan komentajan, käytöksellään melkein rohkaisi tätä ja niin
saattoi vanhan miehen siihen luuloon, että hän oli saavuttanut tytön
sydämessä sijaa.

Komentaja tulikin jonkun ajan kuluttua Nils Dalbon luo, ilmoitti
aikeistaan ja pyysi häneltä rehellisesti sekä koruttomasti Stinaa
vaimokseen.

Nils Dalbo ei omasta puolestaan sanonut mitään, vaikkakin asia oli
hänelle sangen mieleinen. Ilmoitti vain Stinan kuulutuksesta Gustafin
kanssa.

-- Ei suinkaan tyttärenne voi pitää tuosta miehestä, koska on lähtenyt
yksinään tänne? kysyi Ridder.

Dalbo myönsi rehellisesti, että tyttö ei suosi tuota avioliittoa.

-- Minä voin siis ryhtyä toimenpiteisiin kuulutuksen purkamiseksi?
kysyi komentaja.

-- Voitte tehdä kuten tahdotte, vastasi Dalbo.

Komentaja käsitti tämän myöntymykseksi. Pian sen jälkeen hän kirjoitti
kirjeitä, joita hollantilaisella laivalla lähetti Eurooppaan ja joissa
hän ystäviään pyysi järjestämään asian.

Stina tunsi tuntoaan jonkun verran vaivaavan, että hän oli
käytöksellään houkutellut komentajaa tällaisiin toimenpiteisiin.
Komentaja ei kuitenkaan ollut tungetteleva, vaan ritarillisena odotti
Stinan vapautumista avioliittokuulutuksen siteestä.

Pitäessään silmällä Stinaa tuli myöskin Erkki rauhattomaksi. Hän oli
nähnyt komentajan tiheät käynnit sekä Stinan suopean käytöksen häntä
kohtaan. Vihdoin hän päätti puhua asiansa Stinan kanssa selväksi.
Olihan selvitys joka tapauksessa tarpeen. Hän ei ollut vielä koskaan
suoraan kosinut Stinaa ja pyytänyt häntä vaimokseen. Ei Stinakaan ollut
sanoillaan ilmaissut rakkautta, vaikka Erkki katsoi voivansa uskoa,
että Stina rakasti häntä.

Erkki puuhaili yhä joella tukkilauttojensa uitossa. Norja, kaunis
suomalainen oli Stinan sydämen vallannut jo sinä hetkenä, jona tyttö
näki tämän ensi kerran laskevan koskea. Kun hän liikkui ulkona pienen
Klingan kanssa, johtivat hänen askeleensa melkein säännöllisesti
rannalle. Hän ei kyllä mennyt niin lähelle, että keskustelua olisi
syntynyt, mutta seurasi suomalaisen toimia kauempaa.

Eräänä päivänä oli nuori Klinga hoitajattarensa kanssa siirtynyt
rannalle. Törmä oli sillä kohdalla jyrkkä, sen alla oli vain vähän
maata, mihin poika kaivoi käsillään ojia ja kanavia. Erkki puuhaili
vähän matkan päässä irroitellen tukkeja puomista. Tämä lienee tytön
ajatuksia niin kiinnittänyt, ettei hän huomannut pikku poikaa.
Yht'äkkiä kuuli hän lapsen parkaisevan kauhistuksesta. Stina tarttui
poikaan kiinni ja veti häntä pystyyn. Mutta samassa hänkin huudahti.
Hirmuinen eläin oli tarttunut poikaa sormista eikä päästänyt irti. Se
oli ihmisen pään kokoinen ja tavattoman ruma. Sillä oli monta jalkaa,
jotka tavoittelivat poikaa, jopa hoitajatartakin. Stina oli pyörtyä.

Erkki kuuli huudot ja riensi rantaa myöten avuksi. Muutaman
silmänräpäyksen kuluttua oli poika vapautunut elukasta, joka makasi
selällään maassa. Rauhoittaakseen poikaa selitti Erkki: -- Eihän tuo
mikään vaarallinen otus ole. On vain merikrapu, jollaisia on näillä
rannoille paljon. Nyt se on kuollut ja voit viedä sen kotiin.

Hän laski pojan maahan ja tarttumalla kravun sääriin osoitti, ettei se
voinut tehdä mitään pahaa. Poika, joka oli lakannut itkemästä, pelkäsi
ensin elukkaa, mutta kun huomasi, että se oli kuollut, alkoi hän sillä
leikitellä. Stina oli vielä säikähdyksestä kalpeana. Katsoessaan
häntä Erkki ei voinut enää tunteitaan hillitä. Hän kiersi kätensä
tytön kaulaan ja puristi hänet hellästi rintaansa vastaan. Stina ei
vastustanut, vaan painoi päänsä nuoren miehen olkapäälle ja purskahti
itkuun.

Nyt oli vihdoinkin tullut hetki, jota kumpikin oli pitkät odotuksen
ja kärsimyksen ajat haaveksinut. Stina havahtui ensiksi tilanteen
hurmauksesta. Heikosti ponnistaen hän yritti irtaantua Erkin
syleilystä, mutta tämä puristi hänet yhä lujemmin rintaansa vasten.

-- Stina, hän sanoi, -- Jumala on johtanut meidät yhteen. Minä olen
varma siitä. Minä rakastin sinua siellä kaukana kotimaassa, siellä,
missä näytti mielettömältä pyytää ylpeän Dalbon ylpeätä tytärtä, joka
meitä metsäsuomalaisia oli tottunut tuskin ihmisinä pitämään. Ollessani
vankina isäsi kotona, mistä autoit minua pakenemaan, tiesin, että minä
ainaisesti jäisin sinun vangiksesi. Sen tunsin niin selvästi sinun
suudelmastasi siellä veräjällä, siitä syleilystä, johon kiedoin sinun
väräjävän ruumiisi. Koko ajan sen jälkeen on muisto tästä kahlehtinut
minua. En voi sanoin selittää sitä tuskaa, jota tunsin ajatellessani,
että kuulut tuolle Gustaf-hirviölle. Se minut ajoi tähän kaukaiseen
maahan.

Hän puhui lämpimästi ja vakuuttavasti. Sulku, joka oli tähän saakka
hänen kieltään salvannut, oli poistunut. Ja hän jatkoi:

-- En uskaltaisi tätä sanoa sinulle, ellen tietäisi, että sinun omassa
sydämessäsi on jotain, joka puhuu minun hyväkseni. Minä sain siitä
aavistuksen jo silloin, kun vapautit minut vankeudesta, yhä selvemmin
huomasin sen Fryksdalissa ja varmuuteen tulin silloin, kun kannoin
sinua kotiin koskelta. Samalla tunsin minä kärsimyksesi. Mutta sinä
olet päättäväinen ja rohkea. Sinä et ilman taistelua antautunut siihen
kurjuuteen ja häpeään, mikä olisi tullut osaksesi pahan miehen vaimona.
Sinä ansaitset siitä tunnustuksen. Mutta älä jää nyt puolitiehen. Älä
anna ennakkoluulojen ja väärän ylpeyden tukahduttaa sydämesi ääntä,
joka huutaa rakkautta ja onnea. Katso, me olemme nyt uudessa maassa.
Aloitetaan täällä myös uusi elämä ja unohdetaan kaikki, mikä ennen
meitä erotti. Muistakaamme, että meillä ei ole oikeutta sysätä pois
luotamme sitä onnea, joka on meidät kohdannut. Rakkaani, älä epäile
hetkeäkään. Tule omakseni! Tehkäämme tämä maa siksi, joka yhdistää sen,
mikä on erotettuna.

Erkki painoi rintaansa vasten Stinaa, joka nyyhkytti hiljalleen, mutta
ei enää ponnistellut vastaan. Onnen leima kuvastui nuoren miehen
kasvoilta. Hän tiesi voittaneensa, vaikka hänen rakastettunsa ei ollut
sanonut sanaakaan. Pehmoisesti hän siveli Stinan hiuksia.

Vihdoinkin kohotti Stina päänsä, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi
kiertäen kätensä Erkin kaulaan:

-- Erkki, nyt vasta minä täysin selvästi tunnen, että minä en Ruotsista
paennut sen tähden, että pelkäsin Gustafia. Minut ajoi sieltä pois se,
että sinä olit täällä. Minun onnenkaipuuni se pakotti minut uhmaamaan
isänikin tahtoa.

Nyt nämä kaksi vihdoin ymmärsivät toisensa.

Heidän ikuisen liiton lupaustaan, joka vahvistettiin rakkauden
suudelmalla, ei ollut kukaan muu todistamassa kuin pieni lapsi, joka
hänkin oli kiintynyt leikkiinsä.

Erkki ja Stina sopivat, että he puhuvat ensin asiastaan Stinan
vanhemmille ja tarpeen tullen siirtokunnan pastorille. He tiesivät
esteen, joka oli heidän avioliittonsa tiellä, mutta olivat myös
vakuutetut, että heidän rakkautensa saa sen esteen poistumaan ennemmin
tai myöhemmin, kun he nyt olivat keskenään asiasta sopineet, että he
jaksoivat odottaakin.

Erkki auttoi nuorta Klingaa kantamaan saalista kotiin. Linnan pihalla
alkoi poika kertoa äidilleen hirveästä elävästä, joka tarttui hänen
käteensä. Äitinsä saattamana meni hän sisään.

Erkki ja Stina astuivat oikopäätä Stinan vanhempien luo. Sekä isä että
äiti olivat Erkille olleet ystävällisiä siitä saakka, kun hän kantoi
koskeen pudonneen -- tai pudottautuneen, kuten äiti luuli -- tyttären
kotiin siellä Dalbyssä.

Oli päivällisen aika. Vanhukset olivat juuri aloittaneet aamiaisensa.
Dalbo paloitteli parhaillaan mainiota, lihavaa kalkkunaa, jonka Ridder
oli lähettänyt tervehdystensä kera.

-- Niin muori, sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.
-- Kukapa olisi uskonut, että vanha Dalbo tulisi niin huomatuksi ja
arvokkaaksi henkilöksi. Aatelismiehet etsivät hänen suosiotaan ja
lähettävät hänelle lahjoja.

-- Enkös ollutkin oikeassa, lausui vaimo yhtä tyytyväisenä, -- kun
sanoin, ettei ole mitään huolehtimisen syytä. Kaikki kääntyy parhain
päin. Niinhän on tapahtunutkin. Eikös olekin meillä ollut hyvä onni
siitä lähtien, kun saavuimme tähän maahan? Kuka aatelismies meistä
välitti Ruotsissa? Mutta täällä -- ei tarvitse muuta kuin Dalbo tahtoo,
niin hän heti saa. Ja mitä tuleekaan, kun Stina on komentajan puoliso?

-- Kas vain äitiä, naurahti Dalbo. -- Hän näkee itsensä jo siirtokunnan
ensimmäisen miehen anoppina ja aatelismiehen isoäitinä. Älähän anna
ylpeytesi viedä kovin pitkälle.

-- Toivon, että voin olla samalla hyvä kristitty ja ylpeä asemastani.
En koskaan halveksi muita ihmisiä sen vuoksi, että Jumala on nostanut
minut suurempaan arvoon. En halveksi, vaikka muut niin tekisivätkin,
vakuutti Dalbon emäntä.

Nyt kuului askeleita eteisestä. Pian olivat Erkki ja Stina sisällä.
Nähdessään Erkin riemastuneen ilmeen sekä Stinan punehtuneet kasvot,
vanhukset arvasivat mistä tuli kysymys.

-- En tiedä kuinka sanani sievästi sovittaisin, alkoi Erkki. -- Voin
vain lyhyesti mainita sen, että Stina ja minä rakastamme syvästi
toisiamme ja olemme päättäneet kestää elämämme kohtalot yhdessä.

Stina tiesi, että tämä ilmoitus oli pettymys hänen vanhemmilleen, ja
hän oli siitä pahoillaan. Äitiparka -- hän näki suuruuden unelmansa
särkyneinä.

-- Stina ei voi näin työntää luotaan onnea, joka hänelle on tulossa,
alkoi äiti, mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä Stina kiersi
kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:

-- Äiti, rakas äiti. Minä tiedän, että te olette uneksinut
toista tulevaisuutta minulle. Te rakastatte minua ja tahdotte
minut onnelliseksi. Niinhän? Uskokaa minua, minä en koskaan
tulisi onnelliseksi miehen kanssa, joka pian huomaisi ottaneensa
halpasäätyisen vaimon. Minä en ole hänen vertaisensa. Erkistä saatte
hyvän pojan. Me olemme nuoret ja pystymme rakentamaan mitä parhaan
tulevaisuuden. Hän on säädyltään meidän vertaisemme.

Dalbo itse oli niin hämmentynyt, ettei voinut ensin mitään puhua. Hän
vain tuijotti nuorta paria ja oli ilmeisesti hyvin tyytymätön. Vihdoin
hän katkaisi äänettömyyden. Hänen sanansa olivat ankarat ja niiden sävy
ei sietänyt vastaväitteitä.

-- Kunnon mies kysyy tyttöä ensin vanhemmilta. Hän ei varkaan tavoin
vie tytärtä äidiltä ja isältä. Hänen häpeänsä on sitä suurempi, kun
tyttö on jo toiselle luvattu.

-- Saat sinäkin hävetä, jatkoi hän Stinalle. -- Sinä olet Gustafin
kihlattu morsian ja kuulutus sitoo sinua vielä. Sinä olet pettänyt
minua. Tähän avioliittoon minä en suostu koskaan.

Hänen sanansa sattuivat niin, että nuoret huomasivat parhaaksi poistua
ja jäädä odottamaan, että hän tulevaisuudessa muuttaisi mielensä.

Erkki ja Stina eivät olleet suurestikaan masennuksissa näistä
vastoinkäymisistä. Rakkaus yhdisti heitä ja antoi voimia. He olivat
vakuutetut siitä, että mikään heitä ei enää tästä puoleen erota.

-- Sittenkin minä nyt ryhdyn uuden kodin paikkaa etsimään ja
uutisasutusta raivaamaan. Me voitamme vielä. Nyt on minulla se, jonka
puolesta kannattaa tehdä työtä ja voimia ponnistaa.

Näin vakuutti nuori mies morsiamelleen heidän erotessaan.




SUOMI-SIIRTOLA PANNAAN ALULLE.


Uuden Ruotsin siirtokunnassa oli jo täysi kevät maaliskuulla, jolloin
vanhassa Ruotsissa Isojoen takalistolla Laasarissa hanget vielä
vahvoina heloittivat. Suomalaisten mielestä tämä kevät uudessa maassa
oli kuin kesää eivätkä he talvesta sanottavasti tienneet, vaikka
intiaanit olivat valittaneet talven tällä kerralla olleen tavallista
kylmemmän. Suomalaiset eivät sitä ihmetelleet, että intiaanien oli
silloin tällöin kylmä, kulkivathan nämä miltei alasti, vain aivan lyhyt
mekko verhosi keskiruumista. Ainoastaan kovimmilla kylmillä riippui
heidän hartioillaan irrallaan joku metsäeläimen nahka. Suomalaisilla
oli sen sijaan kotoiset lammasnahkaturkit, vaikka harvoin hekään
sellaista tarvitsivat.

Kun työväkeä oli ollut runsaasti, olivat työt siirtokunnassa edistyneet
hyvin. Rakennuksia katsottiin yhtiön tarpeisiin olevan toistaiseksi
riittävästi, sillä monet hankkiutuivat perustamaan omia asuntoja
uusille viljelyspaikoilleen ja siten siirtyivät yhtiön rakennuksista
pois. Ruotsalaiset ryhmittyivät pääasiassa Christinan ympärille. Monta
ei heistä sijoittunutkaan uutisasukkaiksi, sillä useimmat kuuluivat
linnoitusväkeen.

Talven aikana tehtiin myös yksi isompi ja pari pienempää venettä
yhteisiä tarpeita varten. Toisen pienistä veneistä tekivät suomalaiset
vanhaan savolaiseen malliin. Se muistutti kokaltaan intiaanien
kanoottia, oli hyvistä laudoista tehty, nopeakulkuinen ja kevyt soutaa.

Kauniina varhaisena kevätaamuna lähti suuri ryhmä suomalaisia
katselemaan maisemia ja valitsemaan mahdollisia asuntopaikkoja.
Martti ja Räsänen muistivat intiaanipäällikkö Naamanin (Noamasen,
kuten suomalaiset häntä nimittivät) kutsun ja päättivät pyrkiä hänen
luokseen. Rambo lähti mukaan, samoin Luukas ja Piikki. Ensin päättivät
he kaikin lähteä jalkaisin, jotta paremmin tutustuisivat maihin, mutta
Rambo ilmoitti, että matkan varrella sattui useita, tosin pieniä jokia,
joiden ylikulku tekisi haittaa. Sen vuoksi seurue jakaantui kahtia,
toiset ottivat savolaismallisen veneen, jolla soutaisivat Delaware-joen
rantoja. Kun toiset kulkisivat maitse läheltä rantaa, voisi vene auttaa
heitä jokien yli.

Leipää varattiin runsaasti mukaan. Riistaa tiedettiin saatavan metsästä
ja sen vuoksi otettiin pyssyjä ampumatarpeineen. Kirveitä tietysti oli
riittävästi.

-- Nyt me lähdemme etsimään uutta Suomea, joka tänne perustetaan,
sanoi Rambo. -- Minä olen sitä jo kauan haaveksinut. Nyt on meillä sen
asuttamiseksi hyvä alku olemassa.

Reippaasti lähdettiin liikkeelle. Christinan lähistöllä ja useissa
paikoin Delaware-joen rannalla oli märkiä maita, joita oli vaikea
kulkea. Nämä seudut kasvoivat tiheää viidakkoa, jonka läpi pääsi vain
kirveen avulla. Erittäin kiusallisia olivat köynnöskasvit, jotka
tarttuivat jalkoihin ja kaatoivat helposti kävelijän. Sen vuoksi
maantarkastajat huomasivat parhaaksi seurata intiaanipolkua, kunhan
pidettiin siitä huolta, ettei jouduttu kauas Delaware-joen rantamilta.

Polku seurasi kuivempia paikkoja, joissa oli jättiläispuista
muodostunut puistikon tapainen metsä. Huomasi, että intiaanitkin olivat
varomattomasti pidelleet tulta tai ehkä olivat laskeneet sen vapaasti
valloilleen, jotta alusmetsä häviäisi. Tällaisia paikkoja oli helppo
kävellä. Liikkui kuin suuressa pyhätössä. Kaunis ruohopeite verhosi
maan joka paikassa ulettuen puiden juurille saakka.

Metsänriistan runsaudesta näkivät matkailijat alinomaa todistuksia.
Jänikset olivat aivan yleisiä, oravia hyppeli puiden oksilla
lukemattomia. Huvittavia olivat lento-oravat, joita kiiti puusta
puuhun. Myöskään peurat, pienet ja sirot, eivät olleet harvinaisia.
Miesten teki mieli niitä ampua, mutta he säästivät intonsa kunnes
tulisivat lepopaikalle.

-- Näitähän on kuin valmiina aitassa, huomautti Martti. -- Mitäpä
lähtisimme niitä pitkiä, matkoja kanniskelemaan.

-- Ja kyllä tämä aitta näyttää suurelta. Tokko riista milloinkaan
loppunee, puhui Luukas. Juhlallinen hartaus vallitsi hänen mielensä.

Tuon tuostakin tuli vastaan puroja ja pieniä jokia. Intiaanien polku
ohjasi sopivimmille ylikulkupaikoille. Nyt oli kyllä kevätvesien aika,
mutta siitä huolimatta päästiin monen puron yli kahlaamalla. Toisissa
paikoin oli helppo punoa kokoon lautta. Ainoastaan muutamassa täytyi
turvautua veneeseen, joka uskollisesti seurasi rantoja.

Vihdoin tulivat he jonkun verran isommalle joelle, jonka suukohta,
missä se laskeutui Delaware-jokeen, oli leveä, lahdentapainen. Jo ennen
sinne tuloa kuului kosken kohinaa, jota kohti matkailijat kulkivat.

Heidän eteensä aukeni viehättävä maisema. Jokea ylöspäin kohosivat
maisemat siroina kumpuina. Koskessa oli putous.

-- Mainio myllynpaikka, huudahti Räsänen. -- Tähän tulee Uuden Suomen
mylly ja minä rupean mylläriksi. -- Hän tutki maata kosken ympäriltä ja
huomasi sen viljelykseen erittäin sopivaksi.

Lahti kosken alapuolella oli matala ja liejuinen. Se mutkitteli useissa
koukeroissa ja rannat olivat tiheän viidakon reunustamat. Luukas ja
Kokkinen lähtivät kiertämään joen suulle kutsuakseen veneessä tulijoita
lepopaikalle. Hekottivat pyssyt mukaansa ja Kokkinen sanoi:

-- Pankaa pata tulelle. Me käymme aitassa hakemassa keittämistä. -- Hän
oli kuullut omituista äänen sorinaa lahden mutkan takaa.

Kauan ei miesten tarvinnut kävellä ennen kuin he yhdyttivät suuren
hanhiparven, joka uiskenteli rauhallisena.

-- Minä täräytän parven keskeltä tuon ison ja lihavan, sanoi Kokkinen.

Luukas valitsi toisen samanlaisen, joka parhaillaan nosti päätään
vedestä ja nieli pohjasta kiskomaansa ruohoa.

Yhteislaukaus kajahti veneessä olijain ja lepopaikassa odottavain
korviin sekä vielä kauemmas. Intiaanitkin havahtuivat rauhallisissa
majoissaan, sillä pyssyn ääntä he olivat vasta viime aikoina kuulleet
ja sitäkään tuskin vielä koskaan näillä mailla. Hanhiparvi kohosi
raskaasti vedestä ja lensi lyhyen matkan päähän. Ammutut jäivät
jälelle, ja Luukas sekä Kokkinen korjasivat ne saaliinaan. Samassa
lensi säikähtynyt joutsen heidän ylitseen. Luukas oli ehtinyt laittaa
pyssynsä kuntoon ja ampui senkin. Nyt oli heillä vesilinnun lihaa
hyväksi ateriaksi koko, joukolle. Jatkaessaan matkaa niemekkeelle
siirtyäkseen sieltä lähestyvään veneeseen, kohtasivat he vielä villejä
ankkoja, joita ammunta ei ollut säikähdyttänyt. Pari niistä joutui
lisäämään ruokavarastoa.

Kun he palasivat veneessä kosken partaalle, missä toverit odottivat,
heitti Kokkinen ylimielisesti saaliin rannalle ja sanoi:

-- Toimme pienen näytteen pitkäkaulaisista. On siinä sulkia, jotta
voitte koristaa itsenne kuin intiaanit.

Veneessä siirryttiin joen toiselle rannalle ja miehet asettuivat
nurmikolle ateriaa valmistamaan.

-- Kyllä Räsänen paikan osaa arvioida, myönsi Martti Marttinen
ympäristöä tarkastaessaan. -- Kelpaisi tänne asettua asumaan ja elämään.

-- Nämä ovatkin niitä sakhemi Naamanin maita, jonne hän meitä kutsui,
selitti Rambo. -- En varmasti tunne hänen asuntopaikkaansa, mutta pian
se saadaan selville, sillä luulenpa laukausten houkuttelevan uteliaita
punanahkoja luoksemme.

Hän arvasi oikein. Jokivartta ylhäältäpäin juoksi muutamia intiaaneja,
ja lahdelta tuli punanahkapoikanen, joka oli ollut kanotillaan
kalastamassa ja jota suomalaiset eivät olleet metsän varjosta
huomanneet.

Päästyään seurueen luo pakanat pysähtyivät vähän matkan päähän ja
katsoivat äänettöminä. Joku heistä palasi hetken kuluttua takaisin,
arvatenkin viemään sanaa kylään, joka oli jossain ylempänä.

Rambo houkutteli poikasta tulemaan lähemmäksi. Arkaillen tämä lähestyi
pitäen kalastusneuvoaan, onkivavan tapaista kädessään.

Räsänen kysyi:

-- Tiedätkö sinä, punainen vekara, missä Noamanen asuu?

Poika ei heti tajunnut kysymystä, viittasi sitten ylöspäin jokivartta.

-- Oikeassa ollaan, vakuutti Rambo. -- Pian pääsemme kuninkaissa
käymään.

-- Tai ehkä kuningas tulee meitä tervehtimään, arveli Kokkinen. --
Ei sitä kunniaa Ruotsissa sattunut. Laittakaa keitto hyväksi, jotta
on kuninkaallekin tarjota. Kohta syömme samasta padasta ja vaikkapa
samalla lusikallakin.

Tällä välin oli Piikki tarkastellut intiaanipojan kalastuslaitetta. Se
oli sangen alkuperäinen: lyhyt vapa, siinä paksua lankaa sekä langan
päässä petolinnun terävästä kynnestä tehty koukku.

-- Jos tällä vehkeellä kaloja saa, hän sanoi, -- kyllä niitä sitten on
vaikka käsillä ammennettavaksi, tai ovat kalat hyvin tyhmiä.

Hänellä oli mukanaan rautakoukkuja sekä lujaa liinalankaa.

-- Tällaisen kosken alla ne siellä kotona lohet asuivat. Jospa
koettaisi täälläkin, sanoi hän ja laittoi kalastusneuvon. Poika
seurasi uteliaana Piikin toimia. Piikki viittasi koukkuun sekä kosken
alla olevaan suuntaan. Poika ymmärsi ja kiiruhti etsimään sopivaa
perhossyöttiä.

He laskeutuivat yhdessä kanootille ja hetken kuluttua olivat
onkimassa. Ainoastaan muutaman kerran ehti Piikki onkeaan heittää,
kun lohi hyppäsi ilmaan, tarrauduttuaan syöttiin kiinni. Poika huusi
ihastuksesta ja alkoi ohjata kanoottia tottuneen kalastajan taidolla.
Kun kalaa oli jonkun aikaa väsytetty, vei hän veneen matalikolle,
hyppäsi itse veteen ja nopealla liikkeellä tempasi kalan veneeseen.

Tätä menettelyä uudistettiin muutamia kertoja, ja saaliina korjattiin
kookkaita, kauniita lohia. Viimeksi tuli isopäinen sangen ruma kala,
jonka silmät olivat suuret kuin sarkanapit, päästä hyvin ulkonevat.

-- Kas paholainen, arveli Piikki ja jätti kalastamisen. Hän tarjosi sen
kalan pojalle, joka kiitollisena otti lahjan vastaan.

Leiripaikalle tultuaan ja levitettyään lohet tunnustivat miehet, että
kyllä tällä seudulla näkyy olevan vedenkin rikkautta. Se houkutteli yhä
enemmän perustamaan tänne uutisasutusta.

Piikki antoi intiaanipojalle hänen avustuksestaan yhden ongenkoukun,
josta lahjasta poika oli vallan riemuissaan ja jota hän kävi
näyttämässä toisille punanahoille, jotka vielä arkoina pysyttelivät
syrjässä. Tämä lahja sai heidät vakuutetuksi siitä, että nuo valkoiset
miehet olivat ystäviä, ja hekin uskalsivat lähestyä.

Ruoka oli juuri valmistumassa, kun itse intiaanipäällikkö Naaman
seuralaisineen lähestyi. Hän otti kohtauksen juhlalliselta kannalta ja
oli pukeutunut juhlapukuunsa, pitkään höyhentöyhtöön. Arvokkaasti hän
lähestyi suomalaisten kookkainta miestä Martti Marttista, jonka hän
käsitti valkonaamain johtajaksi ja tunsi siksi, joka hänen kanssaan oli
linnoituksessa sopimuksen tehnyt.

-- Itah, sanoi hän ja kohotti kätensä.

-- Itah, vastasi Marttinen. Tämä oli intiaanitervehdys ja merkitsi:
"Jumala olkoon kanssasi."

Poika riensi päällikön luo näyttämään ongenkoukkuaan, jonka oli saanut.
Naaman silitti pojan päätä ja lausui lahjasta kiitoksensa. Sitten hän
valitsi penkereellä korkeamman paikan ison yksinäisen puun alla ja
istuutui siihen arvokkaasti. Hänen seurueensa istui puolikehään hänen
molemmille sivuilleen. Muut intiaanit kokosivat päällikön eteen kehän
keskelle risuja ja puita, pyysivät suomalaisilta tulta ja sytyttivät
nuotion, jota kaiken aikaa pitivät palamassa.

Päällikkö täytti piipun tupakalla ja viittasi eräälle seuralaiselleen,
joka nuotiosta ottamallaan kekäleellä sytytti sen. Vetäistyään muutaman
savun, hän lähetti piipun Marttiselle, joka katsoi asiaan kuuluvaksi
vetää niinikään muutaman savun.

Tämän toimituksen aikana ei sanaakaan sanottu.

Kokkinen, jota huvitti se juhlallisuus, millä kaikki tapahtui, täytti
astian valmiilla linnunkeitolla ja, asettaen siihen lusikan, meni
Marttisen luo ja kohteliaasti kumartaen tarjosi nautittavaksi. Martti
pysyttäytyi vakavana ja söi pari lusikallista. Kokkinen kääntyi sitten
Naamanin puoleen ja tarjosi keittoa hänelle sanoen:

-- Meillä on tapana ensin syödä ja sitte tupakoida. Intiaanipäällikkö
uudisti erittäin arvokkaana saman tempun kuin Martti Marttinen.

Sitten kutsui Räsänen kaikkia yhteiselle aterialle. Intiaanit ja
valkoihoiset hyörivät pian yhdessä ja söivät aterian, ensimäisen
"kuninkaallisen", mihin suomalaiset olivat koskaan ottaneet osaa.

Sen jälkeen istui Naaman samaan arvopaikkaan, minkä oli äsken valinnut,
seuralaistensa keskeen. Suomalaiset muodostivat nuotion toiselle
puolelle samanlaisen kehän, jossa Martti Marttinen oli päällikön
asemassa, Rambo ja Kokkinen hänen sivuillaan. Nyt alkoi rauhanpiipun
polttaminen.

Naaman nousi seisaalleen ja lausui:

-- Minä olen kuullut valkoisen Jumalan jymeän äänen ensimäisen
kerran näillä rauhallisilla kotipaikoillani. Valkoinen mies on minun
kutsustani tullut Naamanjoelle. Valkoiset miehet ovat tervetulleet. He
sopivat tänne ja me sovimme tänne. Me voimme rauhassa ja sovussa elää.
Maata on kylliksi meille kaikille, metsän riistaa on kylliksi ja veden
riistaa on kylliksi. Isonjoen rannat ovat valkoisen miehen käytettävänä
niin pitkälle kuin Naamanin valtakunta ulottuu. Valkoiset miehet
asettuvat meidän keskuuteemme ja antavat mahtavan Jumalansa suojella
myös meitä meidän vihollisiamme vastaan. Valkoinen mies ja lenapit ovat
tehneet keskenään liiton ja yhtyneet eroamattomasti yhteen kuin nämä
tässä.

Hän otti neljä ohutta seeteripuun oksaa, joista laittoi neljä rengasta
ja solmi parittain yhteen. Toisen rengasparin hän antoi Martti
Marttiselle ja toisen piti itse.

Sitten hän poistui juhlallisesti, pyytäen lähtiessään Martti Marttista
käymään hänen kotiaan katsomassa.

Intiaanien lähdettyä pitivät suomalaiset neuvottelua keskenään.
He sopivat siitä, että he tältä joelta lähtevät raivaamaan
uutisasutuksiaan ja jos kauempana jatkuvat samanlaiset olosuhteet,
ulottavat siirtokunnan niin kauas kuin heidän voimiaan riittää. Työ
aloitetaan heti. Ensin rakennetaan yhteisesti asuntoja ja pidetään maat
yhteisenä. Sitten ratkaistaan kenelle kukin paikka lopullisesti jää ja
ketkä siirtyvät kauemmaksi.




"MARJETAN KÄRKI".


Koko sen kevään vallitsi Naaman-joella ja sen lähitienoilla vilkas
työn touhu. Suuret puut kaatuilivat kirveitten iskuista, mahdottomat
kaskimaat aukenivat. Suomalaiset tekivät mielityötään jättiläisen
voimilla. Nyt ei ollut pelkoa ruotsalaisten vainoista eikä hallituksen
ahdistelusta.

Kuuma aurinko kuivasi lyhyessä ajassa lehvät. Pian roihusivat
valtavat kaskitulet herättäen intiaanien huomiota laajalla alalla.
He kerääntyivät tätä ihmeellistä maailmanpaloa katselemaan ja olivat
alussa suuresti peloissaan. Nähtyään millä taitavuudella ja tarmolla
suomalaiset hoitivat tuliaan, punanahat rauhoittuivat ja heidän
kunnioituksensa uusia naapureita kohtaan kasvoi. He näkivät tässäkin
valkoisen Jumalan ihmeellisen voiman. Viljelysmaat aukenivat kuin
taikavoimalla. Kivikauden kansa ei voinut tulla muuhun käsitykseen kuin
että nämä meren takaa tulleet ihmiset olivat kaikki yliluonnollisia
olentoja. He käyttelivät voimia, jotka olivat intiaaneilta salatut.

Ryhtyessään maata muokkaamaan huomasivat uutisasukkaat miten paljon
heiltä puuttui. Kaskimaihin jääneitä jättiläisrunkoja ja niiden suuria
oksia oli ihmisvoimalla vaikea liikuttaa. Kaikesta huolimatta ne
pantiin kasoihin. Matti Tossavaisen hevonen ja toinen linnoituksesta
lainaksi saatu olivat uutterassa kyntämistyössä. Puunoksista tehtiin
karhit ja ihmisvoimilla niitä vedettiin. Pahin oli se, että siemeniä
oli niukalti viljan kylvöön. Kukin uutisasukas sai osalleen ainoastaan
pienen pussillisen. Ehkä viranomaiset tahtoivat antaa niitä niukalti
senkin vuoksi, että tupakkaa istutettaisiin sitä enemmän. Sitä oli
kaikille riittävästi.

Suomalainen ymmärtää parhaiten leivän arvon, ja sen vuoksi se halusi
ennen kaikkea viljaa. Niinpä pantiin viljan siemen käsin jyvä jyvältä
maahan, jottei mitään joutuisi hukkaan. Siihen, mikä maata jäi yli
rukiilta ja vehnältä sekä välttämättömältä tupakalta, istutettiin
kokeeksi intiaanien ohraa, jonka siemeniä lenapit mielellään
luovuttivat.

Asunnoiksi rakennettiin kutakin uutisasukasta varten hirsistä pienet
tuvat, saunat, joita käytettiin samalla kylpemiseen. Uunit tehtiin
kivistä. Päällykseksi koetettiin saada pyöreitä kiviä, koska niistä
lähtisi paras löyly. Luonnollisesti ei ollut mitään savutorvea.
Savu haihtui katossa olevasta reiästä. Akkunat olivat hyvin pienet,
mutta niissä oli lasiset ruudut ja sen vuoksi pidettiin niitä
suurena edistyksenä niihin akkunoihin verrattuna, joita käytettiin
suomalaismetsissä Ruotsissa, nämä viimemainitut kun olivat avonaiset ja
vain yöksi puuluukuilla sulettavat.

Uutisasutuksilla vallitsi suuri karjan puute. Aluksi oli lehmiä
vain Marttisen Muurikki ja tämän vasikka. Kun Tossavainen vei pois
hevosensa pannakseen alulle oman asutuksensa Viinajoella, johon hän
oli mieltynyt, ja kun yhtiönkin hevonen tarvittiin töihin muualla,
jäi jälelle vain se varsa, jonka Marttinen oli saanut Tossavaiselta.
Intiaaneilta ei ollut mitään elukoita saatavissa, sillä ainoa kotieläin
heillä oli koira. Pian kuitenkin saatiin muutamia vuohia, lampaita ja
sikoja, joita linnoituksen komentaja kauppayhtiön laskuun osti toisista
siirtokunnista hollantilaisilta ja englantilaisilta.

Suuri apu Suomi siirtolalle tuli kuin ihmeen kautta. Eräänä päivänä
näki Kokkinen oudon hevosen laitumella, työpaikkansa äärellä. Mistä se
oli tullut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän yritti lähestyä
hevostaan, mutta se vetäytyi arkana sivulle. Hän kävi hakemassa köyden,
jonka pään sitoi silmukalle. Varovasti hän pyrki hevosen luo puitten
suojassa. Monen turhan yrityksen jälkeen hän pääsi hevosta niin
lähelle, että voi heittää silmukan sen kaulaan. Nytkös kyyti alkoi.
Hevonen lähti laukkaamaan minkä pääsi. Kokkinen oli vaarassa ruhjoutua.
Vihdoin näki Erkki hänen temmellyksensä ja rientäen hevosta vastaan
sai sen pysähdytetyksi sen verran, että Kokkinen ehti kiertää köyden
puunrungon ympäri. Näin joutui hevonen kiinni. Kauan kuitenkin kesti
ennenkuin villi varsa tasaantui ajoon. Myöhemmin kertoivat intiaanit,
että valkoisilta oli etelässä Elk-joen takana hevosia karannut ja ne
olivat villiytyneinä joutuneet metsiin alkaen siellä lisääntyä. Tämän
johdosta oli viime aikoina joskus noita eläimiä näkynyt myös tällä
puolen vedenjakajaa. Kokkinen katsoi näin ollen hevosen omakseen.

Kun Naamanjoen suu oli matala lastiveneellä kulettavaksi eikä siinä
ollut sopivaa laiturirantaa, kuletettiin tavarat Suomi-siirtolaan
parin mailin päässä olevan toisen suuremman joen suulle. Se muodostui
siirtolan varsinaiseksi satamapaikaksi. Myös sinne syntyi suomalaisia
uutisasutuksia. Yhteen niistä asettui Martti Marttinen, jolla oli
toinen kotipaikka Olli Räsäsen luona Naamankosken varrella. Martti
ei ollut vielä valinnut itselleen lopullista asuntoa. Hän oli
auttanut rakennustöissä muita, etenkin Räsästä. Hän mieli katsella
näiltä seuduilta maata vielä tarkemmin ennen kuin varsinaisen kodin
perustaisi. Lastauspaikan luona olevan asumuksen hän aikoi jättää
Väinämön leskelle, Kaisalle, joka lastensa kanssa oli turvaton eikä
pystynyt kotia itselleen laittamaan. Tämä leski lapsineen tuli
suomalaissiirtolaan Marttisen perheen mukana ja he asuivat sen jälkeen
yhdessä.

Tupa oli pieni, mutta kauniilla paikalla niemen kärjessä. Lasten oli
hauska leikkiä rannalla ja luonnon nurmikolla asunnon ympärillä. Leena
ja leski pitivät lapsia silmällä mikäli töiltään joutivat.

Se joki, jonka suulla Martin asumus ja lastauspaikka olivat, tuli
kaukaa kumpujen takaa. Suomalaiset tunsivat sitä vain vähän matkaa
ylöspäin eikä tiedetty sen varrella lenapejakaan asuvan. Rambo
tiesi kuitenkin, että sitä polkua myöten, joka näkyi joen vartta
Delawarelle tulevan, saapui joskus intiaaneja, mukanaan suuria
majavannahkakimppuja. Juuri heiltä oli Minuit saanut suurimman määrän
niitä nahkoja, joita ensimäisellä laivalla lähetettiin Ruotsiin.
Nämä intiaanit eivät kuuluneet lenapeihin, vaan olivat minquaseja,
joita pidettiin tämän seutukunnan intiaaneista kaikkein sotaisimpina.
Rannikolla pelättiin heidän tarmokkuuttaan ja sotakuntoaan. He olivat
taitavia koskenlaskijoita, tullen kanooteillaan jokea alas huolimatta
sen vaikeakulkuisuudesta.

Suomalaiset eivät olleet heitä vielä nähneet.

Yksi heidän heimoonsa kuuluva oli nyt aivan lähellä Martti Marttisen
asuntoa. Hän oli tullut ottamaan selkoa niistä uusista tulokkaista,
joista huhu oli jo joen latvoillekin ehtinyt.

Nuori intiaani makasi näkymättömänä ruohokossa, jota iso puu
varjosti. Sieltä hän voi seurata liikettä sekä lastauspaikalla että
uutisasutuksen pihalla. Hän ja hänen heimonsa olivat kuulleet niistä
ihmeellisistä salaisista voimista, joita uusilla asukkailla kerrottiin
olevan. Hänen heimonsa ei käyttämillään kivikirveillä olisi ihmisiässä
saanut sellaisia aloja metsää kaadetuksi, joita hän oli tällä
matkallaan tullut näkemään. Hänen mieleensä tuli, että tuota voimaa
pitäisi saada heidänkin heimoonsa. Sitten ei olisi pelkoa irokeeseista
tai muista suurista ja voimakkaista heimoista.

Kolme valkoista lasta leikki ruohikossa hänen silmiensä edessä, kaksi
poikaa ja aivan pieni tyttö, jota toiset opastelivat. Lapset olivat
iloisia. Naurun remakka kuului vähän väliä leikkipaikalta.

Intiaanin tarkkoihin korviin sattui samalla äkkiä kalisevaa ääntä,
joka kuului vähän sivulla lapsista. Tuo ääni ei ollut outoa. Häntä
puistatti. Ja hän näki miten iso kalkkarokäärme lähestyi lapsia.
Myös lapset huomasivat sen ja alkoivat huutaa. Ei kauhusta, vaan
ihastuksesta. Pikku tyttö lähti tepastamaan käärmettä kohti pyrkien
sitä tavoittamaan kiinni. Ja yksi pojista huusi:

-- Äiti, äiti, täällä on iso, kaunis käärme. Me otamme sen Marjetalle
leikkikaluksi.

Pihalla oleva nainen juoksi lasten luo. Hän tempasi heidät taakseen,
sylkäsi käärmeen päälle ja, silmät tiukasti tuijottavina sekä
sormellaan osoittaen matelijaa, joka oli nostanut päänsä pystyyn, huusi
kolkolla kuin haudantakaisella äänellä vanhan loitsun:

    "Hoi mato, Jumalan luoma.
    Kuka nosti nokkoasi,
    Kenpä käski ja kehotti
    Päätä pystyssä piteä,
    Kaulan vartta kankeata?
    Pois nyt tieltä poikellaite,
    Tungeite kulohon kurja,
    Alas kursohon kuoita,
    Heilauta heinikkohon.
    Josp' on tuolta pääsi nostat,
    Ukko pääsi särkenevi
    Nuolilla teräsnenillä,
    Rakehilla rautasilla."

Puun varjossa oleva intiaani ei ymmärtänyt tuon naisen lausumia sanoja,
mutta hän ymmärsi tarkoituksen.

Ja hän näki ihmeen. Käärme painoi ylpeän päänsä alas, kääntyi takaisin
ja pakeni. Se totteli naisen sanaa. Intiaani kuuli käärmeen hännän
kalistuksen, kun se kiiruhti pois seudulta.

Punanahka makasi ruohikossa ja mietti. Jospa olisi mahdollista saada
tuollainen voima auttamaan ja tukemaan myös hänen heimoansa! Miten se
kävisi päinsä. Jo tuossa pienessä tytössä oli sitä salaperäistä voimaa.
Hänhän lähestyi käärmettä pelkäämättä eikä tämä uskaltanut sille
mitään tehdä. Siitä tytöstä voisi kasvaa nainen, joka olisi minquasien
suojelushengetär.

Hänen päähänsä iski ajatus, joka kehittyi pakottavaksi voimaksi.
Jos hän ottaisi tytön ja veisi heimon keskuuteen, missä hänet
kasvatettaisiin, tekisi hän suuren hyvän työn.

Lapset, jotka olivat ensin menneet tuvan luo, palasivat pian äskeisille
leikkipaikoilleen. He lähestyivät sitä puuta, jonka varjossa intiaani
oli vaanimassa.

Yhtäkkiä he huomasivat ruohikosta nousevan punaisen miehen, joka
tempaisi pikku-Marjetan syliinsä ja lähti kiireesti juoksemaan joen
latvoja kohti. Pojat, Martti ja Antti, huusivat ja kiiruhtivat tupaan
ilmoittamaan.

Kauhistuneena riensi Kaisa ulos. Hän ei nähnyt mitään. Marjetta oli
poissa. Leenakin tuli hätään. Naiset eivät ymmärtäneet mitä ajatella
tapahtumasta eivätkä lapset osanneet muuta selittää kuin että
ruohikosta nousi punainen mies ja vei Marjetan. Kaisa joutui kauheisiin
sieluntuskiin. Se käärme oli paholainen, johon hänen lukunsa eivät
pystyneet kuin hetkeksi. Se lähti pois, mutta palasi pian omassa
hahmossaan ja kosti: vei Marjetan.

Leena vei sanan Martille ja muille suomalaisille heidän työpaikkaansa.
Koetettiin etsiä ja kuulustella kadonnutta. Kukaan ei ollut punaista
miestä nähnyt. Marjetta oli ja pysyi kadonneena.

Siitä lähtien nimitettiin tätä niemeä ja seutua Marjetan Kärjeksi.
Myöhemmin käytettiin paikasta nimeä Marcus Hook.




RIDDER LUOPUU.


Kun vuodentulo oli korjattu, olivat uutisasukkaat valmiit uudelleen
ryhtymään siirtokunnan töihin. Tupakan sato oli ollut hyvä, joten
viljelijät voivat Ruotsiin lähetettäväksi luovuttaa tätä tuotetta
suhteellisen runsaasti. Komentaja Ridder oli siitä mielissään ja
tuli nyt yhä enemmän vakuutetuksi sen järjestelyn hyödyllisyydestä,
jonka oli suomalaisiin karkoitettuihin nähden pannut toimeen.
Suomalaiset olivat saaneet myös hyvän viljasadon. Ainoastaan maissi
ei ollut tyydyttävästi onnistunut. Syynä siihen oli tottumattomuus
viljelystapoihin.

Syksyllä tuli siirtokuntaan tieto, että sen hallintoon nähden oli
Ruotsissa tehty muutoksia. Kauppayhtiö, Uuden Ruotsin Komppania, oli
muodostettu uudestaan ja se tuli yhä enemmän riippuvaksi valtiosta.
Komentaja Ridder oli pyytänyt lähettämään lisää uutisasukkaita sekä
tottuneita käsityöläisiä. Hän oli kehoittanut yhtiötä yleensä ryhtymään
entistä enemmän siirtokunnasta huolehtimaan. Hallitus oli päättänyt
asettaa Uuden Ruotsin ylimpään johtoon kuvernöörin, laajoin valtuuksin,
sekä valinnut siihen toimeen everstiluutnantti _Johan Printzin_.
Myöskin oli hänelle annettu uusia apulaisia. Useampia laivoja
varustettiin Ruotsissa matkalle.

Nämä tiedot aiheuttivat vilkasta toimintaa Christinassa. Katsottiin
tarvittavan enemmän rakennuksia. Ryhdyttiin valmisteluihin
majavannahkojen saamiseksi intiaaneilta. Ridder tahtoi saada
mahdollisimman paljon tehdyksi ennen kuvernöörin tuloa.

Suomalaiset olivat kesän aikana ainoastaan välttämättömissä tarpeissaan
käyneet Christinassa. Myös Erkki Mulikka toimi sellaisella innolla
uutisasutuksensa kuntoonsaattamisessa, että hän tapasi Stinaa vain
sen verran, että molemmat osoittivat elossa olevansa ja luottavansa
tulevaisuuteen.

Joulu teki tuloaan. Erkki oli saapunut linnoitukseen viettääkseen
juhlat siellä, semminkin kun laivoja tiedettiin silloin saapuvan
Ruotsista.

Hän teki asiaa silloin tällöin Klingalle tavatakseen rakastettuaan.
Komentaja Ridder vieraili siellä entiseen tapaan ja Erkkikin tutustui
häneen, jolloin Klinga puhui hyvää suomalaisista yleensä sekä Erkistä
erittäinkin.

Komentaja sanoi tuntevansa suomalaiset, olihan hän ollut ennen Suomessa
palvelemassa ja mainitsi edelleen Suomeen haluavansa.

Eräänä päivänä Ridder oli juuri astumassa huoneeseen, missä
tavallisesti kohtasi Stina Dalbon nuoren Klingan kanssa, kun kuuli
Erkki Mulikan äänen:

-- Minä miekkoinen sentään! Sinä, Ruotsin kaunein tyttö, jolla olisi
tilaisuus tulla aatelisrouvaksi ja komentajan puolisoksi, valitset
minut, metsäsuomalaisen.

Samalla hän kuuli, kuinka vieno ääni suuteloiden kesken vastasi:

-- Minulle sinä olet aatelismies, arvokkaampi ja rakkaampi kuin
komentajat ja korkeat herrat.

Mitä Ridder tunsi sillä hetkellä, on vaikea kuvata. Tavaton hämmennys
ilmeni hänen kasvoillaan, kun hän astui huoneeseen ja näki onnelliset.
Myös nuoret säikähtivät kauheasti. Ridder tunsi itsensä syyllisimmäksi,
vaikka hänellä oli siihen vähimmin aihetta.

Stina sai ensin mielenmalttinsa. Todellisella naisen vaistolla hän
kääntyi Ridderin puoleen ja sanoi:

-- Komentaja, te olette ollut minulle hyvin ystävällinen ja
huomaavainen, vaikka minä olenkin vain talonpoikaistyttö ja toisen
palvelija. Teidän hyväntahtoisuutenne nimessä uskallan vedota apuunne.
Minä olen lupautunut Erkin vaimoksi. Te tiedätte, että tiellämme on
monta estettä. Olkaa uskollinen ystävä ja auttakaa meitä ne voittamaan.
Jumala on siunaava teitä ja te saatte meidän ikuisen kiitollisuutemme.
Minä rukoilen Teitä. Näin hälvenevät nekin juorut, joita on olemassa
siitä, että muka Te tahtoisitte mennä naimisiin minun kanssani. Tuo
juoru on teitä loukkaava ja teidän arvoanne alentava. Minä tiedän, että
teillä on hyvä ja jalo sydän ja minä luotan, että se asettuu meidän
puolellemme.

Ridder oli yhä edelleen hämmennyksissä. Hän kuuli tytön sanat ja
rukoilevan äänen, mutta hän ei voinut vastata mitään. Yhtäkkiä hän
kääntyi ovelle ja poistui huoneesta.

Komentaja kuului kävelevän edes takaisin omassa huoneessaan. Hänen
ylpeyttään ja arvoaan oli loukattu syvästi. Se koski häneen enemmän
kuin mitä sydän parka sai kärsiä.

Ridder valvoi myöhään mietteissään. Hän ajatteli tulevaisuuttaan,
jota hän oli kuvitellut onnelliseksi täällä siirtokunnassa pienen
yhteiskunnan ensimmäisenä miehenä, rinnallaan suloinen vaimo, joka
voisi tehdä kodin viihtyisäksi. Nyt oli tämä kuvitelma täydellisesti
särkynyt. Se oli särkynyt toisestakin syystä. Nyt tulee tänne uusi
päällikkö, kuvernööri, joka asettuu hänen yläpuolelleen. Parempi on
että hän palaa Ruotsiin. Se lienee ollut hallituksenkin tarkoitus, kun
toinen henkilö tänne nimitettiin.

Ruotsi ja Suomi tulivat rakkaina mieleen. Siellähän voi uusi onni
rakentua. Ja kuten Klinga sanoi, on siellä todellakin paljon kauniita
tyttöjä, jotka ovat valmiit ja soveltuvat tulemaan komentajan rouvaksi.
Kun hän kirjoitti hallitukselle pyytäen lähettämään hänelle vaimon,
oli se hänen ikävän yksinäisyytensä vaikutusta. Sama syy kai oli ollut
vaikuttamassa hänen kiintymykseensä tähän talonpoikaistyttöön, joka
tuskin olisi tullut mieleen Ruotsissa. Kun järjellä asiaa ajattelee,
olisi ollut vaikeata viedä häntä aateliseen seurapiiriin kotona.

Missään tapauksessa komentaja ei ollut aikonut tänne iäksi jäädä. Ei,
nyt on sopiva tilaisuus palata takaisin. Siellä on valinnan varaa ja
voi valita aatelisnaisten joukosta.

Komentajassa voitti järki tunteen. Hän päätti palata Ruotsiin samassa
laivassa, joka toisi kuvernöörin tänne.

Tämän päätöksen jälkeen hän oli rauhallisempi. Oikeastaan -- mietti hän
-- on luonnollisempaa, että nuo nuoret, joita rakkauden side yhdisti,
saavat toisensa. Stina on hyvä tyttö, ja komentaja tahtoi, että hän
tulee onnelliseksi. Järjen ja virka-aseman kannalta katsoen hänen
velvollisuutensa on auttaa heidän asiaansa. He olivat niin avoimesti ja
turvallisesti vedonneet häneen. Hän tahtoo olla ritarillinen. Hän menee
huomenna Dalbon luo ja puhuu isälle nuorten puolesta.

Tässä ajatuksessa hän nukkui rauhallisesti.

Aamulla hän tuli Dalbon asuntoon.

Kunnioittavan tervehdyksen jälkeen Dalbo kysyi:

-- Onko tyttäreni asiaan tullut Ruotsista mitään vastausta?

-- Ei vielä, vastasi komentaja. -- Mahdollisesti tulee kuvernöörin
mukana.

Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

-- Minä tulin puhumaan tyttärestänne, jonka onnen ja menestyksen
tunnen sydämen-asiakseni. Tyttärenne ei ole valinnut minua, hän on
katsonut itselleen toisen, joka hänen nuoruudelleen ja asemalleen sopii
paremmin. Se suomalainen, jonka hän on valinnut, on hyvin kelpo mies,
siirtokunnan komein ja miellyttävin nuorukainen. Sallikaa heidän mennä
naimisiin keskenään niin pian kuin tyttärenne aikaisempi kuulutus on
peruutettu.

-- Tekö tätä ehdotatte? kysyi Dalbo hämmästyneenä.

-- Nähkääs, hyvä isäntä, selitti komentaja, -- minä matkustan ensi
laivassa Ruotsiin. Minun haluni on nähdä tyttärenne onnellisena. Ja
olen vakuutettu että hän näin saavuttaa onnensa parhaiten.

Talonpojan maailmankäsitykseen kuuluu läheisesti alistuminen kohtaloon,
vaikka se rikkoisi raunioiksi kauniit kuvitelmat.

Niinpä ukko Dalbo ei näyttänyt mitään muuta pettymyksen ilmettä, kuin
että äänessä oli pieni katkeruuden vivahdus, kun hän vastasi.

-- Minä kiitän huolenpidostanne, herra komentaja. Niin kauan kuin tyttö
on sidottu kuulutettuun sulhaseen, ei hän voi mennä naimisiin kenenkään
muun kanssa. Minä puolestani en aio vähääkään toimia tämän siteen
purkamiseksi.

Ridder tunsi pienen ivan kärjen, mutta vastasi:

-- Kaikesta huolimatta minä jatkan edelleen yritystäni tytön
vapauttamiseksi siteestä, joka on hänen onnensa tiellä.




KUVERNÖÖRI PRINTZ SAAPUU.


Helmikuun alussa 1643 pyrki kaksi ruotsalaista laivaa Henlopenin
niemen ohitse Delaware-lahteen. Nämä laivat, "Fama" ja "Svan", olivat
jo elokuulla edellisenä vuonna lähteneet Tukholmasta. Ne olivat
kulkeneet Kanarian-saarien ja Länsi-Intian kautta nauttien Antiguassa
ranskalaisen siirtokunnan vierasvaraisuutta. Matka oli siihen saakka
ollut hidasta, mutta muuten onnellista. Samoin pääsivät laivat
turvallisesti aina Henlopenille saakka.

Mutta siellä nousi harvinaisen voimakas pohjoismyrsky. Aallot ärjyivät
vaahtopäinä ja huuhtoivat yli laivojen. Myrsky toi mukanaan lumipilven,
joka eksytti laivat. "Fama" ajoi matalikolle, sen toinen masto katkesi
ja iso purje meni mereen sen mukana. Laivaa yritettiin kiinnittää maan
suojaan, mutta ankkuriköysi ei kestänyt. Kolme ankkuria menetettiin,
kunnes vihdoin laiva saatiin pysymään sopivassa paikassa.

Kului toista viikkoa ennenkuin päästiin jatkamaan matkaa. Myrskyn
jälkeen tuli suloinen sää ja matkustajia rohkaisi tieto siitä, että
aivan kohta ollaan perillä ja loppuu tämä noin 150 päivää kestänyt
matka.

Kuvernöörin perhe oleskelee kannella katsellen uuden maailman
maisemia. Printz itse kävelee jykevästi tavaramyttyjen välissä. Hän
sivelee partaansa ja kohentelee asentoaan valmistuakseen kyllin
vaikuttavasti ja arvokkaasti esiintymään uusien alamaisten joukossa.
Hän on iso, mahtava mies, päätä pitempi kaikkea kansaa. Muutenkin
on hän ruumiinrakennukseltaan niin jykevä, että painossa vastaa
kolmea tavallista miestä [Historia tietää, että kuvernööri Printz
painoi yli 400 naulaa]. Hän ei ole tietääkseenkään siitä, että hänen
uusi virka-asemansa, niin korkea kuin se olikin, oli tavallaan
myös karkoitusta. Hän oli ollut urhoollinen upseeri sodassa ja oli
palkinnoksi siitä saanut kuninkaallisia lahjoituksia. Mutta sitten
kohtasi häntä kova onni. Ollessaan Chemnitzin linnan päällikkönä
hänen täytyi se luovuttaa ylivoimaiselle viholliselle, mistä joutui
syytteeseen. Pyytämättä sodan johtajilta lupaa hän matkusti Ruotsiin.
Se tottelemattomuus luettiin hänelle uudeksi rikokseksi. Toimitetussa
tutkinnossa selveni, että hänen urhoollisuuttaan vastaan ei ollut
mitään muistuttamista. Mutta häntä rangaistiin tottelemattomuudesta.
Suuttuneena tästä hän matkusti Suomeen, missä vietti muutaman
rauhallisen ajan monivuotisten temmellysten jälkeen. Uutta tointa
sodassa ei hänelle suotu, sen sijaan määrättiin hänet kuvernööriksi
merentakaiseen siirtokuntaan. Hänen ärtyneen mielensä lohdutukseksi
annettiin hänelle täysi valta alamaistensa yli. Hän tuli olemaan
Uudessa Ruotsissa melkein itsevaltiaan asemassa, mikä jonkun verran
tyynnytti hänen ylpeää luontoaan.

Nyt lähestyi hetki, jolloin hän astuisi uuteen valtakuntaansa.

Hänen luokseen tuli hänen vanhin tyttärensä, vilkas Armgard, joka
oli täysikasvuinen neito. Äitinsä kuoleman jälkeen oli hän perheen
varsinainen valtijatar. Jäykkä isäkin sai monesti taipua hänen
oikkuihinsa.

-- Isä, tässä on nyt sinun valtakuntasi. Se otti sinut vastaan
myrskyllä, jonka olet kuitenkin voittanut. Oi, kuinka minusta
tuntuu ihanalta ajatella, että me olemme täällä arvoltamme kaikkein
korkeimmat, joiden yläpuolella ei ketään ole.

-- Ei ketään muita kuin Jumala, myönsi kuvernööri, kohotti hartioitaan
ja jatkoi kävelemistä.

Armgard oli pitkän matka-ajan kuluessa ottanut selvää matkustajien
elämästä ja oloista, joten hän tunsi huomattavan osan tulevia
alamaisiaan. Hän tahtoi olla heidän valtiattarensa, kuten kuningatar
Christina Ruotsissa. Erittäin oli hän mieltynyt suomalaisiin, ja katsoi
heidän kuuluvan hänen erityiseen suojelukseensa, kun hän oli viime
vuodet elänyt Suomessa.

-- Pian olet sinäkin veljesi luona ja voit aloittaa uuden elämän,
sanoi hän suomalaiselle tytölle, joka äänettömänä katseli ohi liukuvia
maisemia. Tämä turvaton ja maailmaa kokematon tyttö, joka kaikessa
oli altis auttamaan häntä, oli saavuttanut hänen täyden suosionsa. --
Hetken perästä joudut sinä siellä naimisiin ja sinulla on uusi koti,
parempi kuin on koskaan ollut. Oletko tätä asiaa koskaan ajatellut?
Hetken epäiltyään tunnusti tyttö ujosti:

-- Olen minä joskus.

-- Ehkä sinulla on ollut jo sulhanenkin. Sellainen reipas, solakka
sieltä suomalaismetsistä. Kuinka hennoit hänet jättää?

-- Eihän minulla vielä sulhasta. Lapsuudentoveri vain. -- Tyttö ilmaisi
täten ne ajatukset, jotka parhaillaan askarruttivat hänen mieltään.

-- Me voimme puhua hänestä millä nimellä tahansa, puhui kuvernöörin
tytär leikillisesti. -- Itkitkö kovin lähtiessäsi?

-- Ei hän silloin ollut siellä. -- Tyttö katsoi uneksivana etäisyyteen.

-- Ahaa, huudahti Armgard Printz ja löi käsiään yhteen. -- Hän onkin
tietysti jo ennen tullut tänne. Nyt minä ymmärrän, nyt ymmärrän miksi
yksinäsi uskalsit tälle pitkälle matkalle. Sinä olet aina puhunut vain
veljestäsi ja hänen perheestään. Ehkä teillä on jo asiat selvillä ja
hän vie sinut oitis omaan kotiinsa.

Nuori tyttö painoi päänsä alas ja sanoi kuin itsekseen:

-- En minä tiedä.

Kuvernöörin tytär tarttui häntä olkapäästä rohkaisevasti.

-- Pian se tiedetään, hän sanoi. -- Luultavasti hän on jo rannalla
sinua ottamassa vastaan. Minä tahdon, että sinä näytät minulle hänet
heti. Jos on vielä mitä epäselvyyttä, kyllä me sen selvitämme.

Ja hän kääntyi kahden lähellä seisovan nuoren miehen puoleen, jotka
olivat matkan varrella usein pitäneet heille seuraa:

-- Pojat, jos olette luoneet katseenne tähän tyttöön, tietäkää, ettei
hän ole vapaa. Hän on onnellisempi kuin te ja onnellisempi kuin
minäkin. Hänellä on omansa rannalla vastassa. Amerikka tarjoo hänelle
jo alunpitäen kaikki.

Miesten kasvot menivät irvistävään nauruun, joka oli tarkoitettu
kohteliaisuudeksi kuvernöörin tytärtä kohtaan.

-- Onpa soma nähdä hänen valittunsa, se onnellinen, joka saa emännän
kotiinsa, nauroi toinen miehistä, punatukkainen. -- Luulen, ettei
täällä ole emäntiä kovinkaan tarjolla, ellei niitä puissa kasva.

-- Pakanoihin kai moni nuori mies saa turvautua, huomautti hänen
toverinsa.

Armgard Printz pujahti toisten matkustajien luo juttelemaan heidän
kanssaan.

       *       *       *       *       *

Pienen linnoituksen laivalaiturille oli siirtokunta kokoontunut
vastaanottoon, jonka komentaja tahtoi tehdä tavallista juhlallisemmaksi.

Suomalaisia oli joukko yhdessä ryhmässä. Ehkä tulijoissa oli
heimolaisia, ehkä uusi parvi karkoitettuja kaskenkaatajia Vermlannista.

Olli Räsänen siristi silmiään, nykäisi Martti Marttista ja huudahti:

-- Jos eivät silmäni petä, on tuolla Reeta.

-- Miten hän olisi tänne joutunut? epäili Martti. Mutta kun hänkin
tähysti tarkkaan, oli hän tuntevinaan sisarensa kasvot.

Erkki Mulikka oli samassa miesjoukossa. Myös hän loi katseensa
osoitettuun suuntaan. Yhtäkkiä pääsi Erkin huulilta:

-- Se roisto. -- Ja hän pui nyrkkiään.

Martti Marttinen ja Olli Räsänen kiiruhtivat laivaan tervehtimään
ja auttamaan Reetaa. Ilonkyynel silmissä tarttui sisar hämmästyneen
veljensä käteen.

-- Miten sinä olet täällä? Onko vaari kuollut? kysyi Martti sulkien
sisaren syliinsä.

-- Kuollut on vaari. Minun ainoa turvapaikkani oli täällä.

Reeta ei halunnut tällä kertaa enempää kertoa. Mainitsi vain, että
metsäsuomalaisia tuli useampia, samoin Suomen suomalaisia.

Erkki Mulikka ei seurannut Marttia ja Ollia heidän mennessään laivalle.
Hän ja hänen lapsuudentoverinsa olivat kyllä nähneet toisensa, mutta
sitten piti Erkki silmänsä naulattuina punatukkaiseen ja tämän
toveriin, jotka hän tiesi katkerimmiksi vihollisikseen.

Reeta kummasteli jonkun verran Erkin viipymistä. Olihan hän huomannut
hänet hyvin toisten joukosta rannalla.

Martin ja Ollin kootessa Reetan tavaroita lähestyi heitä kuvernöörin
tytär.

-- Veljesi oli siis vastassa, sanoi hän tytölle.

-- Tässä hän on, näytti Reeta Marttia.

-- Ja tämä on siis se toinen, sanoi Armgard osoittaen Olli Räsästä.

Reeta punastui. Nopeasti, melkein suuttuneena hän vastasi:

-- Eihän toki.

Armgard Printz tarttui Reetan käsivarteen ja vei hänet sivulle...

-- Mitä? Eikö hän ollutkaan vastassa? Millainen sulhanen se on?

Reeta vakuutti että kyllä hän on täällä.

-- Missä, missä hän sitten on, kysyi kuvernöörin tytär hiukan
kärsimättömänä.

Reeta osoitti kädellään Erkkiä.

-- Vai niin. Komea näkyy olevan. Mutta miksi hän viipyy? Se ei ole hyvä
merkki. -- Tämä oli kuvernöörin tyttären mielipide. -- Jos jotain on
vinossa, kyllä minä autan tuon vinon oikaisemisessa.

Heidän lähellään oli ollut punatukkainen, joka oli nähnyt Reetan
viittaaman henkilön ja kuullut keskustelun.

-- Ahaa, huudahti hän itsekseen ja hänen päähänsä juolahti jotain...

Maihin saatettiin ensin juhlallisuuksin kuvernööri Printz perheineen
ja seurueineen. Tähän seurueeseen kuului muiden muassa kaksi pappia,
Campanius ja Fluviander, sekä apulaispäällikkö Sven Skute ja
muutamia aatelisnuorukaisia. Arvon merkkinä ympäröi uutta päämiestä
sotilaskunniavartiosto. Kuvernöörin valtava personallisuus teki syvän
vaikutuksen siirtokunnan jäseniin. Hänen äänensä kaikui jymeänä; kuin
ukkonen, kun hän lausui tervehdyksensä ja antoi käskyjään.

Muiden matkustajien mukana tuli Reeta, veljensä ja Olli Räsäsen
saattamana. He saapuivat suomalaisten ryhmään. Ystävällisesti tervehti
Erkki lapsuudentoveriaan. Reetan puristaessa hänen kättänsä kohosi puna
tytön poskille. Punehtui Erkkikin, vaikka ehkä ei samasta syystä. Hän
oli jonkun verran hajamielinen.

Hän näki Gustafin toverinsa kanssa menevän Dalbon luo, joka seisoi
lähellä suomalaisia.

-- Minä tulin hakemaan Stinaa, sanoi punatukkainen käheästi. --
Minulla on syytä päättää, että hän on paennut tänne -- ehkä teidän
suostumuksellanne. Minä en aio antaa leikitellä kanssani. -- Hänen
sanansa olivat purevat ja ilkeät.

-- Kyllä hän on täällä, myönsi Dalbo. -- Hän tuli minun tietämättäni.
Mutta ethän toki väkisin häntä vaimoksesi ota.

-- Otanpa niinkin, vastasi punatukkainen jyrkästi.

-- Silloin et voi odottaa minun kannatustani, päätti Nils Dalbo ja
erosi kyläläisestään.

-- Sitä en tarvitse. Minulla on kaikki aseet käsissäni, singahutti
punatukkainen hänen jälkeensä.

Erkin ja Gustafin välillä ei sanaakaan vaihdettu. Ilman sitäkin he
tunsivat vihaavansa toisiaan. Ja tiesivät nyt alkavan leppymättömän
taistelun tytöstä, jota kumpikin halusi omakseen.




UUSI VAUHTI SIIRTOKUNNAN KEHITYKSESSÄ.


Seuraavaksi päiväksi oli kirkkoon järjestetty tulojumalanpalvelus. Uusi
pastori Johan Campanius saarnasi pastorien Christoferin ja Fluvianderin
toimiessa apulaisina. Pastori Torkillus ei voinut olla mukana, sillä
hän oli sairasvuoteessa, mistä ei enää noussut.

Saarnan jälkeen koottiin seurakunta suureen hallintosaliin, missä
luettiin kuningattaren antama valtakirja uudelle kuvernöörille, jolle
komentaja Ridder luovutti päällikkyyden.

Kuvernööri Printz ryhtyi heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin
siirtokunnan kehittämiseksi. Muutaman päivän levon jälkeen hän lähti,
mukanaan Ridder, Sven Skute ja Maunu Klinga sekä miehistöön kuuluvina
muiden muassa Pietari Kokkinen ja Pietari Rambo laivalla tarkastelemaan
siirtokunnan maa-alueita sekä ympäristöjä. Hän tahtoi tutustua
valtakuntaansa sekä järjestää asutuksen ja puolustuksen tukevalle
perustalle.

Intiaaneista ei toistaiseksi ole pelkoa, päätti kuvernööri.
Mutta kauppa intiaanien kanssa on niin turvattava, etteivät muut
kansallisuudet pääse sitä häiritsemään. Tässä oli tähdättävä isku
etupäässä hollantilaisia vastaan.

Hollantilaiset, joiden siirtokunta ja kauppa Uudessa Amsterdamissa
menestyi, katsoivat myös tämän Eteläjoen (Delawaren) kuuluvan heille.
He olivat sinne valkoisista ensimäisinä asettuneet ja perustaneet
ensimäisen siirtokunnan, jonka tosin intiaanit hävittivät. Myöskin
olivat he ylemmäs joen varteen perustaneet Fort Nassau nimisen
varustuspaikan, joka kuitenkin ruotsalaisten tullessa oli tyhjänä ja
jota käytettiin pääasiassa vain kauppapaikkana intiaaneilta tavaroita
ostettaessa. Ruotsalaisten tultua joelle sijoittivat hollantilaisetkin
varustuspaikkaansa pienen miehistön ja sen nojalla panivat
väsymättöminä vastalauseitaan ruotsalaisten asutus- y.m. toimintaa
vastaan.

Myöskin englantilaiset olivat ostelleet intiaaneilta maata ja sen
nojalla pitivät ainakin osaa seudusta heille kuuluvana. Tämän asutuksen
tueksi oli heillä pieni varustuspaikka nykyisessä New Jerseyssä, jossa
hollantilaistenkin varustukset olivat.

Syynä eri kansallisuuksien kilpailuun oli se, että Delawarea ja
sen sivujokia, erittäinkin vuolasta Schyulkill-jokea myöten kävi
tiettävästi paras turkistavarain kauppa intiaanien kanssa. Se, joka voi
pitää hallussaan Delaware-joen ja sen sivujoet, hallitsi tätä tärkeätä
kauppaa. Ruotsalaiset olivat Fort Christinalla ottaneet haltuunsa yhden
tärkeän kulkuväylän minquasien luo, sen, joka kulki Christina-jokea
ja sen sivujokia myöten. Mutta tämä linnoitus ei mitenkään sulkenut
vapaata kauppaa Delawarea pitkin.

Ruotsalaiset olivat onnistuneet saavuttamaan intiaanien luottamuksen.
He rakensivat ystävyyssiteitä punanahkain kanssa, maksoivat tuotteista
parhaat hinnat ja menettelivät yleensä rehellisesti. Hollantilaisten
aikaisempi kaupankäynti surkastui Fort Nassausta huolimatta ja tämä
synnytti heissä tyytymättömyyttä ruotsalaisia kohtaan.

Kuvernööri Printz oli lähtiessään saanut ohjeet pitää yllä ystävällisiä
välejä intiaanien ja muiden kansallisuuksien kanssa ja tunnustaa
heidän oikeutettu maanomistuksensa. Mutta kun hollantilaiset ja
osaksi englantilaisetkin vaativat itselleen sellaisiakin maa-alueita,
joita ruotsalaiset olivat intiaaneilta ostaneet, syntyi ristiriitoja.
Ilmeisesti olivat intiaanit myyneet samoja maa-alueita useampaan
kertaan, ja oli vaikea päättää, mitkä niistä kaupoista olivat päteviä
ja kenellä lenapien pikkupäälliköistä oli todellinen myyntioikeus.

Ratkaistakseen riitakysymyksen päätti kuvernööri Printz sulkea kaikki
muut eurooppalaiset siirtokunnat pois Delaware-joelta tai pakottaa ne
tunnustamaan ruotsalaisten ylivallan.

Sen vuoksi katsoi hän tarpeelliseksi rakentaa varustuksia useampaan
paikkaan.

Erään linnoituspaikan hän valitsi melkein Christinan vastapäätä
tai hiukan alapuolelta Delawaren toiselta rannalta. Nimeksi sille
linnoitukselle hän tahtoi antaa Helsingborg ja tulisi sen, yhdessä
Christina-linnoituksen kanssa, vallita Delaware-jokea ja pystyä
estämään muita ilman lupaa menemästä ylöspäin.

Vastapainoksi ylempänä olevalle hollantilaisten Fort Nassaulle, joka
todellisuudessa jo Helsingborgin vuoksi jäisi ruotsalaisten pussin
sisälle, valitsi hän toisen linnoituksen paikan tätä hollantilaisten
varustusta vastapäätä olevalta rannalta Tenakonk-nimisellä saarella,
jonka erotti mantereesta vain kapea joenmuotoinen vesi. Tuo saari
kuvernööriä miellytti erikoisesti, joten hän valitsi sen myös
omaksi asuntopaikakseen. Saari oli viljavaa ja enimmäkseen matalaa,
mutta ala-osassa Delawaren rannalla oli soma korkeampi kumpu. Tänne
rakennettavan linnoituksen nimeksi hän valitsi "Uusi Götepori". Sen
viereen tulisi "Printzin Hovi", mahdollisimman komea ja ajanmukainen
hallintorakennus.

Kuvernööri jatkoi matkaansa virtaa ylöspäin. Sangen tärkeäksi paikaksi
hän huomasi seudun, missä Schuylkill-joki laskee Delawareen. Myöskin
tänne tarvittaisiin linnoitus, mutta sen rakentaminen lykättiin hiukan
tuonnemmaksi. Hän kehoitti suomalaisia perustamaan sinne uutisasuntoja,
koska niillä tulisi olemaan menestystä ja koska ne, ollen kaukana
muista, sopisivat juuri metsien yksinäisyyteen pyrkiville. Kuvernööri
lupasi rakentaa suojavarustuksia kaikkiin paikkoihin, mihin
asuntoryhmiä syntyisi. Ne varustukset olisivat turvana, jos milloin
sopu intiaanien kanssa rikkoutuisi.

Kuvernööri kävi aina Delawaren suurilla putouksilla saakka, jota
paikkaa hän piti Uuden Ruotsin äärimmäisenä rajana.

Matka oli sangen opettava. Kuvernööri oppi tuntemaan uutta maata ja
huomasi sen sangen arvokkaaksi.

Kotiin tultuaan hän alkoi suunnitelmiaan toteuttaa reippaasti. Hän
lähetti ensi tilassa osan miehiä Sven Skuten johdolla Helsingborgia
pystyttämään. Toisten oli mentävä Maunu Klingan johdolla rakentamaan
Uutta Göteporia sekä Printzin Hovia. Ankara määräys kuului, että nämä
työt oli suoritettava ennen kesäkiireiden alkamista.

Skute ja Klinga saivat itse valita miehensä. Klinga keräsi joukkonsa
pääasiassa tuttavistaan suomalaisista, jotka lähtivät mielellään
hänen mukaansa senkin vuoksi, että ne seudut olivat Suomi-siirtolaa
lähempänä, joskin vielä enemmän ylämaahan päin, jonne suomalaiset
halusivat uutisasutusta jatkaa. Ennen pitkää nimitettiin aluetta siellä
päin Ylämaaksi tai Uplandiksi.




TERVEHDYKSET VANHASTA MAASTA.


Suomalaiset uutisasukkaat saivat viimeksi tulleilta kuulla, että vainot
suomalaismetsissä olivat jatkuneet, raivoten, jos mahdollista, entistä
kiihkoisempina. Viljelyksiä oli hävitetty ja taloja poltettu. Useita
murhiakin oli tapahtunut.

Reetan kertomus, yksi monista kuvauksista, oli sydäntäsärkevä.

Tuttuja suomalaisia oli useampia kokoontunut Martti Marttisen asuntoon,
kun Reeta toi viestit kaukaiselta kotiseudulta.

Niiden suurien käräjien ja karkoittamisten jälkeen, joitten seurauksena
suomalaisia joutui Maunu Klingan mukana Amerikkaan, oli vouti jonkun
aikaa näyttäytymättä. Arvatenkin hän odotti niiden maakirja-asiain
ratkaisua, jotka olivat maaherran avustuksella vireillä. Mutta jo
seuraavana talvena hän tuli uudelleen. Omistusoikeus tiloihin oli
myönnetty muutamille, mutta toisilta se oli kielletty. Mulikka ja
Oinonen olivat saaneet vahvistuksen taloihinsa, mutta Marttila oli
tuomittu hävitettäväksi.

-- Marttilaa huudahti Martti. -- Minkä vuoksia Sehän oli ainakin yhtä
vanha viljelys kuin ne toisetkin, ja asumisoikeus oli vähintään yhtä
turvatulla pohjalla.

-- Niin kuitenkin vouti ilmoitti, kertoi Reeta. -- Sen jälkeen kun te
lähditte, ei Laasarin puolella ollut ketään, joka olisi asiaa pystynyt
ajamaan. Arvatenkin vouti oli saanut aikaan tämän päätöksen Marttilan
vahingoksi. Jos nimittäin sellainen päätös on annettu. Ei meillä ole
siitä mitään varmuutta. Se vain oli varmaa, että vouti vihasi Marttia
ja vihasi myös vaaria, joka oli hänelle edellisellä kerralla lukenut
lakia ja puhunut totuuden sanaa.

-- Oli pakkaspäivä, kun vouti tuli taloon. Meitä oli, vain kaksi, vanha
vaari ja minä. Ylpeänä astui vouti tupaan ja ilmoitti, että tämän talon
asukkaat häädetään ja talo hävitetään. Vaari kimmastui ja hypähti
penkiltään. 'Minä en lähde talosta, jonka olen itse rakentanut, minä
en luovu maistani, jotka itse olen raivannut. Sellaista lakia ei ole
olemassa, joka minut täältä pois saa.' Vouti antoi seuralaisilleen
käskyn ottaa ovet pois sijoiltaan sekä särkeä akkunaluukut. Toisia
komensi purkamaan uunia. Silmät vihasta palavina näki vaari miesten
ryhtyvän hävitystyöhönsä. Kun ensimäinen kivi kotiliedestä irtaantui,
tempasi vaari sen käsiinsä ja ryntäsi voutia kohti. Voudin apulaiset
asettuivat väliin. Yksinään taisteli vaari heitä vastaan eikä lähtenyt
pois, vaikka minä koetin vetää. 'Siirry syrjään Reeta', huusi hän,
'minä en anna kotiani hävittää.' Vaarin raivo oli hillitön ja hänen
voimansa vielä ihmeellisemmät. Hän iski ja huusi. Vouti käski miesten
lyödä kapinoitsijaa. Ja vihdoin lysähti vaari kuolleena maahan.
Minä pakenin kauhistuneena metsään. Odotin miesten lähtemistä. Kun
he vihdoin tulivat ulos, sytyttivät he talon tuleen. Minä pakenin
Mulikkaan. Palon lieska leimusi kauas. Vaarin ruumis paloi sisälle.

Martti Marttinen oli tätä kuullessaan vihan ja tuskan vallassa. Hän ei
voinut sanoa sanaakaan.

Luukas lausui vakavana:

-- Se oli vanhan korvenraatajan palkka oikeudettomassa maassa.

Erkki lisäsi siihen:

-- Ukko kuoli kunnialla oman kurkihirren alla.

Reeta jatkoi:

-- Minä olisin saanut Mulikassa suojaa ja asuntoa. Mutta mieleni
oli järkytetty enkä voinut niille seuduille jäädä. Minä halusin
tänne. Läksin kiertelemään saadakseni selville, miten voisin päästä
meren yli. Tuomittuja oli monella seudulla odottamassa hakijoita.
Taalain kaivosseuduilla oli näiden lähtijäin keskuspaikka. Paitsi
viljelijöitä oli nyt määrätty myös lähtemään kaivosmiehiä. Matkalla
tulin tuntemaan Israel Helmeen perheen, jonka myöskin oli lähdettävä.
Minä pääsin heidän mukaansa. Niin tulimme Tukholmaan ja laivaan. Minä
jouduin erilleen Taalain suomalaisista, jouduin kuvernöörin laivaan.
Kuvernöörin tytär on minua auttanut. Niin olen nyt teidän joukossanne.

-- Hyvä oli että tulit, sanoi Olli Räsänen. -- Kohta täältä olisi
kutsuttukin.

-- Kutsumatta tulin, mutta en käskemälläkään lähde takaisin, vakuutti
Reeta tarttuen veljeänsä kädestä.

Martti havahtui kuin unesta.

-- Siihen maahan, jossa tuollaista tapahtuu, meillä ei tule asiaa,
sanoi hän päättävästi. -- Meillä ei olekaan siellä enää mitään, kun
vaarikin on kuollut ja vanha koti on tuhkana. Oikein sanoit, Reeta,
käskemälläkään emme lähde takaisin. Me painamme juuremme tähän maahan.
Sen kohtalot ovat meidän kohtalomme.

Illan kuluessa jatkettiin keskustelua, joka vähitellen sai yleisemmän
luonteen.

Olli Räsänen huomautti punatukkaisesta, jonka oli nähnyt tulijain
joukossa ja kysyi:

-- Mitähän varten se tänne tuli. Ei varmaan häntä ole karkoitettu,
sillä niin uskollinen suomalaisten vihaaja hän oli.

-- Laivassa hän ei mitään vihan merkkejä osoittanut, sanoi Reeta. --
Usein pyrki keskusteluihin minunkin kanssani. Kun pitkän matkan aikana
opin jonkun verran ruotsiakin, ymmärsin, että hän tuli tänne mennäkseen
naimisiin. Kehui täällä olevan morsiamensa.

-- Jopa vain, ihmetteli Olli Räsänen. -- Kun täällä on naisista
ilmeinen puute, mistä hän eukon itselleen koppaat Punaisten pakanain
joukosta ehkä.

Erkki ei virkkanut mitään. Hän oli tavallista harvasanaisempi ja
kiiruhti ennen muita asuntoonsa.

Ennen levolle panoaan ajatteli Reeta vielä Erkkiä. Todellakin hän
oli vieraantunut. Olisikohan häneen nähden jotain vinossa, kuten
kuvernöörin tytär oli lausunut...




ARMGARD PRINTZ.


Kuvernööri Printz otti hallitusohjat oitis jänteviin käsiinsä.
Pitkän toimikautensa aikana sodassa hän oli tottunut käskemään ja
saamaan käskynsä täytäntöön. Hänen esiintymisensä oli karskia ja
hallitsijamaista. Hovitapoja hän ei tuntenut. Hän saattoi puheessaan
olla raaka, varsinkin, jos väkijuomat, joita uutterasti käytti,
olivat himmentäneet hänen sydämensä pohjalla asuvan lempeyden. Sen
aikuisen tavan mukaan hän oli ankarasti uskonnollinen ja vaati tarkkaa
kirkollisten määräysten noudattamista.

Uuden kodin kuntoon panossa ja "alamaisten" arvonannon hankkimisessa
oli hänen vilkas tyttärensä Armgard hänelle suurena apuna. Tämä oli
teräväpäinen ja huomaavainen, joten hän suuressa määrin paransi isänsä
useinkin hidasta ajatuksenkulkua. Kuvernööri Printz ei tunnustanut
kenenkään komentovaltaa. Siitä huolimatta onnistui Armgard melkein
aina saamaan tahtonsa toteutetuksi. Kuta enemmän siirtokunnan asujamet
oppivat uutta esivaltaansa tuntemaan, tulivat he huomaamaan, että
kuvernöörin itsepäisyyden taivutti ainoastaan hänen tyttärensä, jota
moni pitikin varsinaisena valtiattarena. Kuvernööri luotti tähän
vanhimpaan tyttäreensä enemmän kuin poikaansa Gustafiin, joka myöskin
oli täysikasvuinen.

Christina-linnoituksessa huomattiin heti ensi päivästä, että komento
oli muuttunut. Pehmeäluontoinen Ridder valmisteli kotiinlähtöä eikä
ottanut ollenkaan osaa hallitusasioihin. Maunu Klinga tunsi olevansa
jonkun verran syrjäytetty, sen vaikutti uuden apulaisen, Skuten,
tulo. Hän halusi pysyväistä toimintaa linnoituksen ulkopuolella ja
pyrki mieluummin suomalaisten pariin. Rakennuspuuha Tenakonk-saarella
soveltui hyvin hänen harrastuksiinsa, vaikka hän käsitti, että kun
linnoitus ja Printzin Hovi siellä tulevat valmiiksi ja hallinto siirtyy
sinne, hänen on etsittävä itselleen toimintaa muualla.

Rakentajat olivat ennen Ridderin lähtöä ja menneet Tenakonkille Klingan
opastamina. Sinne siirtyivät ystävämme Martti Marttinen, Pietari
Kokkinen ja aluksi myös Olli Räsänen. Sen sijaan Erkki Mulikka,
vapaamies, siirsi lähtöään päivä päivältä. Hän käsitti vaaran uhkaavan
Stinaa ja sen vuoksi hän halusi pysytellä lähettyvillä. Klingan
perhe asui edelleen linnoituksessa ja Stina jatkoi oloaan siellä.
Reeta oli jäänyt toistaiseksi linnoitukseen kuvernöörin tyttären
pyynnöstä. Armgard Printz nimittäin tarvitsi hänen apuaan, kunnes koti
on pantu kuntoon. Dalbo oli siirtynyt Skuten työkuntaan ja puuhaili
Helsingborg-linnoituksen rakentamisessa, käyden kuitenkin tiheään
kotona.

Armgard Printz oppi pian tuntemaan ne perheet ja henkilöt, jotka
Christinassa asuivat. Hän kävi Klingalla kuin kotonaan ja tapasi siellä
säännöllisesti Stina Dalbon. Nuori lapsenhoitajatar oli miellyttävällä
käytöksellään saavuttanut suosiota hänen silmissään.

Erkki ei voinut estää askeleitaan johtamasta sangen usein Stinan luo.
Ja vielä enemmän seurasi hän häntä ulkona linnoituksen ympäristössä.
Kaikesta tarkkaamisesta huolimatta ei hän tavannut punatukkaista
Gustafia. Tämä hänen vihamiehensä oli tovereineen jo melkein heti
tulonsa jälkeen kadonnut tietymättömiin. Kukaan ei heitä tosin
kaivannut. Erkki koetti arvoitusta turhaan selittää. Joku oli nähnyt
tulopäivänä punatukkaisen olevan keskusteluissa jonkun paikkakunnalla
sattumalta käyvän hollantilaisen kanssa. Toinen vakuutti, että nämä
miehet hollantilaisen ja oudon intiaanin kanssa kulkivat Christina-joen
vartta ylöspäin minquas-intiaanien maita kohti.

Valmistellessaan lähtöään ritarillinen Ridder ei unohtanut Stinan
asiaa. Hän hankki ajoissa valtakirjat, joita ehkä tarvittaisiin Stinan
avioliittokuulutuksen peruuttamista varten, ellei asiaa olisi vielä
Ruotsissa ratkaistu. Vanha Dalbo ei ollut erityisen halukas tätä
valtuutusta puolestaan antamaan. Pastorin välityksellä suostui hän
niin pitkälle, että ilmoitti olevansa vastustamatta toimenpidettä.
Gustaf ei ollut enää ollenkaan hänen suosiossaan, mutta toiselta puolen
hän ei tahtonut auttaa suomalaisenkaan pyrkimyksiä. Periaatteelleen
uskollisena ei hän, kun oli aikanaan antanut lupauksen Gustafille,
katsonut voivansa toimia tätä vastaan, mutta salli muitten toimia, jos
nämä sitä halusivat. Sydämessään hän joka tapauksessa toivoi, että
hänen tyttärensä pääsisi vapaaksi. Voisihan ilmestyä uusia sopivia
mahdollisuuksia, vaikka komentajaan asetetut toiveet eivät toteutuneet.

Ridderistä oli häipynyt se vastenmielisyys, jota hän alussa tunsi
suomalaista kohtaan, tämä kun oli voittanut hänet kilpailussa Stinan
sydämestä. Kun hän meni jäähyväiskäynnille Klingan perheen luo, valitsi
hän ajan, jolloin Erkki oli siellä. Hän tahtoi osoittaa rehellisesti
harrastavansa nuorten parasta. Nuoret kertoivat Gustafista sekä hänen
tulostaan siirtokuntaan. Se tieto säikähdytti Ridderiä kovin.

-- Tässä on suurempi vaara kuin kenties arvaattekaan, sanoi hän. -- Jos
hänellä on kuulutustodistus mukanaan, voi hän millä hetkellä tahansa
vaatia morsiamensa vihille eikä mikään voi avioliittoa estää.

Tämä selitys sai nuorten sydämet hätkähtämään.

-- Ennen minä hukutan itseni kuin menen hänen kanssaan naimisiin,
vakuutti tyttö ja katsoi hellästi Erkkiä silmiin.

-- Ei nyt ole syytä vielä toivottomuuteen vaipua, lohdutteli
Ridder. -- Kun hän ei ole vielä näyttäytynyt, ei hänellä ehkä ole
tarvittavaa todistusta. Muuten on hänen viipymistään vaikea selittää.
Sitä parempi on, mitä kauemmin hän pysyy poissa. Nyt on tärkeintä
voittaa aikaa. Minä olen vakuutettu onnistumisestani, kunhan pääsen
Ruotsiin. En luule antavani teille turhia toiveita, kun lupaan, että
ensimmäisessä palaavassa laivassa minun lähtöni jälkeen voitte odottaa
sitä asiakirjaa, joka ratkaisee teidän onnenne. Kuitenkin on teidän
taivutettava vanhukset kannattamaan liittoanne.

Nuoret olivat kiitollisia entiselle komentajalle hänen
jalomielisyydestään. Se kädenpuristus, jolla Stina sanoi hänelle
jäähyväiset, oli lämpimämpi kuin mikään tätä ennen.

Armgard Printz piti uteliaisuutensa houkuttelemana silmällä Erkkiä,
jota Reeta oli hänelle osoittanut laivarannassa. Eikä häneltä suinkaan
jäänyt huomaamatta se läheinen seurustelu, joka vallitsi tämän ja
Klingalla palvelevan lapsenhoitajan välillä. Suhde olikin helposti
arvattavissa. Niin mielellään kuin hän yleensä tahtoi edistää nuoren
väen sydämen harrastuksia, katsoi hän tässä joutuvansa ristiriitaan
velvollisuuksiensa kanssa. "Alamaisten" onnen valvominen kuului
hänelle. Reeta oli melkein kuin hänen holhokkinsa ja siis läheisempi
kuin Stina.

Avatakseen Reetan silmät hän järjesti tilaisuuden, missä kokematon
suomalaistyttö saisi kumoamattoman todistuksen lapsuudentoverinsa
todellisesta sydämentilasta.

Kauniina maaliskuun iltapäivänä olivat Erkki ja Stina siirtyneet
mielipaikalleen linnan sarvekkeen kupeelle. Nuori Klinga sai vapaasti
juosta etsimässä vastapuhjenneita kevään kukkia. Häntä vartioitiin vain
sen verran, ettei hän päässyt putoamaan törmältä alas.

Kuvernöörin tytär teki asiaa lähellä olevalle laivalaiturille. Hän oli
ottanut Reetan mukaansa, koska heillä muka oli sieltä jotain tuotavaa.
Linnan sarveke esti rakastavaisia heitä huomaamasta. Mutta heidän
äänensä kuului selvästi.

Armgard ei ollut mistään tietääkseenkään, mutta Reetan korvat kuulivat
heti Erkin äänen. Hän tunsi olonsa vaikeaksi, mutta ei hennonut
poiskaan lähteä.

Rakastavaisten keskustelu koski sitä asiaa, joka oli heillä kaikki
kaikessa. Tyttö sanoi:

-- Sinun olen enkä kenenkään muun. Olenhan meren takaa lähtenyt sinua
hakemaan. Kuinka kohtalo voisi olla niin julma, että se vielä meidät
erottaisi?

Erkki vastasi siihen:

-- Ei mikään voikaan meitä erottaa. Kyllä me poistamme esteet, olkoot
ne kuinka suuria tahansa.

Reeta kuuli nämä sanat hyvin ja tajusi niiden merkityksen. Hänen
poskensa punehtuivat ja hän lähti kiiruhtamaan pois. Armgard seurasi
häntä.

-- Siinä on syy, jonka tähden hän sinua jo rannalla vieroi, sanoi
kuvernöörin tytär tarttuen nyyhkyttävää tyttöä käsivarteen. -- Älä
kuitenkaan vielä vaivu epätoivoon. Vielä ei ole pappi sanonut aamenta
heidän liitolleen.

Reeta ei kyennyt lausumaan mitään.

-- Rakastatko sinä häntä täydestä sydämestäsi? kysyi Armgard
osaaottavaisena.

-- Rakastan, myönsi Reeta avomielisesti.

-- Onko hän ilmoittanut rakastavansa sinua? Ehkä on kosinutkin?

-- Ei hän ole minulle sitä sanonut. Minulla oli vain syytä niin uskoa.

Kyyneleet valuivat punehtuneen tytön poskilta.

-- Mies voi pettää naista monella muulla tavalla kuin vain sanoilla,
lausui kuvernöörin tytär. -- Maltahan, ei ole vielä kaikki menetetty.
Minä autan sinua. Kyllä minä saatan hänet tuntemaan velvollisuutensa.

Hän oikaisi itsensä ruhtinaallisen ryhdikkääksi. Hän tunsi tilaisuuden
tulleen, jossa hänen oli näytettävä, että hänellä oli valta tässä
maassa. Hänen mielessään väikkyi kuva Kristiina-kuningattaresta juuri
tällaisessa tilanteessa.

-- Minun valtakunnassani eivät miehet saa rankaisematta pettää naista,
vakuutti hän mennessään sisälle.

Reeta jäi vielä pihamaalle kuivaamaan kyyneleitään. Ennenkuin hän
seurasi valtiatartaan, näki hän Erkin tulevan portista linnan pihalle.
Hän kantoi käsivarrellaan pikku poikaa, joka hyväili kantajansa poskia,
ja hänen vierellään kävi nuoren Klingan hoitajatar, jonka kasvoilla oli
onnen loiste.

Jotain tuollaista oli Reeta mielessään kuvitellut keinuessaan
valtameren aalloilla, joitten hän luuli vievän kohti onnen satamaa.
Mutta tuon toisen sijasta oli hän silloin nähnyt itsensä Erkin
rinnalla. Nyt oli hänen onnensa mennyt.




REETALLA ON YSTÄVIÄ.


Armgard Printz oli nainen, joka ei miettinyt kauan tekojaan. Nähtyään,
että Reeta ei seurannut, palasi hän huoneista takaisin pihalle ja
komentavasti kutsui tytön luokseen. Tarttuen Reetan käsivarteen hän
sanoi päättävästi:

-- Me lähdemme oitis kuvernöörin luo. Kuvernööri Printz käveli jykevin
askelin kookkaan salin lattiata edestakaisin. Hänen kirjurinsa Johan
Fransson, kotoisin Itä-Suomesta, istui ison tammipöydän ääressä ja
kirjoitti kuvernöörin sanelun mukaan. Kysymyksessä oli vastauskirje
hollantilaisten tekemään vastalauseeseen.

-- -- 'me emme tule sallimaan yhdenkään hollantilaisen tai minkään
muun vieraan laivan liikkua meidän aluevesillämme alistumatta meidän
määräyksiimme ja tunnustamatta korkean kuningattaremme ylivaltaa tällä
alueella, jonka olemme laillisesti itsellemme ostaneet.' -- Kirjoita
niin, kirjuri. Vedä viiva 'emme' ja 'sallimaan' sanojen alle.

-- Niin, tuhat tulimmaista, me emme sitä salli, jatkoi kuvernööri,
pysähtyi sihteerinsä eteen ja, korostaakseen sanojaan, löi nyrkillä
pöytään, niin että kirjoitustarpeet hypähtivät.

Sitten hän meni kaapille, kaasi lasin viinaa, jonka kulahutti yhdellä
siemauksella. Sen jälkeen hän rauhoittui ja jatkoi:

-- Kirjoita edelleen: 'Me emme ole tulleet tänne haastamaan
riitaa. Me tahdomme elää eurooppalaisten samoin kuin intiaanienkin
kanssa sovinnossa, mutta me tahdomme säilyttää arvovaltamme ja
omistusoikeutemme. Sen vuoksi jokainen laiva, joka tavataan vesillämme
osoittamatta kunnioitusta Ruotsin lipulle, ammutaan armotta upoksiin'.

Näin pitkälle oli kirjeessä ehditty, kun kuvernöörin tytär
seuralaisensa keralla astui sisälle.

-- Isä, huudahti Armgard. -- Meillä on tärkeätä asiaa.

-- Minun virkatoimeni ovat tärkeämmät, murahti isä, mutta kun tyttö
kiepsahti hänen kaulaansa, kysyi hän:

-- Mikä nyt on hätänä? Haluatko lähteä ajelemaan hevosilla,
jotka kuningatar minulle lahjoitti? Ne eivät ole oikein tottuneet
ratsastukseen eikä täällä ole vielä muita ajoteitä.

-- Ei, isä, sanoi tytär ja veti kuvernöörin istumaan puiseen
nojatuoliin, jota käytettiin virallisissa vastaanotoissa
hallitustuolina. -- Minulla on virka-asia, tärkeä ja painava, joka
koskee alamaisesi onnea ja menestystä.

Jättiläiskuvernööri oli kuin karhu kesyttäjänsä kuletettavana.

-- Minä kysyn sinulta, joka olet tämän siirtokunnan herra ja
kuvernööri, -- alkoi tytär juhlallisena, -- minä kysyn eikö tässä
maassa ole jokainen mies velvollinen menemään naimisiin sen tytön
kanssa, jota on liehitellyt, nimittäin jos tyttö sitä vaatii?

Kuvernööri naurahti, kun sai selville asian laadun.

-- Avioliitot ovat siirtokunnan menestymisen ehto, sanoi hän. --
Hallituksen on edistettävä niiden muodostumista. Mutta täällä on
toistaiseksi vielä aivan vähän avioliittoon sopivia naisia. Minun
pitäisi saada niitä Ruotsista kokonainen laivalasti.

-- Juuri senpä vuoksi sinun täytyy auttaa, että ne muutamat naiset,
jotka ovat tänne saapuneet, pääsevät oikeuksiinsa. Eikö tyttö ole
ansainnut itselleen sitä miestä, jota hän on varta vasten lähtenyt
Ruotsista saakka täältä hakemaan?

Armgard Printz koetti edelleen olla juhlallinen.

-- Totta kai, totta kai, myönteli kuvernööri. -- Kuitenkin lienee
asiassa miehelläkin jotain sanomista. Hallitukselle on yhdentekevää
kenen kanssa avioliitto solmitaan, kunhan niitä vain solmitaan.

Avioliiton asianajaja jatkoi:

-- Tässä on kysymys suhteesta, joka on kehittynyt lapsuudesta saakka.
Tämä tyttö tässä, jonka sinä tunnet tulomatkalta ja joka edelleen
on ollut meillä apulaisena ja kuuluu siis erityisesti hallituksen
suojeltaviin, on tullut etsimään täältä sulhastaan. Hän onkin löytänyt
miehen, mutta tuo mies kiertelee toista pauloihinsa.

Reeta oli ujona pysytellyt ovensuussa. Hän häpesi, kun hänen salaista
asiaansa ruvettiin noin julkisesti esittämään. Hän painoi alas päänsä
ja peitti esiliinalla kasvonsa.

-- Tyttö, sanoi kuvernööri. -- Me emme voi näin nopeasti tässä asiassa
päätöstä tehdä. Jos sinulle on vääryyttä tehty, niin minä takaan, että
se hyvitetään. Minä otan asiasta selvää ja hankin sinulle oikeutta.

-- Kirjuri, olet kuullut, mitä kuvernööri on sanonut. Kirjoita se
pöytäkirjaan, ehti Armgard pistää väliin.

Kuvernööri jatkoi:

-- Sinä ujo tyttö siellä oven suussa, älä ole suruissasi. Jos et saa
miestä, jota olet ajatellut, saat toisen. Kyllä täällä sulhasia on, on
vaikka kuinka monta. Ennen tämän vuoden loppua saat keikkua emäntänä
omassa talossa. Ole nyt rauhassa ja mene taloustoimiin.

Reeta poistui sangen halukkaasti kuvernöörin luota. Hänellä oli se
käsitys, että tämä käynti ei vienyt hänen asiaansa vähääkään eteenpäin.
Ellei Erkki omasta tahdostaan taivu, mitä auttaa kuvernööri tai muut
vallanpitäjät? Kuta enemmän hän käyntiään ajatteli, sitä enemmän kohosi
häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän oli melkein kiukkuinen kuvernöörin
tyttärelle, joka oli hänet tähän johtanut.

Hän halusi poistua tästä piiristä, missä ehkä uudelleen sattuisi
kohtaamaan Erkin sen toisen kanssa. Sen vuoksi pyysi hän lupaa saada
lähteä veljensä kotiin.

-- Mene nyt toistaiseksi, lausui Armgard. -- Sinun asiasi on hyvissä
käsissä. Kyllä minä pidän silmällä miestä. Ja tarpeen tullen
turvaudutaan kuvernööriin. Älä hellitä. Jos minä johonkin mieheen
silmäni isken, otan hänet vaikka kiven kolosta.

Olli Räsänen sattui olemaan linnoituksessa hakemassa siemeniä
kevätkylvöjä varten. Tapansa mukaan kävi hän Reetaa tervehtimässä, ja
kun tämä oli juuri lähdössä Suomi-siirtolaan, pyysi hän saada opastaa.

Teitä ei vielä ollut, eikä siltoja jokien ylitse, mutta polku oli
polettu ja lautat rannoille rakennettu.

Nuoret kävelivät yhdessä kevääseen puhjenneita maisemia. Reeta oli
melkein sanaton. Ennen niin puhelias Olli Räsänen oli myöskin sangen
vaitelias. Kömpelöllä kohteliaisuudella auttoi hän tyttöä purojen yli
kuljettaessa. Sikäli kuin hän puhui, koetti hän viitata tämän maan
luonnonrikkauteen ja hyviin elämisen mahdollisuuksiin.

-- Katsos Reeta, sanoi hän, -- tämä on nuorten yrittelijäin maa. Tämä
on heidän paratiisinsa. Ei niin, ettei täälläkin pitäisi työtä tehdä.
Paljon sitä pitää tehdä, mutta täällä saa myös työstään palkan. Ei
täällä halla hätyyttele eivätkä vieraat vie.

Räsäsen hillitty ystävällisyys herätti Reetan vähitellen murheellisista
unelmista ja jottei hän aivan kylmäkiskoiselta tuntuisi, heitti hän
jonkun kysymyksen, kun mies kertoi siirtolan puuhista.

-- Kai sinulla jo lehmäkin on? kysyi Reeta keskustelun ylläpitämiseksi.

-- Jo minä yhden hiehon sain, alkoi nuori mies kertoa. -- Pian siitä
lehmä varttuu. On minulla pari lammastakin ja muutama kana. Kyllähän
se muuten menisi, mutta yksinään on vähän hankala kaikkia hoitaa.
Kun Martti olisi asettunut Räsälään, joka yhdessä hänen kanssaan
rakennettiin, olisi Leenasta ollut apua naisväen töihin. On se Leena
kuitenkin sieltä Marjetan Kärjestä käynyt tarpeen tullen auttamassa,
mutta ei se sama ole kuin apu kotona. Kun he vielä muuttavat kauemmas,
kuten Martti aikoo, ei ole mitään naisen apua kodin pidossa. Täytyy
oppia lehmääkin lypsämään.

Reeta vaipui taas mietteisiin.

Vihdoin he tulivat Naamankosken partaalle. Joen yli oli tehty
väliaikainen silta. Räsänen ei puhunut mitään, että tässä se nyt hänen
kotinsa, Räsälä, oli.

-- Onpas tämä kaunis talon paikka, tunnusti Reeta. -- Koskeen saisi
hyvän myllyn. Mitä! Johan täällä sellaista suunnitellaankin, sanoi hän
katsoen alulle pantuja myllyn perustuksia.

Reetan maanviljelysinnostus heräsi kun hän näki avatut uutisviljelykset.

-- Johan tästä yhteen taloon leipää karttuu, sanoi hän lyöden käsiään
yhteen. -- Ja mitkä erinomaiset laidunmaat karjalle!

-- Niin on, niin on, myönteli Olli harvasanaisesta Hänen ajatuksensa
kiertelivät omia teitään.

-- Kyllä tässä kelpaa asua, kuka sitten asuneekin, lausui Reeta jo
vilkkaasti ja kysyi: -- Kuuluuko tämä Suomi-siirtolaan?

-- Kuuluuhan se, on ensimmäinen talo siirtolassa, sanoi Räsänen pieni
veitikkamaisuus silmäkulmassa. -- Tämä on Räsälä.

Reeta säpsähti vähän ja jäi sanattomaksi. Olli Räsänen pyysi
poikkeamaan sisälle ja katsomaan vähän aittojakin, kuinka niissä on
elämisen varaa.

Reeta ei halunnut. Hän pyysi neuvomaan tietä Marjetan Kärkeen, jonne
tahtoi kiiruhtaa ennen illan tuloa.

Olli lähti edelleen saattamaan. Nuorten kesken ei enää sanaa vaihdettu.
Ollilla olisi ollut paljonkin puhumista, mutta hän katsoi parhaaksi
vaieta.

Tultuaan Marttisen uutisasutuksen veräjälle sanoi Reeta Ollille
jäähyväiset.

-- Olet sinä ahertava maamies, lausui hän saattajalleen tunnustukseksi.

Sitten hän siirtyi veljensä kotiin.




TAIKAKEINOT.


Leena, joka jo kerran oli käynyt kälyään tervehtimässä linnoituksessa,
otti hänet sydämellisesti vastaan ensi kerran uudessa Marttilassa.
Pikku Martti riemuitsi rajattomasti tavatessaan tätinsä, jonka vielä
muisti vanhasta maasta etenkin sen vuoksi, että oli tottunut häneltä
saamaan maukkaita naurishaudikkaita. Iloisena hän esitti tädille
leikkitoverinsa Väinämön Antin ja kertoi pikku Marjetasta, jonka
punainen mies oli vienyt ja josta ei ole sittemmin mitään kuulunut.

Martti Marttinen kävi kotona vain kerran viikossa. Rakennuspaikka
Tenakonkilla oli Marjetan Kärjestä 7 mailin päässä, joten oli
liian pitkä matka joka yöksi tulla kotiin, varsinkin kun taival
oli pääasiassa veneellä kulettavaa. Lopputalvi ja kevät oli siellä
kiireisesti työskennelty. Alkukesäksi olivat valmistumassa sekä
Uuden Göteporin linnoitus että Printzin Hovi asuttavaan kuntoon.
Soudellessaan lauantaisin kotiinsa tarkasteli Martti uutta
asuntopaikkaa, johon rakentaisi pysyväisen, suuremman kodin.

Väinämön leski Kaisa nautti edelleen sitä ystävällisyyttä, jota
hänelle oli Marttisten luona osoitettu. Vaikka Martti Marttinen oli
luvannut jättää tämän sauna-asunnon yksinomaan hänelle niin pian kuin
varsinaisen oman kodin saisi perustetuksi, ei Kaisa vielä hennonut
pitää sitä omanaan, kun hän ei voinut sen rakentamisessa olla
osallisena eikä hänellä ollut rahoja korvaamiseen. Hän koetti kyllä
taloustoimissa ja kesäkiireissä olla apuna, mutta kun talven aikana
työt olivat vähissä, kierteli hän siirtokunnassa, koettaen ansaita
elantonsa. Joskus hänellä oli poikansa Antti mukanaan, mutta useimmiten
hän liikkui yksinään. Niissä siirtokunnan osissa, joissa häntä ei
tarkemmin tunnettu, sanottiin hänen kerjäävän. Totta siinä oli sikäli,
että kun ei missä hänelle työtä annettu, pyysi hän ravintoa nälkänsä
tyydykkeeksi.

Koko siirtokunnassa kulki puhe hänen taikatöistään, ja moni pelkäsi
häntä sen vuoksi. Todistuksia ei häntä vastaan tiedetty, paitsi, mitä
oli nähty laivalla hänen tullessaan ja mistä oli mitä ihmeellisimpiä
tarinoita laadittu. Kerrottiin kuinka hän sen jälkeen, kun hänen
miesvainajansa ruumis mereen heitettiin, oli lähtenyt laivan kannelta
laudalla lentämään ja rääkynyt ilmassa pahasti. Erittäinkin kammottiin
häntä Christinassa, missä pastori Christofer oli uhannut hänet
vangituttaa. Nyt oli kyllä tämä pastori palannut takaisin Eurooppaan,
mutta oli muita, jotka olivat valmiit saattamaan rangaistukseen hänet
niin pian kuin huomaisivat hänen vähääkään harjoittavan noituutta.

Suomalaisten keskuudessa suvaittiin Kaisaa paremmin, vaikka oli
sielläkin niitä, jotka katsoivat sielunsa autuuden olevan vaarassa
tämän noidan lähettyvillä.

Paitsi toimeentulon ansaitseminen oli Kaisan liikkumiseen syynä myös
se, että hänellä joskus oli hieman toivoa tyttärensä, pikku Marjetan,
mahdollisesta löytämisestä. Hänellä kyllä oli itsellään se vakaumus,
että vihastunut paha henki oli tahtonut hänelle kostaa ottamalla
Marjetan, mutta omaatuntoaan lohduttaakseen oli hän liikkeellä
etsimisyrityksissä. Pikku lapsi oli ollut hänelle sangen rakas.

Kun katoamisen jälkeen pojat olivat puhuneet punaisesta miehestä, tuli
Kaisalle joskus sellainenkin ajatus, että ehkä tyttö oli joutunut
intiaanien saaliiksi. Sen vuoksi hän tekeytyi tuttavaksi heidän
kanssaan ja kävi heidän kotonaan sekä opetteli heidän kieltään ja
tapojaan. Nämä osoittivat hänelle suurta kunnioitusta ja lienee hän
joskus heidän keskuudessaan taikatemppujakin tehnyt, koska häntä
pidettiin poppamiehen vertaisena.

Palatessaan kotiin pitkältä kiertomatkalta keväällä kylvöajan
lähestyessä joutui hän yhtäkkiä outojen intiaanien piirittämäksi. Ne
eivät olleet lenapeja. Kuin taikavoimalla kohosi heitä maasta hänen
ympärilleen. Yhdellä näistä oli niin pitkä sulkatöyhtö, että se
ylettyi selän yli polviin saakka. Toiset osoittivat hänelle suurta
kunnioitusta. Tultuaan Kaisan luo hän puolestaan lankesi pitkälleen
maahan ja levitti kätensä. Noustuaan ylös hän pyysi Kaisaa lähtemään
heidän heimonsa luo, heidän äidikseen, heidän auttajakseen ja
noidakseen. Heidän keskuudessaan raivosi ruttotauti, johon moni kuoli.
Kun tuo tauti näytti tulleen valkoisilta, tarvittiin valkea noita
taudin tyrehdyttäjäksi.

Kierrellessään tätä uutta maata oli Kaisa nähnyt paljon ihmeitä ja
kokenut monta kovaa. Sen vuoksi hän ei kovin säikähtänyt punanahkain
ilmestymistä eikä myöskään oudoksunut heidän käytöstään. Ollakseen
intiaaneja pahoin loukkaamatta hän ei jyrkästi kieltäytynyt.

-- Nyt en pääse tulemaan, sanoi hän. -- Jos jolloinkin tulen, miten
luoksenne osaisin? Hänen puheensa oli sangen vaikeatajuista, mutta ehkä
juuri sen vuoksi herätti intiaaneissa suurta arvonantoa.

Päällikkö neuvoi, kunnioittavasti heilutellen itseään:

-- Kulje tämän suuren joen vartta ylöspäin, kunnes toinen suuri joki
tulee siihen vasemmalta. Seuraa sitä niin pitkälti, että joudut korkean
vesiputouksen luo. Jos tulet kesän aikana, otamme sinut jo siellä
vastaan. Jos et ketään tapaa, jatka kulkuasi polkua myöten, joka on
hyvästi polettu ja johtaa meidän luoksemme. Polku vie sinut suurien
metsien läpi korkeille maille. Kun kahden vuoren yli kiivettyäsi olet
joutunut polulla ahtaaseen kalliosolaan, olet meidän portillamme.
Silloin olet luonamme. Me odotamme sinua. Tule pian, ettei koko
kansamme kuolisi valkoiseen tautiin.

Kaisa vakuutti uudelleen, ettei hän voinut nyt tulla.

-- Auta kuitenkin meitä. Auta valkoisen Manitoun voimalla, pyysi
päällikkö.

Kaisa mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:

-- Ehkä voin auttaa, vaikka en ole luonanne. Tehkää kuten sanon.
Valitkaa heimostanne viisi vahvaa miestä, jotka ovat sitkeitä
voimiltaan ja laihoja ruumiiltaan. Ainoastaan ne saavat sairaisiin
koskea, ei muut. Ne kantavat sairaat ulos kylästä lähteen luo. Ne
valavat sairaita kylmällä vedellä ja hankaavat heidän ruumiitaan
hiekalla. Jos he kuolevat, Manitou heitä tahtoo; jos he parantuvat,
Manitou heitä säästää. Kukaan terve, paitsi nuo viisi, ei saa lähteelle
mennä eikä kukaan terve saa siitä lähteestä juoda tai vettä ottaa.

Kaisa ei ollut ollenkaan varma ymmärsivätkö intiaanit hänen
mongerrustaan eikä hän sitä niin tärkeänä pitänyt.

-- Sillä aikaa kun odotamme sinua, teemme kuten sanot, vakuutti
johtaja. -- Pyyntömme on, että tulet pian. Kun tulet, et sitä koskaan
kadu. Sinulla on itselläsi etua siitä.

Päällikkö laskeutui taaskin pitkälleen maahan sanoen siten jäähyväiset.
Intiaanit hävisivät nopeasti näkymättömiin.

Kaisa oli lähellä Marjetan Kärkeä. Kotiin astuessaan hän ajatteli
mielessään, että jos olisi ollut syksy, olisi hän ollut joutilas
lähtemään. Nyt Kesän tullen on uutisasutuksella työn aika. Hänenkin
tulee voimillaan auttaa maatöissä ystäviään, jotka olivat häntä
auttaneet ja kaiken aikaa hänen poikaansa vaalineet ja kasvattaneet.

Kotona hän tapasi Reetan ensi kerran.

Heistä tuli pian hyvät ystävät. Yhdessä he sitten työskentelivät
kevättöissä. Kun miehet tarvittiin rakennuksilla, joista
annettiin vapautta kotitöihin vain niukalti, oli työvoimista myös
Suomi-siirtolassa puute ja sen vuoksi jokaisen täytyi koettaa
kaikkensa. Olli Räsänen kävi Marttilassa kylvö- y.m. raskaampia
töitä tekemässä, ja luonnollisesti Martti itse auttoi, mikäli voi
olla kotona. Joka tapauksessa tuli tänä vuonna tehdyksi vähemmän
uutisraivausta, jopa vähemmän kylvöjäkin kuin edellisenä. Siinä
suhteessa olivat laajat rakennustyöt haitaksi.

Erkki kävi vain muutaman kerran ystäviään tervehtimässä. Hän puuhasi
uutterasti omalla uutisasutuksellaan. Välttämättömiin rakennustöihin
hän oli palkkautunut Christinaan voidakseen olla lähempänä
rakastettuaan.

-- Erkki on muuttunut entisestään paljon, huomautti Leena eräänä iltana
naisten ollessa yksinään kotona. -- Ennen Ruotsissa hän oli joka ilta
meillä, mutta nyt hän melkein karttaa. En tiedä mitä väliin on tullut.
Ei liene Martin ja hänen välillään mitään sattunut.

Reeta kyllä tiesi syyn, mutta ei siitä mitään sanonut. Hän istui
ajatuksiinsa vaipuneena ja oli ikävissään.

-- Komea mies se Erkki, sanoi Kaisa. -- Komein koko siirtokunnassa.
Onnellinen se tyttö, joka hänet miehekseen saa. Reeta ja hän sopisivat
hyvin pariksi.

-- Niinhän sitä on näihin saakka luultukin, myönteli Leena. -- Vanhassa
maassa näytti asia aivan selvältä. Olitte kai jo kihloissakin? kysyi
hän Reetalta.

-- Eihän toki, vastusteli Reeta. -- Lapsuuden tovereita vain. --
Hänen poskilleen kohosi puna, josta Väinämön Kaisan tarkka silmä näki
totuuden.

-- Muutakin siinä oli kuin lapsuuden toveruutta, väitti Leena polkien
rukkiaan. -- Siinä oli rakkautta, joka nyt on kylmentynyt. Kuule Kaisa,
jatkoi hän, -- sinähän voit kadotetun rakkauden palauttaa ja uuden
lemmen nostaa. Jospa saisit Erkin vielä palautumaan entiselleen! Minä,
me kaikin siitä iloitsisimme, Reeta luonnollisesti eniten.

Reeta ei jaksanut kuulla Leenan puhetta loppuun. Hän pillahti itkemään
ja lähti ulos.

Leena ei ystävällisyydessään huomannut kuinka arkaan kohtaan hän
kosketteli. Kuin korjatakseen asiaa hän Reetan lähdettyä taivutteli
Kaisaa:

-- Jos todellakin voit Reetalle apua antaa, tarvitsisi hän sitä nyt.
Hänkin on suuresti muuttunut entisestään. Hän on synkkämielinen ja
usein katkera. Syynä ei voi olla muu kuin Erkin kylmeneminen.

Kaisa esteli:

-- Kyllä minä siellä kotona useinkin nostin lempeä tytöille, jotka
olivat sen kadottaneet. Ja monesta tiesin, että he saivat kadotetun
takaisin. Nyt en enää tahdo uskaltaa sellaiseenkaan, oikeastaan
viattomaan, mikä ei kenellekään ole onnettomuudeksi vaan päinvastoin
asianomaiselle suureksi onneksi. Minua vainotaan ja uhataan roviolla
polttaa, jos loitsimisesta keksitään. Olen itsekin alkanut taikomista
tässä uudessa maassa kammoa, kun luulen sen johdosta rakkaan Marjetan
menettäneeni.

-- Ei se Marjetta sen takia mennyt, lohdutteli Leena, -- eihän siitä
muiden tarvitse sitä paitsi tietää, jos Reetalle apua annat. Vieläkin
Kaisalla oli arveluita: -- Asia ei ole niin yksinkertainen. Ensiksi
täytyy Reetan itsensä tahtoa ja sanan voimalle alttiiksi antautua.
Toiseksi täytyy lemmennoston tapahtua siellä, missä kylmentynyt
rakastettu liikkuu. Mieluimmin paikalla, mikä on pyhitetty. Täytyy
tietää onko rakastettu iskenyt silmänsä johonkin toiseen. Myös sen
toisen pitäisi olla lähellä, jotta sana tehoaisi. Monta on siinä
mutkaa. Jos ei kaikki ole kohdallaan, sattuvat sanat turhaan.

-- Niinhän se taitaa olla, myönsi Leena. -- Mutta mihinkä se Reeta nyt
hävisit Taitaa itkeä silmänsä kipeiksi. Kipeä on hänelle asia.

Kaisa lähti ulos ja kohtasi Reetan niemen kärjessä itkemässä. Oli
pimeä, mutta kuu valaisi maisemaa.

-- Rakastatko sinä todellakin häntä niin kovasti, kysyi Kaisa hellästi.
-- Luuletko, että hänet on joku toinen vallannut?

Reeta painautui leskivaimon syliin ja kertoi, mitä tiesi, kertoi, että
Erkki kuului nyt toiselle.

Yhtäkkiä tarttui tyttö intohimoisesti lappalaissyntyisen ystävättärensä
kaulaan ja rukoili:

-- Kuule Kaisa, auta sinä minua. Leena sanoi, että sinä voit lemmen
nostaa ja kodotetun palauttaa. Me olimme Erkin kanssa niin onnellisia
ennen. Sinun avullasi me voimme vielä tulla onnellisiksi.

Kaisa oli hetken ääneti.

-- Olin jo mielessäni päättänyt luopua vanhasta viisaudesta, sanoi hän
vihdoin. -- Nykyaikana ja uusissa oloissa ei sillä ole enää entistä
tehoa. Olen sitä viimeksi käyttänyt vain hätätilassa ja silloinkin olen
joutunut kärsimään, Nyt on uutta viisautta joka vihaa sitä vanhaa.
Kuitenkin tahdon auttaa sinua, mikäli voin. Marttinen ja Leena ovat
tehneet minulle niin paljon hyvää, että olen valmis heidän tähtensä
menettämään vaikka henkeni. Ainoastaan heidän avullaan olen jaksanut
tässä uudessa maassa tulla toimeen, kun leskeksi jäin. Mielelläni
tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi.

Lemmen nostaminen Erkissä täytyi suorittaa salaisesti ja erittäin
varovasti. Heidän piti yhdessä lähteä Christinaan, missä kumpikin
asianomainen oli tavattavissa. Sitä ennen lupasi Kaisa tehdä
tarpeelliset valmistukset.

Yhdessä he siirtyivät tupaan.

Maatapannessa Reeta oli ristiriitaisten tunteitten vallassa. Oliko se
tie oikea, jolle hän nyt oli lähtenyt? Hän teki sen vain rakkautensa
vuoksi. Ja hän tarkoitti sillä yhtä paljon Erkin onnea kuin omaansa.




LEMMEN NOSTO.


Vaikka Kaisa ei enää harrastanut taikomista kokosi hän entisen
tottumuksen johtamana aineita, joita siihen tarvittiin. Tätä hän teki
kaikkien tietämättä hiljaisuudessa. Niinpä hän oli siltä karhulta,
joka ensimäisenä talvena tapettiin, ottanut sydämen ja aivot, joista
hän pusersi öljyä. Myös oli hän nylkenyt käärmeen nahan ja kuivannut
sen torveksi. Kedolta ja purojen varsilta hän oli koonnut yrttejä,
jotka kyllä eivät olleet samoja kuin siellä kotona, missä jokaisen
yrtin voiman tiesi. Intiaaneilta hän oli nyt koettanut ottaa oppia ja
oli yrttien hajuja toisiinsa verrannut. Maissin tähkistä koverretuissa
pienissä pulloissa hänellä oli monenlaisia yrteistä keitetyitä nesteitä.

Hänen suunnitelmansa lemmen nostamiseksi Erkissä Reetaa kohtaan oli
seuraava: Piti saada Erkki ja Reeta juomaan samasta astiasta vettä,
joka oli laskettu käärmeennahkaisen putken läpi. Vielä piti saada
Erkki syömään karhun sydämestä ja aivoista keitettyä öljyä. Erkin
askelten jälet sen tytön luo, jonka pauloihin hän oli joutunut, piti
katajanoksilla pyyhkiä näkymättömiin. Katajia tässä maassa ei kyllä
ollut, mutta Kaisa arveli sypressin oksan tekevän saman vaikutuksen.
Paluuaskeleita oli loihdittava, kirkko kierrettävä kolmeen kertaan sekä
myötä- että vastapäivään. Useampia temppuja oli tehtävä, vanhoja lukuja
luettava ja loitsittava.

Reetalle hän ei uskaltanut asioita perinpohjin selittää, koska varoi
hänen kauhistuneena peräytyvän yrityksestä. Hän pyysi leipomaan pienen
kalakukon vanhaan savolaiseen malliin. Tämän sisälle hän salaa kaatoi
tuota taikaöljyä. Kalakukko vietäisiin Erkille tuliaisiksi ja tulisi
Reetan päästä sen syömisestä osalliseksi.

Sopivasti varustettuina lähtivät Kaisa ja Reeta matkalle. Tyttö oli
vähän arka, mutta Kaisa rohkaisi häntä hyvän tuloksen toiveilla.

Oli lämmin alkukesän päivä. Erkki työskenteli hirsirakennuksella
Christinassa. Rakennuksen joka nurkalla oli kaksi miestä. Erkin
toverina oli Israel Helme, viime laivassa Ruotsista tullut, Reetan
tuttava. Toisilla nurkilla oli muita siirtolaisia, jotka nähtyään Kaisa
Väinämön alkoivat häntä pilkata ja herjata noituudesta. Tahtoen välttää
huomiota Kaisa vetäytyi syrjään lähdekaivon luo. Reetalle hän neuvoi
miten oli meneteltävä.

Kun miehet laskeutuivat rakennukselta aterialle, meni Reeta ujona Erkin
luo.

-- Kas, Reeta, sanoi Erkki iloisena. -- Kuinka Suomi-siirtolassa
voidaan? Minä olen siellä päässyt vain kiireiseltä käymään, tuskin
silloinkaan muualla kuin oman mökin töissä. Milloinka Martti vapautuu
rakennustöistä?

Erkki oli hyvällä tuulella. Gustaf oli yhä vielä kadoksissa, joten
hänen omat toiveensa vahvistuivat.

Hänellä oli Reetalle kysymys toisensa perästä eikä niihin ehtinyt
vastaustakaan odottaa.

-- Tämä on minun kasvinkumppanini, lapsuudentoverini, selitti hän
työtoverilleen Helmeelle.

-- Me olemme Reetan kanssa jo vanhoja tuttuja Ruotsista, Morasta
saakka, sanoi Helme ja tervehti ystävällisesti.

Erkki kertoi, että Helme, joka jo Ruotsissa harjoitti kaupantekoa, oli
nyt vain kiireiden pakotuksesta rakentamispuuhissa. Kuvernööri tahtoi
hänestä tehdä hallituksen kaupanhoitajan ja siirtyy hän siihen toimeen
aivan ensi tilassa. Tähän juuri rakennetaan kauppataloa, Helmeen
tulevaa kotia.

Erkki istui mättäälle ja avasi eväslaukkunsa. Reeta katsoi sopivan
hetken tulleen.

-- Jos et pahastu, toin sinulle pienen kalakukon lämpimäisiksi, sanoi
hän. -- Niinhän minä ennen aikaan... -- Hänen sanansa tulivat vähän
katkonaisina.

-- Niin, niin, monta kalakukkoa olet sinä minulle paistanut ja
syöttänyt, nauroi Erkki. -- Olet sinä herttainen tyttö, oikein kullan
muru. Aivanpa tuntuu kuin olisimme Ruotsissa. Helme, tule, saat oikeata
kalakukkoa. Ja sen takaan, että se on hyvää.

Reeta vavahti. Hän säikähti, että jos toinenkin söisi sitä kukkoa.

-- Pieni se on kahdelle miehelle, mikä on yhdelle tarkoitettu, sanoi
Helme leikillä. -- Sitäpaitsi minuahan kotona ruoka ja perhe odottavat.

Poislähtiessään hän huusi Reetalle: -- Käy toki meidän muoria ja lapsia
katsomassa. Reeta seisoi Erkin luona jännittävässä odotuksessa.

-- Istu sinä tähän toverikseni, pyysi Erkki. -- Istu kuten ennen
vanhaan. On tässä kukossa sinullekin. -- Hän leikkasi kukosta palasen
Reetalle. Tyttö tarttui ahnaasti siihen. Yhdessä he siinä aterioivat,
kumpikin osaansa. Reeta oli mielissään. Ensimäinen tehtävä tärkeässä
asiassa onnistui yli toiveitten.

Erkki oli puheliaalla tuulella.

-- Työ antaa hyvän ruokahalun, puhui hän. -- Kai sinullekin ehti nälkä
tulla, kun sieltä saakka kävelit. Hyvältä maistuu kukkosi, vaikka ei
niin hyvältä kuin siellä vanhassa maassa. Tässä on omituinen rasvan
maku. Mutta erilaisiahan täällä ovat kalat, rasvaisempia. -- Muistatko
kun ongimme siitä lammesta kerran koko ämpärillisen kiiskiä. Niistä
sinä laitoit niin ison kukon, että siitä oli ei ainoastaan Marttilan
ja Mulikan väelle, vaan myös Oinolaisille. Se oli herkkua se. Kiisket
olivat niin hautuneet, ettei luun piikkiä tuntunut. Ja rasvainen sekin
kukko oli, höysteenä oikeata sian rasvaa, joka oli tunkeutunut kuoren
joka osaan. Se kuori suli suussa purematta. Malta, kunhan täälläkin
saadaan porsaita kasvatetuksi, tuntuu näissäkin kukoissa sianrasvan
maku.

Reeta ei paljoa puhunut. Hymyili vain. Hänen oli niin hyvä olla. Hän
muisteli aikoja siellä lapsuuden kotiseudulla, missä he aterioivat
monet kerrat kahden yhteisestä eväslaukusta.

-- Hyvin sinä siellä kotona minua ruokit, mutta herkullinen oli tämäkin
ateria, sanoi Erkki tyytyväisenä, kun oli viimeisen kukkopalasen
syönyt. -- Hyvä, vankka suomalainen ateria tuo myös hyvän janon. Täytyy
lähteä kaivolle.

-- Istu täällä rauhassa... minä haen... niinhän tein ennenkin, ehätti
Reeta sanomaan.

-- Jos tahdot minun mielikseni hakea, sanoi Erkki tyytyväisenä. --
Eletään siinäkin vanhan tavan mukaan. Kovin on tämä päivä ollut kuuma
ja hikeä pusertava. Näin lämpimiä päiviä ei siellä kotona koskaan ollut.

Erkki heittäytyi mättään kupeelle pitkäkseen odottaen työn alkamista.

Reeta kiiruhti Kaisan luo lähdekaivolle.

-- Kaikki sujuu kuin itsestään, iloitsi Kaisa. Hän otti mukana tuodun
pienen juomaleilin.

Samalla hän luki hiljaa jotain loitsulukua. Reeta vei täytetyn leilin
Erkille.

-- Hyvään tarpeeseen se juoma on, sanoi nuori mies ja nousi
seisoalleen. Hän joi hyvät siemaukset.

-- Ansaitset tästäkin kauniit kiitokset? En raskinut aivan kaikkea
juoda, jotta jäisi sinullekin.

Hän ojensi astian tytölle, joka nautti ahneesti vedestä. Hänestä tuntui
tämä juoma huumaavan aivan kuin paras olut.

Nuoret istuutuivat maahan.

-- Minulla on ollut tunnonvaivoja siitä, että olen niin harvoin teillä
käynyt, sanoi Erkki katuvaisena. -- Täällä ei ole mies enää niin
vapaa kuin siellä kotona. Täällä on niin paljon muuta, joka ajatuksia
kiinnittää. Siellä olivat vain ne yhdet ja samat. Ja ne olivat rakkaat.
Kuules, minä olen niin usein kaipauksella muistanut niitä rauhallisia
iltahetkiä pärevalkean ääressä siellä Marttilan tuvassa. Ne olivat
lapsuuden viattomuuden onnenhetkiä. -- Mutta nyt on Marttilakin vain
tuhkaläjä. Vihollinen on sen hävittänyt. Muistot ovat vain jälellä.

Reeta tunsi itsensä onnelliseksi. Hän alkoi uskoa, että Kaisan lääkkeet
jo tekivät vaikutustaan.

Miehet palasivat aterialta töihinsä. Myös Erkin täytyi nousta
rakennukselle Helmeen kanssa osaansa hoitamaan.

Reeta kiiruhti iloisena Kaisan luo.

-- Lääkkeesi näyttävät olevan hyviä. Entisyys alkaa palata, hän
riemuitsi.

-- Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo, muistutti Kaisa. --
Meillä on vielä paljon tekemättä. Todellakin nyt ovat vasta alkaneet
entisyyden muistot palautua. Nykyisyys on vielä koskematon. Kun vain
nyt saisimme häiritsemättä tehtävämme loppuun suorittaa. Meidän on
odotettava iltaan saakka ja pidettävä silmällä meneekö nuori mies
tervehtimään sitä naista, josta meidän on hänet vieroitettava. Siihen
mennessä sinä voit käydä tuttaviasi tervehtimässä. Hämärän tullen
tapaamme toisemme täällä kaivolla.

Reeta näki tarpeelliseksi käydä näyttäytymässä kuvernöörin tyttärelle.

Armgard Printz oli sama vilkas ja puhelias kuin ennenkin.

-- Minä olen siitä tytöstä, jonka perässä sulhasesi juoksee, saanut
merkillisiä tietoja, selitti hän tärkeänä. -- Hän on toisen miehen
kuulutettu morsian. Ei hän voi mennä sinun Erkkisi kanssa naimisiin.
Se toinen mies on myös tullut tähän maahan, mutta on hävinnyt teille
tietymättömille. Me olemme koettaneet etsiä häntä käsiimme. Kuvernööri
on antanut kuulustella siirtokunnasta, mutta miestä ei ole vielä
löytynyt. Kun hän löytyy, panemme hänet ottamaan omansa. Silloin ei
sinulla ole enää kilpailijaa. Omasi saat kuten olen luvannutkin.

Reeta kuunteli ihmetyksen valtaamana tätä uutista.

-- Me tiedämme kuka se toinen mies on, jatkoi Armgard Printz. -- Tunnet
sen sinäkin. Hän on se punatukkainen, joka tuli samassa laivassa ja
puheli usein kanssasi sekä auttoi meitä monessa tilaisuudessa. Hänet
on helppo tuntea vaikka missä. On hyvin kummallista, mihin hän on
hävinnyt. On ajateltu... niin, mitäpä minä niistä luuloista kerron.
Ehkä häntä ei olekaan murhattu vaikka siitä on jo useita viikkoja
salaperäisiä juttuja ja kuiskeita kuulunut. Ehkä hän syystä tai
toisesta on mennyt hollantilaisten tai englantilaisten luo, vaikka
outoa sekin olisi. Isäni pitää asiata hyvin tärkeänä. Ellei asiassa
pian ala jotain selvetä, tulee siitä hyvin ikävä juttu. Minä säälin
sinua. Se tulisi hyvin läheltä koskemaan sinuakin.

-- Kuinka niin? kysyi Reeta kummastuneena.

-- Näes, jos se punatukkainen on täällä murhattu, selitti kuvernöörin
tytär, ajattelematta seurauksia, -- on teon täytynyt tapahtua niiden
toimesta, joille siitä on ollut hyötyä. -- Kuka voisi uskoa, että sen
enkelimäisen tytön sisällä asuu paholainen. Ensi näkemältä minä pidin
siitä tytöstä paljon, mutta näyttää olevan niin, että kuori pettää.
Olen pyytänyt rouva Klingaa ajamaan tytön kotoaan pois, mutta hän ei
vielä usko mitään pahaa, kun ei ole todistuksia. Pitkäksi aikaa ei asia
kuitenkaan voi tälleen jäädä. Ehkä piankin kuulet täältä kummia. Jos se
punatukkainen on tapettu, ei tyttö luonnollisesti ole sitä yksin voinut
tehdä. Tytöllä on täytynyt olla ainakin yksi apulainen. Kuka se olisi,
sitä ei ole vaikea arvata.

Reeta sävähti kalpeaksi.

Hän ei saanut ajatusta loppuun sanotuksi, tuskin ajatelluksikaan.

-- Ei meillä ole vielä mistään varmuutta, väitteli Armgard, huomaten
puhuneensa liian paljon. -- Tutkinnossa asiat selvenee. Mutta voihan
se kadonnut mies pian ilmestyä. Se olisi onnellisin ratkaisu. Ja sitä
täytyy meidän kaikkien toivoa.

-- Ei, se ei ole totta, että Erkki olisi... huudahti Reeta. -- Yhtä
hyvin voisitte minusta sitä ajatella.

-- Tietysti ei ole totta, lauhdutteli Armgard. -- Asianhaarat puhuvat
kuitenkin häntä vastaan. Minä en tee sinua rauhattomaksi kertomalla
kaikkea, mitä on jo saatu selville. Kuvernööri tahtoi jo hänet vangita,
mutta minä sain sen estetyksi, ainakin siirretyksi toistaiseksi.
_Sinun_ tähtesi sen tein. En hänen tähtensä. Sillä tiedä, että mies,
joka on sinua kohtaan menetellyt, niinkuin hän on menetellyt, ei minun
silmissäni ansaitse sääliä.

Reeta oli mykkänä kauhistuksesta. Nähdessään tytön tuskan Armgard
koetti häntä viihdyttää. Hän siveli tytön poskia ja sanoi:

-- Minä säästän sinua niin paljon kuin voin. Ja sinun tähtesi myös
häntä. Sinun on kuitenkin hyvä tietää, millä kannalla asiat ovat, jos
jotain tapahtuisi.

Reeta oli niin järkytetty, ettei hän voinut viipyä kuvernöörin tyttären
luona. Hän etsi yksinäisyyttä ja meni suuren lehmuksen varjoon joen
rannalle.

Kauan hän siellä istui synkissä ajatuksissa.

Hän oli vakuuttanut kuvernöörin tyttärelle, että Erkki ei voinut olla
syyllinen murhaan. Sitä oli mahdoton uskoa. Mutta...




REETA JA STINA.


Reetan ajatukset olivat sangen ristiriitaiset. Hän ei itsekään voinut
niiden kulkua ymmärtää. Jos punatukkainen oli kuulutettu Klingan
lapsenhoitajattareen ja jos hän tuli täältä saakka häntä hakemaan,
miksi hän nyt pysyi poissa ja piileskeli? Itse hän oli kertonut
Reetalle laivalla, että hän tuli tänne mennäkseen naimisiin. Vallan
selvä on, että hänen morsiamensa ei tahtonut suostua avioliittoon.
Kuulutetun sulhasen tulo oli luonnollisesti sangen vastenmielinen
tapaus. Se teki tyhjäksi toiset suunnitelmat. Erkki rakasti tyttöä.
Siitäkin oli Reetalla todistukset. He eivät tahtoneet erota toisistaan.
Este oli raivattava tieltä. Siinä tapauksessa...

Hyvä Jumala, kuinka tällaiset ajatukset olivat kauheita! Jos tuo kaikki
olisi totta, on myöhäistä, vaikka Erkin rakkaus kääntyisikin siitä
toisesta pois. Onnettomuus on tapahtunut.

Varmuus, varmuus, mistä saisi varmuuden? Reeta muisti Kaisan. Kun Kaisa
pystyy palauttamaan kadotetun rakkauden, kai hän myös saa kadonneen
henkilön palaamaan. Tai ainakin tietoon, missä kadonnut henkilö on.
Se olisi tällä hetkellä kaikkein tärkeintä. Se antaisi takeet Erkin
syyttömyydestä. Tai -- ainakin tulisi varmuus. Missään tapauksessa
Erkki ei ollut varsinainen syyllinen. Korkeintaan hän on ollut vain ase
toisen kädessä. Se tyttö on oikea syyllinen. Hän saisi rangaistuksensa.
Kuvernöörin tyttären avulla Erkki ehkä voisi päästä vapaaksi.

Jos taas punatukkainen on elossa, on hänet saatava tänne ottamaan
omansa. Silloin Erkki vapautuu lumouksesta.

Kaisa voi tässä auttaa. Reeta päätti turvautua häneen oitis, kun he
tapaavat toisensa.

Tällaiset olivat Reetan mietteet kun hän näki Klingan
lapsenhoitajattaren tulevan pienen pojan kanssa joen törmälle. Nainen
oli kepeissä kesäpukimissa. Poika heitteli palloa, jota he yhdessä
tavoittivat kiinni.

Läheiseltä rakennukselta kuului kirveiden kalsketta ja lastujen
putoilemista.

Kun Reeta katsoi sinne, näki hän Erkin silloin tällöin luovan katseensa
tuohon naiseen.

Reeta tunsi voimakkaasti kuinka hän vihasi tuota naista. Hänen teki
mielensä kuristaa hänet tai työntää jokeen.

Poika heitti palloa. Se lensi lehmuksen juurelle heinikkoon. Poika ja
hänen hoitajattarensa riensivät sitä etsimään.

Reeta ja Stina kohtasivat toisensa. Ensi kerran elämässään silmä silmää
vasten.

-- Oletko nähnyt palloa, kysyi valkeapukuinen säyseästi.

-- Minä vähät sinun palloistasi, vastasi suomalainen tyttö kiukkuisena.

Valkopukuisen isot, kauniit silmät katsoivat ihmettelevästi tyttöä.

-- Sinä, toisen miehen kihlattu, houkuttelet ja vieroitat toisen omaa.
-- Reetan ääni pursui vihasta. Hänen kätensä himoitsivat tarttua kiinni
tuohon naiseen.

Stina hämmästyi sanattomaksi. Hänen silmänsä kuvastivat suurta
kummastusta.

Reeta oli vaipunut puunrunkoa vasten ja itki ääneen.

Hetken perästä Stina lähestyi itkevää tyttöä, pani pehmeästi kätensä
hänen olkapäälleen ja puhui lepyttävällä äänellä:

-- En tiedä miten olen pahoittanut mielesi. Minä en tahdo kenellekään
pahaa. Kaikkein vähimmin sinulle, jota en edes tunne. Sano kuka olet ja
mitä itket. Autan jos se on vallassani.

-- Kyllä Erkki Reetan tuntee, sai tyttö nyyhkytysten lomasta sanotuksi.

-- Mitä, oletko Reeta, Erkin lapsuuden toveri, huudahti Stina
riemastuneena. -- Erkki on sinusta paljon, paljon puhunut. Olet hänen
kasvinkumppalinsa ja parhain ystävänsä. Voi, kuinka olen iloinen, kun
tulin sinut tuntemaan. Meistä pitää tulla hyvät ystävät, meistä, jotka
olemme kaikkein lähimpänä Erkin sydäntä, sinä, joka olet Erkille kuin
paras sisar, ja minä, jonka Erkki on omakseen valinnut.

Reetan kielen kärjellä oli uusi vihan purkaus, mutta Stinan ääni oli
lempeä kuin harpun sävel, se pakotti hänet hillitsemään itseään. Reeta
ei vastannut mitään, mutta ei sovinnonkaan ääni saanut sijaa hänen
sydämessään.

Silloin Stinan silmiin osui käärme, joka luikerteli puun juurella
Reetan jalkain vieressä.

-- Käärme, huu, käärme, huusi hän kauhistuneella äänellä ja temmaten
pienen pojan syliinsä riensi viemään sitä syrjään.

Mutta Reetan ärtyneisiin hermoihin vaikutti kaikki tuo järkyttävästi.
Hän ei voinut liikahtaakaan, hänen koko ruumiinsa vapisi ja silmänsä
liekehtivät kuin mielipuolella ja osoittaen Stinaa täräjävällä
kädellään huusi hän niin että kuului kauas:

-- Käärme, käärme. Sinä itse olet käärme! Sinä olet murhannut sulhasesi
ja kielotellut toisen, joka ei ollut sinun omasi.

Tämä huuto kuului rakennukselle saakka. Erkki hyppäsi alas telineiltä
ja riensi apuun. Hän polki vaarattoman matelijan maahan kuoliaaksi,
tempasi pyörtyneen Reetan syliinsä ja lähti viemään häntä pois. Myös
Helme ja muutamia muita rakennuksella työskennelleistä saapui paikalle.
Helmeen tarjouksesta vietiin Reeta hänen kotiinsa.

Stina seurasi jälessä horjuen kamalan syytöksen painosta. Hän näki
miesten karttavan häntä. Ja nyt, kun hän olisi tarvinnut Erkin suojaa,
ei tämä tuntunut muistavan häntä. Lapsuudentoveri oli vallannut hänen
huomionsa.

Helmeen emäntä ryhtyi hoitamaan Reetaa, joka hetken kuluttua tointui
pyörtymyksestä. Erkki siirtyi pois sairaan luota luvaten käydä
myöhemmin katsomassa.

Hämärän saavuttua tuli vuoteen ääreen Kaisa, joka oli Reetaa kaivolla
turhaan odotellut ja sitten lähtenyt etsimään. Kun Kaisa juotti
sairaalle keittämäänsä teetä, tointui tämä nopeasti, mutta oli
äärimmäisen järkyttynyt.

Kaisa oli sitä mieltä, että nyt luonnollisesti täytyy lykätä ne
tehtävät, joita varten oli Christinaan tultu.

-- Ei, ei, nyt minä vasta tarvitsenkin sinun apuasi, sanoi Reeta
kiihtyneenä. -- Nyt on toinen asia saatava selväksi ja aivan heti.

Kaisa ja Reeta olivat kahden. Viereisestä huoneesta kuului Helmeen
lasten melu, jota heidän äitinsä koetti vaimentaa.

Reeta kertoi mitä oli kuvernöörin tyttäreltä kuullut sekä mitä hän
muisti lehmuksen juurella tapahtuneen.

-- Minä heitin raskaan syytöksen sitä naista vastaan. Jos se syytös on
väärä, olen tehnyt pahan teon, jota ei Erkkikään voi antaa anteeksi,
valitti Reeta. -- Jos nainen on syytön, eivät mitkään taikakeinot auta
Erkin palauttamiseen. Sen tiedän. Minun täytyy nyt saada selville,
onko tuo punatukkainen mies murhattu vai ei. Etkö sinä voi saada tästä
tietoa minkään voimien avulla?

-- Se on hyvin vaikeata, sanoi Kaisa miettiväisenä. -- Kyllä minäkin
sen miehen näin rannalla laivan tullessa, mutta vain ohimennen. Jos
mieli manata silmien eteen henkilö, joka ehkä on hyvinkin kaukana,
täytyy ainakin hänen kasvonpiirteenpä olla hyvin selvillä. Tosin
tuolla miehellä oli hyvin omalaatuiset ja toisista eroavat piirteet,
mutta epäilen tokko ne ovat mieleeni tarpeeksi syvälle painuneet.
Enkä muuten tunne häntä ollenkaan. Tuttavan henkilön voisin täällä,
tässäkin huoneessa löytää hengen silmien eteen, mutta en tätä. Sitä
varten täytyisi olla tehokkaampi paikka. Jos pääsisimme kirkon sisälle,
siellä näkemys terästyy. Ellemme sinne pääse, voisi ajatella kirkon
portaita. Mutta tämä kaikki on niin vaarallista. Tiedät miten noituutta
nykyään kohdellaan. Minun pitäisi langeta loveen, saada henkeni
irroitetuksi ruumiista. Itseni tähden en siitä välitä, palaako henkeni
kiertomatkalta takaisin ruumiiseen. Mutta jos se ei palaa, et saa
asiallesi yhtään mitään valaistusta. En voisi sinua olla auttamassa
Erkinkään asiassa.

Tämän selityksen kuultuaan Reeta jäi pitkäksi ajaksi miettimään. Hänen
mieltään ahdisti kysymys punatukkaisen kohtalosta.

-- Minä tunnen, etten saa rauhaa ennenkuin olen päässyt selville
asiasta. Se painaa minun tuntoani niin kovasti.

-- Yritetään sitten, lupasi Kaisa. -- Joka tapauksessa on sinun
levättävä ja koottava voimia. Jos jaksat, lähdemme puolen yön aikana.

Kaisa jätti Reetan lepäämään ja poistui tekemään valmistelujaan.




ERKKI RAKENTAA SOVINTOA.


Illemmalla tuli Erkki sairasta katsomaan. Hän kuului oven takana jotain
puhuvan, mutta Reeta ei sitä tarkemmin erottanut. Sisälle hän tuli
yksinään.

Hän istui sairaan vuoteen ääreen ja tarttui hänen käteensä. Reeta
huomasi kuinka liikutettu Erkki oli. Hänen kätensä vapisi.

-- Voitko nyt paremmin, kysyi nuori mies.

-- Kun en ole koskaan ennen sairastanut, tuntuu tämä varsin oudolta,
vastasi tyttö. -- En osaa selittää mikä minuun on tullut.

Erkki mietti hetkisen.

-- Minun täytyy puhua sinulle asioista, jotka ovat meille kummallekin
sekä myös muille tärkeät. Ensin tahtoisin saada erään asian
selvitetyksi.

Hetken vaitiolon jälkeen Erkki jatkoi:

-- Meitä oli monta kuulemassa, mitä sinä sanoit tuolla puun juurella
sille naiselle, joka oli ystävällisenä sinua lähestynyt. Minä en
niitä sanojasi silloin ymmärtänyt. Tällä väliajalla luulen päässeeni
selville, mitä tarkoitit. Olen nyt myös muulta taholta saanut samoja
viittauksia hirveästä epäluulosta, joka on olemassa ja josta tähän
saakka minulla ei ole ollut aavistustakaan. Jaksatko keskustella tästä?

Reeta, joka oli tuntenut miellyttävää rauhaa pitäessään Erkin kättä,
havahtui unelmistaan. Päivän muistot palasivat.

-- Täytyyhän minun, vastasi hän väristen.

-- Jos jaksat, niin todella sinun täytyy. Kas niin, koeta olla
rauhallinen. Sinä olet jostain saanut tietoa siitä salaisuudesta, joka
koskee minulle hyvin läheistä naista. Tiedätkö, että hänet on Ruotsissa
kuulutettu mieheen, jota hän ei rakasta?

-- Kuulin sen tänään, vastasi tyttö heikosti.

-- Kuulin myös, että mies on tullut hakemaan omaansa ja sitten kadonnut.

-- Ja kun hän on kadonnut, jatkoi Erkki selvittelyä, -- luullaan, että
tämä nainen on hänet raivannut pois tieltään, luullaan, että hänet on
murhattu. Eikö niin?

Reeta ei voinut vastata mitään. Kuitenkin hän nyökähytti päätään.

-- Se epäluulo on väärä, sanoi Erkki jyrkästi. -- Se nainen on jaloin
olento maan päällä. Hänen käsiään ei mikään rikos ole tahrannut, ei
edes hänen ajatuksiaan.

-- Mutta missä se mies on? Miksi hän pysyy piilossa? -- Reeta melkein
huudahti tehdessään nämä kysymykset.

-- Se on arvoitus meille kaikille. On ainakin ollut, sanoi Erkki.
-- Luulen kuitenkin voivani nyt hiukan aavistaa, miksi hän on
poissa. Juorut hänen murhastaan ovat hiljaa ja järjestelmällisesti
hiipineet linnoitukseen. Niitä on taitavasti levitetty. Ne ovat
tulleet joen toiselta puolen, alkaneet ensin Helsingborgin
linnoituksen rakennuksella, joutuneet vähitellen tytön isän sekä myös
apulaispäällikkö Skuten korviin. Ne ovat tulleet siinä muodossa, että
varsinaisen murhan on tehnyt henkilö, joka tyttöä rakastaa ja jota
tyttö rakastaa.

-- Sinä! pääsi Reetan huulilta kimeänä kirkaisuna.

-- Niin, ystäväni, sanoi Erkki vakavana. -- Se punatukkainen mies
tahtoo minut raivata pois tieltään. Kun näyt olevan näin pitkälti
selvillä, helpottaa se minua toisen, pääasian, selvittämisessä. Totta
on, että minä sitä tyttöä rakastan, olen rakastanut Ruotsista saakka.
Hänkin rakastaa minua. Totta on, että tuo mies on meidän onnemme
tiellä. Mutta sitä tietä me emme ole aukaisseet emmekä aukaise murhan
avulla. Sinä, joka olet minun lapsuudenystäväni, ethän sinä voi
sellaista uskoa?

Reeta oli tämän selityksen aikana irroittanut kätensä ja kääntänyt
kasvonsa sivulle. Erkki käänsi hellästi tytön kasvot uudelleen itseään
kohti. Hänen silmänsä olivat rukoilevat.

Erkki sanoi lempeällä äänellä: -- Minun olisi pitänyt uskoa sinulle
rakkauteni Stinaan heti siitä hetkestä, jolloin se alkoi. Niin aioinkin
tehdä, mutta en saanut asiaani suoritetuksi. Jos olisin niin tehnyt,
olisi Stina säilynyt siltä katkeralta loukkaukselta, siltä syytökseltä,
jonka häntä kohtaan heitit.

Reeta vältti Erkin katsetta ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hänen
mieleensä kuvastui tuo viehkeä tyttö ja korviinsa kuuluivat hänen
sanansa: 'minä, jonka Erkki on valinnut'. Hän tunsi menetelleensä
halpamaisesti.

Mutta rakkaus Erkkiin ja mustasukkaisuus tyttöä kohtaan eivät olleet
vieläkään niin hävinneet, että hän olisi voinut sanoa Erkille mitään.

Erkki puhui edelleen. Hänen sanansa olivat ystävälliset ja sydämeen
sattuviksi tarkoitetut:

-- Minun lapsuudentoverini, minun paras ystäväni lähinnä Stinaa ei
suinkaan tahdo minun onneani vastustaa. Minun tähteni sinä et voi
vihata sitä naista, joka minut on onnelliseksi tehnyt. Hän ei ole
sinulle tehnyt mitään pahaa. Hän tahtoo olla ystäväsi. Hän on enkeli,
ei murhaaja. Sinä olet hänelle velkaa hyvityksen siitä, että olet häntä
loukannut.

Reeta ei halunnut puolustautua. Hän vain katsoi Erkkiin katuvaisena.

-- Huolimatta siitä, mitä olet hänelle sanonut, jatkoi Erkki, -- on hän
ystäväsi. Hän on huolissaan sinun sairaudestasi. Hän tahtoisi puristaa
kättäsi, hän tahtoisi pyytää anteeksi, jos on tietämättään sinua
vastaan rikkonut. Tahdothan sinä ojentaa hänelle kätesi?

Reetan silmät olivat kyynelissä. Hän nyökäytti hiljaa päätänsä.

Erkki meni ovesta ulos. Hän tuli pian takaisin taluttaen kädestä
Stinaa, joka oli vielä samassa valkeassa puvussa, missä oli päivällä
tavannut Reetan. Hänen silmänsä loistivat yhä ihmeellistä valoa.
Kenties vielä enemmän kuin ennen, sillä niistä kuvastui myös pohjatonta
kärsimystä.

Hän meni hiljaa Reetan vuoteen viereen, lankesi polvilleen ja painoi
päänsä peitettä vasten. Reeta ojensi väsyneesti kätensä, mutta käänsi
pian kasvonsa pois. Stina tarttui hervottomaan käteen ja painoi sille
huulensa.




VÄIJYVÄT VAARAT.


Helme, Erkin hyvä ystävä, oli ollut kemuissa, joita kuvernööri piti
Helsingborgin linnoituksen valmistumisen johdosta. Sieltä hän nyt
riensi hätäisenä rakastavien luo kertomaan tärkeää uutista.

Se mies, Klas, joka oli seurannut Gustafia Ruotsissa, oli nyt taas
ilmestynyt siirtolaan Helsingborgin rakentajien mukana. Hän oli
juuri käynyt kuvernöörille todistamassa että huhu punatukkaisen
murhasta puhui totta. Ja aivan äsken oli Huggen, taloudenhoitaja,
Helmeelle kertonut, kuinka kuvernööri raivostuneena jalkaa polkien oli
vakuuttanut heti paikalla vangituttavansa sen "murhamiehen".

-- Jos aiot pitää itsesi vapaana, niin on parasta, että lähdet oitis
jonnekin piiloon, kunnes asiaa edes ehditään tutkia, kehoitti Helme
ystäväänsä.

-- Kuinka sinun sitten käy, rakkaani? sanoi Erkki pitäen kiihkeästi
kiinni rakastetustaan. -- Syyttäväthän ne katalat sinuakin.

-- Klinga on siellä kesteissä holhokkiaan puoltamassa, ilmoitti Helme.
Hän tekee asiassa voitavansa.

Reeta neuvoi Erkkiä menemään Martin luo Marjetan Kärkeen, missä
odottaisi ainakin huomiseen päivään. -- Siihen mennessä koetamme etsiä
keinoja, millä sinut voisi pelastaa. Tärkeintä on saada selville, missä
se mies piileksii.

Stina heittäytyi Erkin kaulaan.

-- Mene, rakkaani, mene pian ennenkuin saavat sinut kiinni, rukoili hän.

Eteisessä kuului jo miesten askeleita. Helmeen asunnon ovea
jyskytettiin ja kysyttiin, onko Erkki Mulikka siellä.

Nyt oli viimeinen tilaisuus.

Erkki olisi vielä viipynyt, mutta koputus ovella yltyi. Helme avasi
ikkunan.

-- Kulje huoneitten varjossa suon reunaa myöten metsään, neuvoi hän ja
työnsi ystävänsä ulos.

Vasta kun varjo oli liikkunut pimentoon ja siellä kadonnut, avasi Helme
oven, josta pari sotilasta tuli sisään.

-- Meillä on käsky vangita Mulikka, he sanoivat.

-- Kuinka niin, mitä hän on tehnyt? ihmetteli Helme.

Sotilaat eivät siihen mitään vastanneet, toimittivat vain tarkastuksen,
mutta eivät mitään löytäneet. Kun he poistuivat, läksi heidän mukanaan
myös Helme. Ilmeistä oli, että sotilaille annettu käsky ei koskenut
Stinaa, sillä he tunsivat Klingan hoitajattaren niin hyvin, että muuten
olisivat varmasti hänet ottaneet.

Reeta ja Stina jäivät hämärtyvään huoneeseen kahden kesken. Stina
nojautui vuoteen seinustaa vastaan ja itki.

Äkkiä Reeta nousi vuoteelta ja riensi viereiseen huoneeseen. Kului
kotvan aikaa, sitten hän palasi tuoden mukanaan Kaisan. Stina katsoi
vähän ihmetellen, sillä hän oli suomalaisvaimosta kuullut omituisia
puheita. -- Reeta osoitti suurta toimekkuutta.

-- Nyt on meidän naisten toimittava, sanoi hän.

-- Sinä, Kaisa, voit saada tietoosi Gustafin olinpaikan.

-- Koetan lupaukseni täyttää, vakuutti Kaisa. Kääntyen Stinaan hän
kysyi: -- Vihaatko sinä sitä kadonnutta?

-- En tiedä sanoisinko sitä vihaksi, virkkoi tyttö.

-- Minä inhoan häntä, inhoan sydämeni pohjasta.

-- Tahdotko välttämättömästi, että me löydämme hänet?

-- Minulla ei ole muuta mahdollisuutta, vastasi tyttö.

-- Minä koetan parastani asian auttamiseksi, lupasi Kaisa Väinämö.
-- Sinun on suostuttava tulemaan täsmälleen puolenyön aikana kirkon
portaille. Sinun on ehdottomasti noudatettava minun määräyksiäni. Kun
minä vaivun tainnuksiin, on sinun koko ajan pidettävä kättäsi minun
pääni päällä ja kiinnitettävä ajatuksesi yksinomaan inhoosi ja tuohon
mieheen. Mitään muuta et saa ajatella, vaikka kuluisi pitempikin aika.
Suostutko tähän?

Stinaa puistatti. Ajan tavan mukaan oli hänkin taikauskoinen, mutta
noituus häntä kammoksutti, suomalaisten noituus erittäinkin, josta hän
oli kuullut kummallisia juttuja ja kertomuksia. Toiselta puolen hän
ajatteli omaa ja rakastettunsa kohtaloa. Heillä oli edessään vankeus ja
ehkä mestauslava, ellei tule todistetuksi, että se henkilö on elossa,
jonka murhaajiksi heitä epäillään.

Vaaran uhka voitti. Hän ilmoitti suostuvansa. He sopivat, että Stina
menisi asuntoonsa ja tulisi sieltä puolen yön aikana sovittuun
kohtauspaikkaan.

-- Sinun ei ole välttämätöntä saapua paikalle, sanoi Kaisa Reetalle
Stinan lähdettyä. -- Tämä päivä on tärisyttänyt liian kovasti sinun
mieltäsi. Sinä olet väsynyt ja sairas. Kolmannen läsnäolo voisi meitä
häiritä. Ole täällä rauhassa. Tänä yönä vielä tai, jos väsyn liiaksi
raskaasta ponnistuksesta, huomen-aamuna annan sinulle ne tiedot, joita
mahdollisesti onnistun saamaan.

Kaisa huomasi, että Stinalta oli solahtanut kaulahuivi pois ja
unohtunut lattialle.

-- Tämä on hyvään tarpeeseen, sanoi hän tyytyväisenä. -- Jos hän vain
voi olla ajattelematta mitään muuta kuin tuota etsittävää miestä,
luulen onnistuvani. -- Sitten hän kysyi: -- Vieläkö sinä tahdot, että
Erkki ja Stina vieraantuvat toisistaan ja että tyttö palautuu sitä
entistä ajattelemaan.

-- Vielä, vastasi Reeta. -- Jos se vain on mahdollista.

Hän käsitti, että siinä asiassa hän ei ollut noitaan sovintoa tehnyt.
Eikä hänen sydämensä olisi sellaiseen sovintoon suostunutkaan.

Kaisa pujotti huivin kolmeen kertaan renkaan läpi. Sitten hän teki
siihen kaksi solmua, purki solmut, levitti huivin levälleen ja
pudisteli sitä akkunasta. Suljettuaan akkunan teki hän uudelleen kaksi
solmua ja pujotti taas huivin renkaan läpi. Näin tehdessään mumisi hän
koko ajan loitsuja.

Kun alkoi lähestyä puoliyön aika, lähti Kaisa ulos. Reeta näki
akkunasta, että hän kulki luuta kädessä asuntorivien taakse, mistä
Erkki oli kulkenut. Kuutamon valossa hän voi huomata kuinka Kaisa
siellä luudallaan lakaisi ja kulki takaperin. Hän ilmeisesti taikoi
Erkin askeleita.

Onneksi ei siihen sattunut muita näkijöitä, kuin muuan juopunut
mies, joka arvatenkin palasi kuvernöörin pidoista. Reeta kuuli tämän
murahtavan:

-- Mitä sinä, akka, yöllä tietä lakaiset?

Kaisa peräytyi piiloon, ja mies jatkoi hoippuvaa kulkuaan.

Sitten ei Reeta nähnyt eikä kuullut mitään. Arvatenkin Kaisa siirtyi
kirkolle.

Reeta odotti jännittyneenä. Hän odotti kauan, mutta ketään ei kuulunut.
Linnoituksesta kuului hälyä. Kaikesta päättäen juomingit jatkuivat...




TIETÄJÄ.


Kuvernööri Printzin luona pidettiin kemuja.

Ensimmäinen uuden hallitusmiehen uusista rakennussuunnitelmista oli
loppuun suoritettu. Helsingborgin linnoitus Delawaren vastaisella
rannalla oli nyt kuin portin toinen puoli avaamassa tai sulkemassa
pääsyä Uuden Ruotsin siirtokuntaan.

Kuvernööri oli hyvällä tuulella. Hän oli käskenyt pöytään parasta,
mitä siirtokunnassa oli tarjottavana. Neekeri Anthony, joka oli
tarjoojana, kuljetti kuvernöörin varastosta harvinaisuuksia. Siellä
oli oikeata Ruotsista tuotua olutta ja viinaa, oli hollantilaista
giniä, englantilaista whiskyä ja Länsi-Intian rommia, parasta mitä
ruotsalaiset tiesivät koskaan maistaneensa.

Kuvernööri oli hyvä juomien tuntija. Nuoruuden seikkailuaikana hän oli
maistellut kaikkia herkkuja, joita Euroopan maissa oli tarjottavana ja
olikin hän käyttänyt niitä mainehikkaalla tavalla hyväkseen. Sodassa
olivat Saksan luostarit ja itävaltalaisten ruhtinasten linnat saaneet
hänelle avata kellarinsa, joissa oli runsaasti viinejä ja väkevämpiä
juomia.

Tällaisissa kesteissä oli kuvernööri suuriääninen ja sanojaan
säästämätön. Hän kertoili karkeita juttuja sotaseikkailuistaan ja joi
monien muistojen maljat. Kuningasvainajan maljaa ei tietysti koskaan
unohdettu. Se juotiin suurella kunnioituksella. Samoin kuningatar
Kristiinan malja. Maljoja omistettiin lisäksi leikillä paaville,
Tillylle ja munille vihollisille, mutta ei myöskään unohdettu omia
sotapäälliköitä eikä kotimaata. Pääasia oli, että ryyppyjen määrä
karttui monilukuiseksi.

-- Nyt on joki lukossa, iloitsi kuvernööri. -- Kukaan ei pääse siitä
ylös, ellemme lukkoa aukaise.

-- Helsingborgin malja!

Tämä oli ties kuinka mones uudelle linnoitukselle. Sven Skute, joka oli
ollut linnoitusta rakentamassa, katsoi sopivaksi muuttaa nuottia.

-- Myggenborgin malja! huusi hän. -- Siellä on niin paljon sääskiä,
että tuo nimi soveltuu yhtä hyvin.

-- Sama se, myönteli kuvernööri. -- Joka tapauksessa se on linna, joka
tappaa hollantilaiset sääsket, yrittivätpä ne uimalla tai lentämällä
meidän valtakuntaamme tulla. Ja pian on valmiina Uusi Göteborg sekä
Printzin Hovi. Klinga, kiiruhda töitä, että päästään siellä tuliaisia
pitämään. Saatte siellä juomingit, joiden rinnalla nämä eivät ole
mitään. Tahdon, että siirtokunta iät kaiket muistaa, milloin kuvernööri
Printz alkoi hallita omassa hovissaan. Kauanko saamme vielä odottaa?

-- Viimeistään kuukauden perästä saatte muuttaa sinne, lupasi Klinga.

-- Hyvä on, lausui kuvernööri tyytyväisenä.

-- Printzin Hovin malja ja se yhdellä kertaa pohjaan. Ja toinen Uuden
Göteborgin malja.

Luonnollisesti alamaiset tottelivat kuvernöörinsä käskyä. Maljojen
vaikutus oli jo kauan aikaa tuntunut.

-- Paljon siellä on ollut työtä Tenakonk-saarella, myönsi kuvernööri
Klingalle.

-- Paljon siellä vieläkin tulee olemaan, sillä minä tahdon sinne
laittaa sellaisen paratiisin, jollaista ei valtiokanslerilla ole
kotimaassa. Minä tiedän, että suomalaiset ovat hyviä rakentajia. Minä
tunnen suomalaiset, sillä itse olen Suomessa onnellisimmat päiväni
viettänyt. Heidän maljansa.

Kukaan ei tästäkään kieltäytynyt. Kuvernööri oli avomielinen kertomaan
suunnitelmistaan.

-- Näin puskemme jokea ylöspäin. Ylämaahan rakennetaan
puolustuslaitoksia sitä mukaa kuin asutusta voidaan siirtää. Ehdottakaa
nimiä!

-- Ylämaa on suomalaisten asumaa, siis uutta Suomea. Annetaan sille
Suomen paikkakuntain nimiä, ehdotti joku.

-- Vaasa, huusi muuan.

-- Tornio sopii kaukaisimman nimeksi, arveli kolmas. -- Perustetaan
se sinne suurten jokien yhtymäkohtaan. Se on jo niin kaukana kuin
Lapinmaassa, ainakin Lapin porstuassa.

-- Hyvähän Tornio-nimikin olisi, myönsi neljäs. -- Niin tärkeälle
paikalle täytyy kuitenkin saada arvokas linnoitus ja sille arvokas
nimikin. Korsholma on Suomen ylämaan linnoitus. Ristitään se uudeksi
Korsholmaksi.

Näin kului ilta juomingeissa. Puolen yön aikana alkoivat miehet
hoippuvina hajaantua asuntoihinsa. Kuvernööri katsoi akkunasta ulos.

-- Siellä on lämmin ja kaunis kuuvalo. Jaloitteleminen pitkän istumisen
jälkeen tekee hyvää. Haihduttaa vähän höyryjäkin päästä.

Kuvernööri lähti Skuten ja muutamien nuorien aatelismiesten kanssa
ulos. Lähestyessään kirkkoa näkivät he portailla oudon näyn. Ylimmällä
korokkeella makasi jotain pitkällään ja vieressä oli valkea haamu.

Taikausko vaikutti heissä sen verran, että he pysähtyivät ja vaikenivat.

Ilmiö näytti ensin kuvapatsaalta, johon kuu loi salaperäisen valon.
Miehet seisoivat hetken hämmästyneinä eivätkä tienneet mitä ajatella.
Vihdoin kuulivat he puhetta, kolkkoa kuin haudantakaista.

-- Henkeni liitää... liitää... yli maita... meriä... pohjoista kohti.
Minä näen saaren, joka on kuin pieni mantere. Kapea meri sen erottaa
suuresta mantereesta. Tämä meri on eteläosassaan kapea kuin salmi. Näen
suuren joen, joka pohjoisesta tulee meren lahteen... joki on sellainen
kuin tämä Isojoki. Joen suun ja salmen välillä on niemi... ei... saari,
koska pohjoispuolella kapea lätäkköinen joki katkaisee niemen...
Metsää... metsää on siellä, kuten täälläkin... Niemen tai saaren...
miksi sitä sanoisin... eteläkärjessä on taloja, kuten täällä... vähän
enemmän kuitenkin... Talot ovat sellaisia kuin laivalla tullessani
näin Hollannissa... Yö on... pimeätä on... joku kapakka on auki ja
valaistu... huonossa kapakassa istuu miehiä... juovat ja päissään
räyhäävät... Kas... kas... punatukkainen on siellä... Hän näyttää
paholaiselta... tuo paholainen puhuu murhasta ja mestauslavasta...
sanoo, minä haen omani... huu... Paholainenko vai ihminen... hän on
varmasti sama henkilö. Minun henkeni on löytänyt etsityn. Salaiset
voimat ovat auttaneet... Minä palajan... minä palajan takaisin.

Jos katsojat olisivat voineet läheltä nähdä, kuten valkopukuinen tyttö,
joka vapisevana piti kättään kalpean, tainnoksissa makaavan naisen
päällä, olisivat he huomanneet kylmettyneen ruumiin värähtelevän ja
saavan vähitellen eloa. Silmät, jotka olivat sulkeutuneet, aukenivat,
niiden eloton ilme sai kiiltoa. Nainen, joka oli näyttänyt kuolleelta,
tuli eläväksi.

Hän käänsi kasvonsa tyttöä kohti ja kuiskasi heikolla äänellä:

-- Minä olen niin kovin väsynyt.

Miehet, jotka aluksi seisoivat taikauskon kiinninaulaamina, tulivat
kärsimättömiksi. Humala oli heistä osaksi haihtunut.

-- Pirujako lienevät vai enkeleitä, arveli kuvernööri. -- Kumpaisiakin
olen ennen nähnyt. En kuitenkaan naispiruja. Eteenpäin!

Miehet lähestyivät kirkon rappusia. Valkopukuinen nainen säikähtää,
hypähtää ylös. Toinen makaa edelleen portailla.

-- Mitä temppuja täällä tehdään, keskiyön aikana pyhitetyllä paikalla?
ärjäisi kuvernööri.

-- Kas, sehän onkin Klingan lapsenhoitajatar, huomasi Sven Skute
lähelle tullessaan.

-- Ahaa! huudahti kuvernööri. -- Sama, joka on epäilyksen alainen
murhasta. Tietysti taas salaperäisiä juonia punomassa. Mitä sinä kirkon
rappusilta haet? Kuka sinulla on toverina?

Joku miehistä nousi katsomaan makaavaa naista.

-- Kiertävä kerjäläinen, se noita-akka, ilmoitti hän kuvernöörille.

-- Nyt minä ymmärrän, puhui kuvernööri. -- Te olette rohjenneet käydä
noituutta harjoittamaan kirkon portailla puolenyön aikana. Kyllä minä
ne tavat vanhasta maasta tunnen. Kotona poltetaan noidat nuotiolla.
Luuletteko, että pirulle annetaan täällä enemmän valtaa? Käykää, pojat,
hakemassa sotilasvahdit tänne.

Kaisa yritti nousta, mutta ei jaksanut.

-- Emme me mitään pahaa tahtoneet, kuului hän kuiskaavan.

Pelko jähmetytti Stinan kielen.

Paikalle kerääntyi useita juomingeissa olleita. Heillä oli useampia
syytöksiä "noita-akkaa" vastaan. Se, joka oli nähnyt Kaisan tietä
lakaisevan muutama hetki sitten, ilmaisi näkemänsä. Toinen oli
huomannut näiden naisten kiertävän kirkkoa lukien salaperäisiä lukuja.
Kolmas oli nähnyt oudon olennon pyörivän kirkon portailla kuin väkkärän
sekä sitten kaatuvan maahan; oli luullut sitä paholaiseksi, mutta nyt
huomasi, että sama akkahan se oli, vaikka hänellä taisi todellakin olla
paholaisen hahmo.

Mieliala joukossa kiihtyi naisia kohtaan. Kun sotilaat saapuivat ja
kuvernöörin käskystä vangitsivat naiset, ei näillä onnettomilla ollut
ketään puolustajaa, ei edes säälijää.

-- Roviolle joutavat sekä murhaaja että noita-akka, tuomitsi joku.

-- Viekää ne täksi yöksi linnan vankilaan, määräsi kuvernööri. --
Katsomme, voiko heidät jo huomenna siirtää Helsingborgiin. Heidät
tutkitaan ja tuomitaan oikeudessa.

Kaisa oli niin heikko, että sotilaitten täytyi kantaa häntä.
Taluttamalla oli Stinakin vietävä. Häntä värisytti, vaikka yö oli
lämmin.




ERKKI LÄHTEE HAKEMAAN GUSTAFIA.


Aamulla herättyään Reeta kuuli ensimäiseksi uutisekseen mitä yön aikana
oli tapahtunut. Hän säikähti kovin ja tunsi itsensä syylliseksi. Hän
oli koko hankkeen alkuunpanija. Väinämön leski oli joka tapauksessa
viaton. Nyt hän oli joutunut ansaan, jonka Reeta tietämättään oli
asettanut.

Helmeellä ja hänen vaimollaan oli täysi työ saada Reeta rauhoittumaan.
Tyttö tahtoi ensin mennä itse ilmoittautumaan viranomaisille.
Vihdoin hän käsitti, että Kaisan asia ei siitä mitään voittaisi.
Lisäseurauksena vain olisi, että hänkin menettäisi vapautensa eikä
voisi enää toimia. Stinan asia taas riippui kokonaan muista syistä.
Jos Gustaf löytyy, pääsee Stina luonnollisesti vapaaksi joutuen hänen
vaimokseen.

Reetan oli Erkille saatava sana. Sitä ennen hänen täytyi tavata Kaisa
ja kuulla oliko tämän onnistunut hankkia tarvittavat tiedot. Hän lähti
kuvernöörin tyttären luo saadakseen hänen kauttaan luvan päästä Kaisaa
näkemään.

Armgard oli jäntevällä kädellään johtamassa kuvernöörin asunnon
kuntoonlaittamista juhlimisen jälkeen.

-- Nyt tarvitsisin sinua avukseni, sanoi tyttö.

-- Miesapua on, mutta naisista on puute. Nehän kuitenkin
siistimistöihin parhaiten soveltuvat.

Reeta ilmoitti, että hänen on mahdoton jäädä, kun kotona odottavat
häntä välttämättömiin töihin.

-- Mitäs pidät nyt asiain kulusta? siirtyi vilkas Armgard kysymään.
-- Eikös se käy kuin nuottien mukaan? Nyt on sinun kilpailijattaresi
kiinni. Vapaaksi hän ei pääse, ellei hänen ensimäistä sulhastaan löydy.
Jos taas löytyy, käy tytön tie suoraan vihille hänen kanssaan.

-- Vangitsemiskäsky on annettu myös Erkistä, muistutti Reeta.

-- Mutta häntä ei ole tavattu, vastasi Armgard Printz. Veitikkamainen
hymy suupielissä hän lisäsi:

-- Kai sinä voit siitä pitää huolen, ettei häntä tavata ennenkuin
sopiva hetki tulee.

-- Stina Dalbon kanssa vangittiin Kaisa Väinämö syytettynä noituudesta,
jatkoi Reeta. -- Minä tiedän, että hän ei ole paha ihminen. Hän on
asunut veljeni luona, ja siellä on hoidossa hänen poikansa. Minun
täytyisi välttämättä tavata hänet, jotta saisin kuulla, miten pojan
hoito nyt järjestetään.

-- Kyllähän se käy päinsä, lupasi Armgard, -- kun häntä ei ole vielä
viety Helsingborgiin. Luulen, että voin hankkia sinulle pääsyn ilman
että meidän tarvitsee kääntyä isäni puoleen. Ukko on nyt vähän
ärtyisellä päällä.

Erääseen hirsirakennuksen osaan oli vankila sijoitettu. Suuri se ei
ollut, mutta ei siellä ollut paljon pidettäviäkään. Tällä kerralla
olivat nämä viime yönä vangitut ainoat.

Piikki teki vahtipalvelusta: hän käveli musketti olalla etuhuoneessa.

Kuvernöörin tytär meni sotilaan luo ja määräsi, että tyttö on
päästettävä sisälle vankeja puhuttelemaan. -- Nyt on sinulla tie auki,
sanoi hän Reetalle. -- Minä voin mennä omiin hommiini. Kun tarvitset
apua, turvaudu vastakin minuun. Se merkitsee ainakin yhtä paljon kuin
jos turvautuisit suoraan kuvernööriin.

Kuvernöörin tyttären poistuttua asetti Piikki muskettinsa nurkkaan,
tervehti Reetaa tuttavallisesti ja sanoi:

-- Kyllä tästä olisit sisälle päässyt ilman kuvernöörin tytärtäkin.
Kuitenkin onhan hyvä, että on myös sellainen takaamassa. Olen minäkin
käynyt siellä heidän luonaan juttelemassa. Ovat kovin toivottomia ja
murtuneita. Hyvä on, että tulit.

Piikki avasi oven ja Reeta astui sisälle. Vangitut naiset olivat
todellakin lohdutuksen tarpeessa. Molemmat olivat myös ruumiillisesti
hyvin heikkoja. Kaisa vähän väliä värähti hermostuksesta. Erkin kohtalo
ja hänen tehtävänsä näkyi olevan heille kaikille tärkein.

-- Erkin onnistumisesta voi tulla apu ja pelastus kaikkeen, huomautti
Kaisa.

-- Pahoin pelkään, ettei se pelasta kaikkea, päinvastoin, sanoi Stina
miettiväisenä. -- Joka tapauksessa Erkki pelastuu. Vie hänelle sana,
ettei hän huolehdi minusta. Kyllä minä asiani hoidan.

Kaisa Väinämö kertoi niin tarkkaan kuin muisti näkynsä, ja Stina
täydensi sitä kuulemansa perusteella. Mikä tuo paikkakunta oli, joka
näyssä kangasti, sitä he eivät voineet sanoa.

-- Mutta varmasti se löytyy, kun menee meren rantaa pohjoiseen. Eikä
kauan tarvitse mennäkään, muistutti Kaisa. -- Pitäköön vain varansa.

Palattuaan Helmeen luo sai Reeta tehdä selkoa kuulemistaan. Helme sanoi
heti arvaavansa paikan, missä punatukkainen piileilee.

-- Se on Uusi Amsterdam Manhattanilla Pohjoisjoen suulla, vakuutti
hän. -- Kaisan näky soveltuu siihen aivan selvästi. Ja onhan se
ymmärrettävissäkin, että hän on sinne siirtynyt ja sieltä apulaisensa
kautta levittää myrkyllistä epäluuloa. Niin pian kuin hän saisi Erkin
pois tieltään, olisi hän täällä omaansa vaatimassa. Hän ei tyydy
puolitiehen, hän tahtoo tehdä täyden leikkauksen.

Hetken kuluttua Helme selitti edelleen Reetalle:

-- Erkin tehtävä on sangen vaikea. Paikka ei ole niin iso, ettei sieltä
löytäisi, mutta toinen kysymys on, miten saada mies sieltä tänne. Hän
vihaa Erkkiä, joten hän ei Erkin toivomuksesta tee mitään. Heillä
voi siellä syntyä tappelukin. Punatukkainen on väkevä, vaikka Erkki
on väkevämpi. Mutta kysymyshän ei ole siitä, vaan siitä, että tulee
todistetuksi punatukkaisen hengissäolo, joten murhajuorut lakkaavat.

-- Maltas, sanoi hän, keksittyään keinon, -- me voimme olla apuna.
Anna Erkille ne tiedot, jotka sinulla on ja neuvo häntä ensi tilassa
kiiruhtamaan hollantilaiseen siirtokuntaan. Pian minäkin koetan
päästä sinne. Ja minä otan, jos mahdollista, Luukkaan mukaan.
Uutta kauppapuotia varten me tarvitsemme monenlaista tavaraa.
Vaikka hollantilaisten ja meidän välillä vallitsee kilpailu ja
vihamielisyys, myyvät he kyllä mielellään meille tavaroita, varsinkin
jos saavat vaihdossa nahkoja tai metallia. Kuvernööri on minulle
tuosta kaupanteosta puhunut ja minä luulen, että me pääsemme piankin
lähtemään. Täällä on puute myös vampunista, intiaanirahasta, joten
ei punanahkojen kanssa suurempiin kauppoihin kyetä. Sinä tiedät tuon
rahan, kalansuomuista puristetut helmet, joita me emme vielä ole
tottuneet valmistamaan, mutta joita hollantilaisilla kuuluu olevan
runsaasti. -- Sano Erkille, että Uudessa Amsterdamissa tavataan.

Reeta kiiruhti jo samana päivänä Suomi-siirtolaan, Marjetan Kärkeen,
missä Erkki oli odottamassa. Marttikin oli tullut muutamiksi päiviksi
kotiin, joten ystävykset pitemmän eron jälkeen saattoivat vaihtaa
keskenään mielipiteitä.

Erkki katsoi tarpeelliseksi selittää ystävälleen Martille asiansa,
kertoa suhteensa Stinaan sekä sen vaaran, mihin he nyt olivat
joutuneet. Martti, joka oli kyllä aikanaan toivonut Erkistä
lankomiestä, ymmärsi hänet heti täydellisesti ja oli valmis
neuvottelemaan parhaasta menettelytavasta vaaran torjumiseksi.

Reeta saapuessaan illalla tupaan huomasi, että kaikki siellä sisällä
parhaansa mukaan suunnittelivat Erkin ja Stinan onnen rakentamista.
Hänestä tuntui oudolta ottaa osaa tähän keskusteluun. Hän puolestaan
koetti teroittaa kuinka tärkeätä oli Erkin etsintätyö. Ja hän teki
tarkkaan selkoa tiedoistaan.

-- Mutta jos sinä sen roiston haalit siirtokuntaan näytteeksi, että hän
on elossa, samalla sinä morsiamesi heität hänen syliinsä, muistutti
Martti. -- Kiusallinen on asemasi, mutta muutakaan neuvoa ei liene.

-- Käsitän kaiken tämän, myönsi Erkki. -- Samalla tiedän kuitenkin,
että Stina ei koskaan tule tuon miehen vaimoksi. Onneksiko vai
onnettomuudeksi lie etsimistyöni, minä käsitän sen kuitenkin
velvollisuudekseni.

Ystävykset sopivat, että Martti lähtee aamulla aikaisin saattamaan
Erkkiä joen yli ja ohjaamaan oudolla matkalla alkuun. Paras oli mennä
nyt poikkimaisin sitä polkua, jota intiaanit sekä valko-ihoiset olivat
tottuneet käyttämään pohjoisesta päin Delawarelle tullessaan. Uusi
Amsterdam oli siksi tunnettu, että jokainen punanahkakin pystyi sinne
opastamaan.

Kaisa Väinämön vangitsemista surtiin Marjetan Kärjessä kovasti. Leena
oli häntä oppinut pitämään hyvänä ystävänään. Luonnollisesti päättivät
he hoitaa poikaa kuin omaansa. Reeta katsoi sen huolenpidon erityisesti
omakseen.

Pieni Antti Väinämö ei tajunnut orpouttaan. Hän kysyi kyllä äitiään,
mutta rauhoittui pian. Ja hän nukkui kaulakkain ystävänsä ja
leikkitoverinsa Martti Marttisen, nuoremman, kanssa vuoteessa.




RETKELLÄ.


Oli lämmin kesäaamu, kun Martti Marttinen lähti Marjetan Kärjestä
soutamaan ystäväänsä Erkki Mulikkaa Delaware-joen yli.

-- Me olemme olleet kovin hajallamme näiden rakennuskiireiden aikana,
puheli Martti. -- Se on häirinnyt uutisasutustamme ja uhkaa myös
hajoittaa meidät erilleen. Olen sitä mieltä, että heti kuvernöörin
Hovin valmistuttua, siis jo tänä syksynä, täytyy tarmokkaasti tarttua
kiinni oman pysyväisen kodin rakentamiseen. Minä puolestani olen täysin
mieluisen paikan löytänyt. Se on vielä enemmän ylämaassa kuin tämä
Marjetan Kärki. Se on Tenakonk-saarta vastapäätä mantereen puolella
kahden joen välissä. Saaren ja mantereen välinen vesi on kapea ja sillä
kohdallaan kauniisti kiemurtava. -- Kenties soudankin sinut sieltä
kautta.

Siro savolaismallinen vene liukui nopeasti Delawarea Martin soutaessa
voimakkailla vedoilla ja Erkin huovatessa peräteljolta. Hetken kuluttua
tulivat he kuin lahden pohjukkaan tai joen suuhun. Martti viittasi
oikealle kädelle:

-- Tuo on se saari, jolle Göteborgin linna ja Printzin Hovi
rakennetaan. Ne ovat lähempänä Isoajokea. Me lähdemme näitä kapeita
vesiä, niin näytän mieluisan asuntopaikan.

Niillä tienoilla olivat rannat matalat ja maat vesiperäiset.
Vesilintuja, joutsenista ja hanhista lähtien, uiskenteli ruohistojen
välisissä vesissä lukemattomia. Salmeen tuli pieniä jokia molemmin
puolin. Majavat olivat tehneet patoja ja siten salvanneet seudun vielä
vesiperäisemmäksi. Erkki tunsi itsensä vähän pettyneeksi.

-- Kuinka tällaiseen märkään paikkaan itsellesi kotia etsit? huomautti
hän ystävälleen. -- Kumpuja ja vaarojahan me näihin saakka olemme
ainoina sopivina pitäneet. Niin oli meillä Vermlannissa ja niin oli
esi-isillämme Suomen Savossa.

-- Malta vähän, hyvä ystävä, tyynnytteli Martti. -- Katso toki tämän
luonnon yltäkylläisyyttä. Katso, mikä voimakas kasvullisuus. Maapohja
on parasta, mitä tässä maassa vielä olemme nähneet. Ja se on paljon
sanottu, sillä hyvää täällä on kaikki. -- Hetken soudettuaan hän
lisäsi: -- Kumpuiset maisemat ovat kieltämättä kauniit, ja mäellä
olevasta talosta on komeata katsella. Mutta sellainen asumistapa ei
ole käytännöllisintä. Kylmemmissä seuduin oli korkealla asuminen
tarpeellista sen vuoksi, että alempana asui halla. Matalien paikkojen
viljeleminen oli vaaranalaista. Halla pyrki kiipeämään mäkienkin
kuvetta ylöspäin. Täällä ei tarvitse sen vuoksi korkealle kavuta. --
Mitäs sanot näistä seuduista?

Vene oli lipunut seudulle, joka rehoitti luonnon rikkautta. Vahvat
tammimetsiköt verhosivat pienikumpuista seutua rannasta saakka. Terävä
lahti leikkasi korkeampaa rantaa. Sillä seudulla ei näkynyt suota.

-- Eikö tämä ole kuin paratiisin yrttitarhaa kysyi Martti viitaten
vasemmalla näkyvää maisemaa. -- Tähän paikkaan olen minä mielistynyt,
tähän tahdon Marttisen suvulle kodin perustaa. Jos se suku kasvaa ja
laajenee, levitköön tästä muualle. Katsos, eikö tuossa lahden kupeessa
ole mitä ihanin asuinpaikka?

Erkki ei voinut muuta kuin myönnytellä. Hän tunnusti, että siihen saa
hyvän kodin. Martti selitti edelleen:

-- Kun kävin siellä Suomessa Rautalammilla vanhan sukuni kotipaikoilla,
oli siellä silmiä hivelevä lehtomaisema ja tämänsuuntainen lahti,
jonka rannalle olisin kotini tehnyt, jos sinne olisin jäänyt sen
jälkeen, kun Leenan kanssa häät pidettiin. Lahden teräväsärmäisten
reunojen vuoksi kutsuttiin sitä Hammaslahdeksi. Se mikä Suomeen jäi
silloin tekemättä, se tehdään nyt tänne. Uusi Marttila laitetaan tähän
Hammaslahteen. Toivon, että kuukauden perästä jo kirves heiluu tämän
kodin rakentamisessa.

Pitkin rantoja soudeltaessa Martti esitti suunnitelmiaan. Hän tekee
alunpitäen isomman tuvan, jottei heti ole ahdasta. Sauna tulee tähän
rannalle, luonnollisesti. Pellot on mainio saada pitkin rantoja.

Kierrettäessä Tenakonk-saarta yläpuolelta havaitsi Erkki maisemat
niin alaviksi, että ne ovat silloin tällöin veden alla. Mutta
ruohokasvullisuus oli niillä hyvä, ja Martti kertoi Kokkisen valinneen
ne itselleen heinämaiksi. -- Kokkinenkin aikoo tänne takamaahan
pysyväisen kodin laittaa, jotta olisi, kuten hän sanoo, lapsillekin
jakaa, vaikka perhe suureksi paisuisi.

Veneen tullessa avoimelle Delaware-joelle kuvasi Martti maisemia.

-- Vähän matkan päässä vasemmalla kädellä laskeutuu tähän suurempi
joki. Näiden jokien välinen niemeke on mieluisa intiaanien
asuntopaikka. Houkutteleva se on valkoisillekin. Me olemme aikoneet
syksymmällä tulla tänne joukolla ja ottaa sen huostaamme yhteisiä
tarpeita varten. Siellä Takamaassa on mainio metsästää ja kalastaa.

Nyt oikaisi Martti veneellään Delaware-joen poikki. Leveällä virralla
keinuttivat aallot pientä venettä. Toiselta rannalta hän etsi sopivan
piilopaikan, mihin voisi veneen kätkeä.

-- Minä saatan sinua jonkun verran, jotta tutustuisimme näihin tämänkin
puolen maisemiin, sanoi hän, ja vahvistettuaan itseään eväillä lähtivät
ystävykset tuntemattomia seutuja kohti.

Ilmansuunta oli heillä selvillä, mihin oli kuljettava. He arvasivat
kyllä tuolla tuonnempana jonkun polunkin tulevan näkyviin. Maisemat
olivat suurin piirtein samanlaisia kuin joen toisellakin puolen,
joskaan ei niin viljavan muhevia. Oli muutamia korkeampia vaaroja,
joilta oli soma näköala jokilaaksoon.

Juuri ennenkuin Martti palasi takaisin veneelleen ja kotiin, nousivat
he eräälle tällaiselle mäelle. Rinne kasvoi matalampia lehtipuita sekä
vesakkoa ja köynnöskasveja, joten läpikulku oli hankalaa. Samalla he
joutuivat metsän sisustaa tarkemmin näkemään. He tekivät havainnon,
että suurin osa näistä puista ja pensaista oli hedelmiä kasvavia.
Omenapuitten oksat painuivat paikoin niin raskaina alas, että olivat
taittumaisillaan. Toisissa puissa väikkyi persikoita ja luumuja.
Kirsikat heloittivat kuin suuret tuomenmarjat. Pähkinöitä oli useampia
lajeja.

Osa hedelmistä ja marjoista oli kypsiä, osa vasta kypsymässä.
Uteliaisuuden houkuttelemina maistelivat miehet näitä luonnonantimia ja
tunsivat useimpien maun sangen miellyttäväksi.

-- Kyllä vain tämä maa on ihmeellinen verrattuna siihen siellä kotona,
mistä läksimme, ihmetteli Erkki. -- Hedelmiä, meille aivan outojakin,
kasvaa niin paljon, että yksistään niistä jo pystyy kokoamaan
välttämättömän ruuan talven varaksi. Olen huvikseni maistellut noita
pieniä mustikannäköisiä marjoja, joita täällä kasvaa, paitsi pienissä
varvuissa, kuten siellä kotona, myöskin pensaissa, jopa puissa.
Maistelepas, niin huomaat, että mustikoita ne todellakin ovat.

Hän tarjosi muutamia puusta ottamiaan marjoja toverilleen.

-- Niin on, niin on, myönsi Martti. -- Kyllä täällä mustikat puissa
kasvavat. Paljon täällä on toisin kuin siellä. Ei meillä siellä kotona
ollut mustia vattujakaan, joita täällä on niin runsaasti, että niiden
piikkisiin varsiin on aivan sotkeutua.

Kun miehet olivat tulleet laelle, avautui valtava näköala kaikille
suunnille. Metsä, loppumaton metsä oli tuolle näköalalle ominaisinta.
Sitä paloittelivat kapeat kirkkaat hopeajuovat, joet, joista Delaware
oli valtavin.

Kuumaksi oli kesäpäivä käynyt. Vaaran laki hautui tässä lämpimässä.
Miehille oli kiivetessä tullut hiki.

-- Totta puhui Klinga, kun siellä kotona ensin näitä seutuja kuvaili,
muisteli Erkki, -- totta puhui, että täällä vallitsee kesällä saunan
kuumuus auringonpaisteessa. Mitäs meiltä muuta puuttuu kuin vastat, ja
niitäkin saa mainioita näistä puista. On valitsemisen varaa.

Erkki oli erinomaisen ihastunut tähän luontoon ja maisemaan. Hän
vakuutti Martille pitävänsä tästä enemmän kuin Hammaslahdesta.

-- Ellei olisi niin kaukana muista, en hetkeäkään epäilisi kotiani
tälle mäelle perustaa, sanoi hän. -- Mahdollista on, että tänne se uusi
Mulikka vielä syntyykin, tänne vaaralle, muistoksi siitä Mulikasta,
joka sinne vanhaan maahan Lehtovaaran kupeelle jäi.

Synkkä hiljaisuus vallitsi asumattomassa salossa. Ystävykset koettivat
päästä sellaiseen varjopaikkaan; mihin vähän tuulenhenkeä kävisi.
Hetken levättyään he sitten erosivat. Martti palasi venettä kohti.

Erkki otti maisemista ja auringosta merkin ja lähti jatkamaan
matkaansa. Jonkun matkan päässä mäen alla hän yhtyi polkuun, jota
lähti seuraamaan. Pimeän tullen hän yöpyi metsään, valiten makuupaikan
sellaisen, että voi olla turvassa matelijoilta.

Yö asumattomassa aarniometsässä, yksinään luonnon suuressa
hiljaisuudessa on niin valtava, ettei sen vaikutusta voi sanoin
selittää. Hiljaisuus on vain harhaluuloa, sillä joka hetki voi erottaa
erilaisia ääniä. Whip-poor-will huutaa yksitoikkoista, valittavaa
säveljaksoaan ikäänkuin sen olisi vilu tässä yön tukahduttavassa
kuumuudessa. Apinalintu päästelee ääniään. Käkikään ei puutu
seurasta, vaikka se on laiska kukkumaan. Aamun tullen lintujen äänet
moninaistuvat.

Ja kuivuneet oksat katkeilevat silloin tällöin, kun peura tai
kauris kulkee purolle juomaan. Hirvikin on vallan yleinen. Pieni
puhvelilaumakin voi painautua Delaware-joelle, vaikka se on täällä
harvinaisuus.

Suhteellisesti vähän virkistyneenä jatkoi Erkki aamulla aikaisin
matkaansa. Koko päivänä hän tapasi vain muutaman intiaanin matkalla
pohjoisesta etelää kohti etsimässä mieluisaa asuntopaikkaa sieltä,
missä majavannahkojen saanti olisi helppoa.

Suuret vedet näkyivät, mutta kun niiden rannat olivat osittain pahasti
meriveden huuhtelemia, kuletti polku suurelle Pohjoisjoelle kiertotietä
useita maileja joen suusta ylöspäin. Siellä oli kalliojyrkänteitä, ja
vuori kohosi pystysuoraan kuin seinä joesta.

Matalammalla kohdalla oli intiaanien kylä Hobock. Siellä vietti Erkki
viimeisen yön. Seuraavana aamuna lauttasivat intiaanit hänet joen
toiselle puolelle.

Niin hän tuli matkansa päämäärään, Manhattanille, jonka eteläisessä
kärjessä oli Uuden Amsterdamin linnoitus ja kauppakylä.




UUDESSA AMSTERDAMISSA.


Erkki Mulikka oli tullut Manhattan-saaren luoteiskulmalle. Siellä
asuivat ne intiaanit, jotka parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat koko
tämän merkillisen saaren myyneet Pietari Minuitille hollantilaista
siirtokuntaa varten mitättömän vähäisestä hinnasta.

Täältä johti polku metsien läpi hollantilaisten asumaan osaan saarta.
Polku vei osittain joen uomaa, osittain kallioisia jyrkänteitä. Vihdoin
alkoi joku yksinäinen uutisasutustalo näkyä. Nämä olivat eurooppalaisen
asutuksen ensi päiviä näillä tienoin.

Aivan eteläisimpään kärkeen saapuneet tulokkaat olivat pystyttäneet
paalutuksen joen rannalta salmen rantaan saaren poikki. Se oli
kauppakylän suojavarustus ulospäin. Kylän sisällä oli pieni linnoitus
ja sen ympärillä ryhmä pieniä taloja. Kylän valtakatu kulki joen
perkaamatonta rantaa. Sen varrella olivat kauppapuodit ja kapakat sekä
yleensä kaikki tärkeimmät paikat.

Erkki käveli ensin tätä "valtakatua" tutustuakseen kylään. Kadun
eteläpää päättyi kallioihin, joita nousuvesi huuhtoi. Siihen oli tehty
tilapäinen laituri laivoja varten. Jonkun matkan päässä rannasta oli
kallioita, jotka oli ulkosatamaksi valittu. Välillä olevaa matalikkoa
oli alettu täyttää, vaikka työ oli vielä aivan kesken.

Erkki etsi sivummalta asunnoksi merimieskapakan. Sen yläkerrasta hän
sai pienen komeron itselleen vuokratuksi. Ensi tehtäväkseen hän lepäsi
matkan jälkeen ja suunnitteli asiansa ajamista.

Sitten hän aloitti rohkeasti etsimistyönsä. Hän teki kiertomatkan
kapakoissa, työpaikoilla ja satamassa. Mutta hän ei tavannut missään
punatukkaista. Illemmalla hän ryhtyi uudelleen toimeen mutta yhtä
huonolla tuloksella. Seuraavakaan päivä ei tuonut selvyyttä. Hän
tuli siihen johtopäätökseen, että etsitty mies ei ollut ainakaan
tällä kerralla Uudessa Amsterdamissa. Hän saattoi sinne tulla jokea
ja rannikkoa kulkevissa laivoissa tai maata myöten samaa tietä, jota
hänkin oli tullut. Sen vuoksi hän piti silmällä erittäinkin satamaa.

Vaikka Uusi Amsterdam kaupunkina oli vielä aivan vähäpätöinen,
oli siinä joltinenkin laivaliike. Hollantilaisilla oli useampia
pieniä laivoja, jotka pitivät yllä yhteyttä ylemmäs joen varrelle
perustettujen siirtokuntien kanssa. Myös oltiin vilkkaassa
vuorovaikutuksessa Long Islandin kanssa, jonka pienet siirtokunnat
elivät pääasiassa kalastuksella. Erittäinkin pyydettiin niitä kaloja,
joiden suomuja puristettiin intiaanirahoiksi, vampunihelmiksi.

Englantilaiset sekä New-Haven-siirtokunnasta että myös etelästä,
Virginiasta, kävivät kaupanteossa hollantilaisten kanssa. Satamassa
saattoi tavata myös meren yli purjehtineen verrattain ison laivan.

Erkillä oli tässä kaikessa katsomista. Aikansa kuluksi hän palkkautui
lastaustöihin ja teki vähitellen tuttavuutta eräiden työmiesten
kanssa. Ruotsinkielen taitonsa avulla hän sai jotakuinkin selkoa
hollantilaisten puheesta.

Viikon verran odotettuaan huomasi hän, kantaessaan rakennusaineita
laivasta, vihdoinkin punatukkaisen puuhailevan pienessä jokipurressa,
joka juuri äsken oli tullut suuremman laivan kupeelle jokivarrelta.
Erkki ei ollut ainoa, joka teki tärkeän huomion, sillä hänet oli jo
aikaisemmin huomattu.

-- Tuosta saat miehen, jota tarvitset, sanoi punatukkainen purren
kipparille. -- Hän on vieras täällä eikä kukaan kysele häntä, vaikka
katoaisi ikipäiviksi.

Kippari tähysti Mulikkaa, joka juuri kantoi raskasta taakkaa maalle.

-- Ei hän liene aivan helposti otettavissa, hän lausui matalalla
äänellä.

-- Ellemme saa väkivallalla purteen, saamme ainakin viekkaudella,
neuvoi Gustaf. -- Kun hän on täällä, on hänet helppo toimittaa
Karhusaareen ja siellä kyllä Nicholas Koorn hänen niskansa taivuttaa.

Erkki ei luonnollisesti kuullut mitään tästä keskustelusta. Hän kehitti
päässään tuumaa, miten saisi punatukkaisen lähtemään Christinaan.

Gustaf nousi purresta maihin ja kulkiessaan läheltä Erkkiä tervehti
häntä, huomauttaen:

-- Kas onhan täällä niitä vanhan maan ystäviä. Eikö enää miellyttänyt
Christinassa olo?

-- Eipä siellä mitään hätää ole, vastasi Erkki. -- Kyllä sinne sopii.
Sovit sinäkin, juuri sinua siellä odottavat.

-- Onpa hyvä, että ollaan jo niin pitkällä, että minua odotetaan,
lausui Gustaf. -- Siihen olen halunnut päästäkin. Ehkä sinäkin jo
haluaisit minua sinne. Ja luovuttaisit sen, jonka olet minulta
ryöstänyt. Mutta se, että sinä olet vielä hengissä, todistaa, että asia
ei ole vielä lopussa. Hirsipuu, se on sinun osasi. Sitten minä omani
haen.

-- Silloin saat odottaa kauan, sanoi Erkki kiivaasti ja ryhtyi taas
työhönsä. Hän oli aikonut rauhallisesti keskustella punatukkaisen
kanssa, mutta huomasi sen mahdottomaksi. Hän ei voinut teeskennellä.

Punatukkainen ei malttanut olla vielä lähestymättä suomalaista.

-- Minun kärsivällisyyteni on alkanut loppua, kähisi hän. -- Siellä
siirtokunnassa käy kaikki niin hitaasti. On mahdollista, että lähden
sinne jo piankin. Mutta, usko se, sinä et tule minun kanssani. Me emme
sovi samaan siirtokuntaan.

-- En seuraasi ikävöi, sanoi Erkki. -- Mielelläni jään tänne, jos sinä
menet siirtokuntaan.

Gustaf vetäytyi toveriensa luo purteen. Erkki huomasi hetken kuluttua
purren ja miehet hävinneiksi. Mihin ne olivat menneet, sitä hän ei
keksinyt. Työtoverilleen hän selitti, että tuota punatukkaista on
etsitty Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Hän pyysi tätä painamaan mieleensä
miehen piirteet.

-- Kyllä minä ne kasvot ja tuon pään aina muistan, vakuutti Erkin
hollantilainen työtoveri. -- Ei hän ole ensimmäistä kertaa täällä. Hän
kuuluu Killian van Rensselaerin joukkoon ja liikkuu hänen asioillaan.
Toisinaan häntä ei näe viikkokausiin, toisinaan hän taas viipyy täällä
useita päiviä. Vakituisesti hän asunee Killian-herran linnoituksessa
Rensselaersteënilla. Hänen hommansa näyttävät olevan hyvin salaperäisiä.

Laivaa purettiin iltapimeään saakka.

Pimeässä sattui tapaturma. Kun Erkki Mulikka otti laivan kupeelta
raskasta lautataakkaa hartioilleen, luiskahti hänen jalkansa ja
hän putosi veteen. Viedessään taakkaansa maihin työtoveri huomasi
onnettomuuden niin myöhään, että kun hän ehti katsomaan laivan laidan
yli ulkosivulle, ei hän siellä nähnyt muuta kuin uivia lautoja ja
kadonneen lakin. Hän hälyytti väen liikkeelle, vene pantiin kiertämään
laivan ympärystää ja seipäällä koetettiin tavoitella pohjaa. Mitään ei
tavattu. Pimeys teki tarkemman etsimisen mahdottomaksi.

Kun mies oli tuona kuumana kesäpäivänä tehnyt raskasta työtä, päätti
laivaväki, että hän oli kuumuuden rasituksesta pyörtynyt ja painunut
pohjaan. Vain tämä voi selittää miten kaikki tapahtui niin äänettömästi.

Kun kadonnutta työmiestä vielä etsittiin laivan luota, riensi pieni
pursi Hudson-virtaa ylöspäin illan pimeydessä. Tämä pursi oli ollut
laivan kupeella piilossa ja ottanut hiljaa saaliinsa, kun se, kaulan
ympäri kietoutuneen silmukan vetämänä, putosi veteen. Pursi pääsi
hiljalleen pimeässä irtautumaan laivasta ja loittonemaan ennenkuin
tapaturma herätti yleisempää huomiota.

Purren pohjalla makasi vahvasti nuoriin sidottuna Erkki Mulikka,
jonka kaulan ympäriltä oli silmukka höllennetty. Vangitun luona piti
punatukkainen vahtia ja ilkkui onnettomalle:

-- Katsoin parhaaksi muuttaa menettelytapaani. Minä lähden nyt sinun
sijastasi Stinan luo. Minullehan hän kuuluukin ja minä otan nyt omani.
On yhdentekevää hirtetäänkö sinut vai jätetäänkö henkiin. Meidän
rauhaamme et enää pääse häiritsemään.

Erkki kuuli tämän katalan miehen puheen. Hänen nyrkkinsä olivat
puristuneina, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Kauhun kuvat kiitivät
mielikuvituksessa hänen silmiensä ohi.

Hetken kuluttua pysähtyi pursi kalliorantaan. Punatukkainen ja hänen
toverinsa kantoivat sidotun vangin linnoituksen portista sisälle.

Purren kippari selitti karkeaääniselle vartijalle:

-- Tässä on työvoimaa linnoitukseen niiden tilalle, jotka lähtevät
kauppa-asioille. Alussa hän kai on vastahakoinen, mutta Koorn on
tottunut äkäpussit kesyttämään. Tällä miehellä on se etu, että häntä ei
suurin kuulustella. Hän on vain tilapäisesti tullut siirtokuntaan, eikä
hänellä ole omaisia ja ystäviä. Hänestä ei mitään melua tehdä.

-- Viekää tornikamariin, komensi vartija.

Erkki tunsi kohta olevansa tukehduttavan lämpimän huoneen lattialla.
Hänen kätensä ja jalkansa oli päästetyt siteistä. Ovi oli teljetty,
ja akkuna, pieni aukko, oli ylhäällä saavuttamattomissa. Huone oli
osittain niiden portaiden alla, jotka johtivat torniin.

Vanki tunsi ruumiissaan väsymyksen herpaantumista. Hän oli liian
voimaton harkitsemaan pelastustaan.

Horroksissa maaten hän yön aikana kuuli portaita kuljettavan ja
raskaita esineitä kannettavan.

-- Me joudumme matkaan ennen päivän koittoa, sanoi joku ääni. -- Lasti
on jo pian laivassa. On sekä väkevää että pistävää. Kyllä niillä
vaihdetaan lasti nahkoja.

-- Minun matkallani voi ehkä tulla häiriöitä, lausui toinen, jonka
Erkki horroksissakin tunsi punatukkaisen ääneksi. -- Aion viettää nyt
hääni ja tuoda vaimon mukanani tänne.

Erkki koetti pysytellä hereillä. Mutta luonto vaati osansa. Hän nukkui
pian sikeään uneen.




GUSTAF VAATII OMAANSA.


Ne juorut Gustafin katoamisesta, joita oli Helsingborgin linnoitukseen
ja sieltä muuallekin järjestelmällisesti levitetty, olivat
kulkeuneet myös Stinan isän korviin, vaikka hän ei niitä ottanut
vakavalta kannalta. Mutta kun hänen tyttärensä vangittiin ja kun
murhaan syylliseksi mainittu Erkki Mulikka katosi paikkakunnalta,
tuli Nils Dalbon mieliala sangen synkäksi. Hän ei jaksanut uskoa
murhaa mahdolliseksi, mutta ei hän osannut selittää ihmeellistä
katoamistakaan. Miksi Gustaf ei tule hakemaan omaansa? Miksi hän kiusaa
koko siirtokuntaa rikoshuhuilla? Myös Stinan äiti vuodatti asian
johdosta katkeria kyyneleitä.

Näytti siltä, että siirtokuntaan ei sillä hetkellä kukaan ollut
tervetulleempi kuin punatukkainen Gustaf. Kaikki olivat valmiit
ottamaan hänet avosylin vastaan.

Hänen saapumistaan odotti myös Stina, joka Kaisa Väinämön kanssa
oli siirretty Helsingborgin linnan vankilaan. Niinikään odotti
Stina jotakin tietoa Erkistä, josta hän ei ollut kuullut mitään sen
kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin tämä hänen pyynnöstään pakeni
pimeyteen. Hän tiesi, että Erkki oli lähtenyt vihamiestään etsimään.
Oliko hän löytänyt? Miten olivat he keskinäiset asiansa selvittäneet?
Olivatko he tulossa? Nämä kaikki olivat kysymyksiä, jotka risteilivät
usein Stinan ajatuksissa.

Ja tätä monien kysymysten sarjaa hän jatkoi uusilla kysymyksillä.
Mitä sitten seuraa, kun Gustaf tulee tänne? Erkki pääsee vapaaksi
epäluulosta. Myös hän itse pääsee vankilasta -- mutta mihin?
Mestauslava kyllä välttyy, mutta sen sijaan uhkaa häntä kauheampi,
uhkaa pakollinen avioliitto vihatun miehen kanssa.

Hän ei salannut näitä ajatuksiaan onnettomalta vankilatoveriltaan.

-- Minä en voi mennä hänen kanssaan naimisiin, vakuutti hän. -- Minä
inhoan häntä, minä vihaan häntä. Luultavasti ei minulla ole muuta
keinoa kuin hukuttaa itseni.

-- Älä toki niin toivoton ole, lohdutti Kaisa. -- Pelastuksen teitä on
monenlaisia.

Nils Dalbo tuli tytärtään katsomaan.

-- Siinä asiassa, jonka tähden sinut on vangittu, alkaa tutkinto
huomenna, ilmoitti hän. -- Kuvernööri tulee itse oikeutta istumaan. Hän
on jo asettanut lautakunnan. Olisi nyt perin tärkeä voida todistaa,
että Gustaf on elossa. Siihen raukeaisi heti koko syyte.

-- Kunhan odotetaan, vielä se asia voidaan todistaa, vakuutti Stina.

-- Kuvernööri ilmoittaa jo liian kauan odottaneensa. On mahdollista,
että hän ei enää odota.

-- Minulla on syytä luulla, että aivan pian saamme tietoja Gustafista,
sanoi Stina.

Hän saattoi isäänsä ovelle ja sanoi:

-- Lohduttakaa äitiä. Vakuuttakaa hänelle, että kyllä nämä asiat vielä
hyvin päättyvät.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna käytiin Stina hakemassa oikeuden istuntoon.

Kuvernööri Printz ei ollut hiukkaakaan lainoppinut. Hän tunsi sen itse
ja sen vuoksi hän oli halunnut tuomariksi siirtokuntaan lainoppinutta
miestä. Kun sitä ei saanut, täytyi hänen itsensä edustaa myös lain
ja oikeuden korkeaa arvovaltaa. Siltä varalta hän oli jo lähtiessään
varoittanut, etteivät kovin hämmästyisi, jos tuomiot eivät aivan lain
kirjaimen mukaan sattuisi. Hänen johtamissaan oikeuden istunnoissa ei
noudatettu mitään muodollisuuksia. Hän käsitti, että alussa hänen oli
voitettava asema ankaruudella, ja sen vuoksi hänen täytyi tehdä tuomiot
jyrkiksi.

Klingan lapsenhoitajattaren, Stina Dalbon asia oli ensimmäinen
merkittävämpi juttu, joka joutui hänen ratkaistavakseen. Tyttöä vastaan
tehty syytös oli raskas ja perin salaperäinen. Syytetty ei tunnustanut
mitään ja turhaan kuvernööri yritti kovuudellakaan taivuttaa häntä
tunnustamaan.

Kuta pitemmälle kuulustelua kesti, sitä hämärämmältä asia näytti.

Hän selaili lakikirjaa, suuttuen ja tuskastuen sitä enemmän kuta
vähemmän hän siitä selvää sai. Oliko hän mikä kirjanoppinut? Hän
oli tottunut sodassa antamaan tuomioita, mutta niitä ei perustettu
mihinkään pykäliin. Tuomioiden piti olla käytännöllisiä, niillä piti
saada aikaan se mihin tähdättiin. Muodoista vähät väliä.

-- Mestattavaksi ja oikea käsi pois sahattavaksi, kuului yhtäkkiä
kuvernöörin tuomio, yllättäen täydellisesti koko salintäyteisen
kuulijajoukon.

Lautakunnan jäsenet katsoivat ihmetellen toisiinsa, mutta ei kukaan
uskaltanut ääntään korottaa.

Stina vaipui pyörtyneenä lattialle.

Kuvernööri oli mielestään antanut oikean ja viisaan tuomion. Hänellä
ei ollut aikomusta panna sitä täytäntöön -- hänestähän se riippui. Kun
näin raskas rangaistus on uhkaamassa, pannaan varmasti kaikki voimat
liikkeelle oikean selvityksen saamiseksi. Tuomio oli siis kuvernöörin
mielestä vain uhka, joka pakottaisi totuuden esille.

Samalla kuvernööri määräsi, että vapaamiestä Erkki Mulikkaa oli
etsittävä yli koko siirtokunnan ja tavattaessa oli hänet kiinniotettava
sekä sidottuna linnoitukseen lähetettävä, jotta sama rangaistus voisi
häntä kohdata.

Sekin oli tarkoitettu enemmän uhkaukseksi kuin käytännössä
toteutettavaksi.

Ennenkuin Stina vietiin takaisin vankilaansa joen toiselle puolen, sai
hän tervehtiä ja tavata vanhempiaan. Sydäntäsärkevä oli Stinan kohtaus
äitinsä kanssa. He eivät nähneet tuomiossa mitään valopilkkua. Millä
hetkellä tahansa voidaan tuomio panna täytäntöön. Näkisikö äiti enää
tämän jälkeen lastaan?

Isä ei ollut yhtä toivoton. Hän ymmärsi, että tuomio oli ehdollinen.
Hän katsoi kuitenkin viisaimmaksi olla tyttärensä huolia lieventämättä
enempää kuin oli välttämätöntä.

Saman päivän iltana kuvernööri Printz hämmästyi aika lailla. Hän oli
juuri lopettanut ilta-ateriansa, kun eräs mies pyysi tavata häntä.

Se oli Klas.

-- Mitä sinulla nyt on asiaa? kysyi kuvernööri lyhyesti.

-- Armollinen herra, alkoi Klas nöyrästi. -- Tulen ilmoittamaan, että
se mies, jonka murhasta Stina Dalbo on tänään tuomittu, on elossa.
Yhä vieläkin olen järkytettynä säikähdyksestä, jonka tänään sain,
kun näin ystäväni ilmielävänä edessäni. Luulin ensin häntä haamuksi
ja aioin paeta. Hän huusi minulle: 'Mies, oletko hullu? Etkö minua
tunne? Tervehdi toki toveriasi, joka on pitkältä matkalta palannut ja
ansaitsee hyvän ryypyn tervetuliaisiksi.' Toinnuttuani moitin häntä
siitä, että hän oli saanut suurta häiriötä aikaan, ja sanoin, ettei
Stina hänelle voi poissaoloa antaa anteeksi. 'Enpä luullut, että hän
niin kaipaa minua', hän sanoi. 'Hänen mielensä lienee aika lailla
muuttunut.' Hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä oli
tapahtunut. Hän oli kaikesta pahoillaan, mutta ilmoitti kaiken nyt
hyvittävänsä. Hän on valmis menemään naimisiin ja lähetti minut sitä
varten asialleen. Klas veti paperin taskustaan ja sanoi: -- Tässä
on todistus siitä, että hän ja Stina ovat Ruotsissa laillisesti
kuulutetut. Hän pyytää morsiamensa vapauttamista, jotta häät voitaisiin
ensi tilassa viettää.

Kuvernööri oli sangen hämmästyksissään tästä ilmestymisestä. Hän huusi
kiukkuisella äänellä:

-- Onko ollut tarkoituksena pitää minua sekä korkeaa lakia ja oikeutta
pilkkana?

Kenties olisi Gustafin asiamies saanut pahempiakin seurauksia tästä
jutusta, ellei kuvernöörin nopeaälyinen tytär Armgard olisi ehättänyt
väliin.

-- Isä, sinun viisautesi oikeuden jakamisessa selvitti tämän sangen
salaperäisen jutun, sanoi hän. -- Ilman sinun ankaraa tuomiotasi olisi
asia jäänyt hämäryyteen ehkä ikipäiviksi.

-- Niin, ilahtui kuvernööri, -- tiesinhän minä, että miestä ei oltu
murhattu. Minä pakotin hänet esiin. Ja nyt minä olen valmis pitämään
nämä harvinaiset häät siirtokunnassa. Ensi viikolla muutamme Hoviimme
Tenakonkille, ja yhtenä tulojuhlan ohjelman numeroista ovat nämä häät.
Armgard, pidä huolta niiden valmistuksista. Minun kustannuksellani.
Käy, nuori mies, hän sanoi, kääntyen Klasin puoleen, -- papereinesi
pastori Campaniuksen luona ja järjestä niin asiat, ettei enää mitään
häiriötä tapahdu.

Klasin lähdettyä sanoi kuvernööri tyttärelleen:

-- Nyt ei ole mitään syytä pitää tyttöä vangittuna. Minä päästän hänet
irti viipymättä.

-- Odota isä, kiiruhti Armgard sanomaan. -- Minulla on hyvä ajatus.
Stina viedään Tenakonkille eikä sallita kenenkään kohdata häntä.
Ei anneta hänelle mitään tietoa asioista ennen kuin hänet viedään
vankilasta vihille.

-- Mutta eikös se ole sydämetöntä?

-- Ei vähääkään, sanoi Armgard päättävästi.

-- Hänen ilonsa tulee sitä suuremmaksi. Jos välttämättä tahdot, voit
vähää ennen häitä ilmoittaa, ettei Gustaf ole murhattu. Näin asiat
parhaiten järjestyvät.

-- Sinä olet järkevä, Armgard, myönsi Printz.

-- Sinä puhut kuin vanha ihminen, vaikka olet vasta täysi-ikään
kehittynyt tyttö. Rakkauden houreet eivät sinua pimitä.

-- Järki kaikessa, sanoi tytär ja lähti huoneesta.




PRINTZIN HOVISSA.


Maunu Klinga oli miehineen kiirehtinyt Uuden Göteporin sekä Printzin
Hovin rakentamista Tenakonk-saarella. Kesä oli kuuma, joten miehet
tottumattomina ilmanalaan saivat monta hikeä pusertaa. Kuitenkin
ne, jotka olivat olleet myös Helsingborgia rakentamassa, kehuivat
työntekoa Tenakonk-saarella mieluisammaksi. Täällä ei ollut niitä isoja
purevia itikoita, jotka tekivät olon joen toisella puolella aivan
sietämättömäksi.

Sekä linnoitus että kuvernöörin hallintorakennus tehtiin vahvoista
hirsistä. Osa tarvittavista puista otettiin saarella olevasta suosta,
johon oli aikoinaan suuri metsä painunut ja siellä hyvin säilynyt.

Hallintorakennus, Printzin Hovi, oli koetettu ensin saada valmiiksi,
jotta kuvernööri pääsisi perheineen muuttamaan sinne. Suuressa
asuinrakennuksessa oli kuvernöörillä useita tilavia huoneita. Sitä
paitsi oli suuria saleja virastohuoneiksi. Valmiina oli myös muita
välttämättömiä rakennuksia. Monet rakennukset sotilaita, alempaa
virkakuntaa y.m. varten olivat kuitenkin vasta tekeillä ja valmistuivat
hitaammin. Tännekin oli, pikemmin tavan mukaan kuin tarpeen
vaatimuksesta, rakennettu vankila, jonka ensimmäisiksi asukkaiksi
siirrettiin siirtokunnan ainoat vangit, Stina Dalbo ja Kaisa Väinämö.

Sen jälkeen kun tuomio oli langetettu, odotti Stina joka päivä milloin
hänet viedään mestauslavalle. Aamulla ylös noustessa oli aina hänen
mielessään, että tämä lienee viimeinen päivä. Kun hänet siirrettiin
Tenakonkille, päätti hän, että nyt viedään viimeiselle matkalle.
Henkinen kidutus vaikutti häneen niin, että hän oli vain varjo
entisestä. Eräänä päivänä tuli kuvernöörin lähettämä sotilas vankilaan.

Stina koetti nousta seisomaan. Hänen polvensa vapisivat.

-- Älä pelkää, sanoi sotilas. -- Minä tuon hyviä tietoja. Paremmat
päivät sinua odottavat. Kuvernööri on lähettänyt minut ilmoittamaan,
että hän tietää sinun ja Erkki Mulikan olevan viattomia, sillä
murhatuksi luultu henkilö on löydetty. Kuvernööri tahtoo antaa
hyvitystä kärsimyksiesi johdosta. Tästä vankilasta saat kävellä
morsiamena vihkiäisiisi ja kuvernööri itse pitää häät mitä loistavimmat.

Stina kuultuaan, että Gustaf oli löytynyt, huudahti riemusta. Ilon
kyyneleet valuivat silmistä ja hän kiitti Jumalaa. Vasta sitten kun
sanantuoja oli mennyt hän alkoi miettiä tiedonannon toista puolta.
Vankilastako suoraan vihille? Kuinka oli kaikki voinut tapahtua?
Tietysti niin, että Erkki, tuo rakas, kelpo Erkki, oli löytänyt
Gustafin, tuonut hänet kuvernöörin eteen ja paljastanut katalan juonen.
Kuvernööri oli tietysti pannut Gustafin lujille, ehkäpä rangaissutkin
häntä. Ja palkinnoksi Erkille hänen reippaudestaan kuvernööri tahtoi
nyt järjestää häät. Voi, jospa aika nopeasti rientäisi!

Kuvernöörin tytär, joka oli itse tullut muuttotavaroiden mukana uutta
kotia panemaan kuntoon, oli Martti Marttisen mukana lähettänyt Reetalle
sanan ja pyytänyt häntä avustamaan.

-- Nyt on sinullakin moninkertainen syy iloita, sanoi Armgard Printz
suojatilleen. -- Minä itse valmistan häitä Stina Dalbolle. Pian ei
sinulla ole hänestä mitään vaaraa. Kun Erkkisi saapuu näille main, olet
sinä hänen ainoansa. Kaikki riippuu silloin vain sinusta. Tietysti sinä
ymmärrät tehtäväsi.

Ehdittiin vihdoin niin pitkälle, että kuvernööri Johan Printzin laiva
saapui Uuden Göteporin rantaan muuttaen siirtokunnan hallituksen
Christinasta Printzin Hoviin. Tapahtuman merkityksen vuoksi
suoritettiin siirtyminen laivasta juhlakulkueessa. Ensin lähtivät
laivasta airuet keskiaikaisiin pukuihin puettuina ja soittaen pitkillä
torvillaan. Kuvernööri itse astui mahtavana soittajien jälestä,
peitsillä varustetun sotilaskunniavartioston ympäröimänä. Hänen
jälessään tulivat hänen apulaisensa Sven Skute ja ryhmä sotilaita.
Saattueessa oli aatelisnuorukaisilla ja siirtokunnan virkakunnalla oma
osastonsa.

Lämmin kesäpäivä pusersi hien lihavan kuvernöörin kasvoilta
hänen kävellessään puhkuvana mäkeä ylös sille paikalle, mihin
hallintorakennus oli hänen tahdostaan kohonnut. Portilla oli
juhlasaattoa vastaanottamassa rakennuttaja Maunu Klinga työläisten sekä
muutamien sotilasten kera, jotka olivat hänen komennossaan. Klinga
antoi kuvernöörille juhlallisesti uusien rakennuksien avaimet, jotka
Printz kiinnitti renkaaseen vyöllensä.

Juhlakulkue marssi ensin väliaikaiseen kirkkoon, jossa pastori
Campanius tervehti siirtokunnan päämiestä tervetulleeksi uuteen
hallintopaikkaan sekä rukoili Jumalan siunausta aloitettavalle työlle.
Kuvernööri polvistui alttarin ääreen, missä pastori, pannen kätensä
hänen päänsä päälle, siunasi häntä.

Tämän jälkeen marssi juhlakulkue itse hallintorakennukseen, jonka
portailla oli kuvernöörin tytär palvelija- ja apulaisjoukkoineen sitä
ottamassa vastaan. Torvensoittajat kääntyivät yleisöä kohti, jota
oli laajalti kokoontunut, ja puhalsivat torviinsa. Yleisön joukossa
näkyi myös intiaaneja, jotka uteliaina seurasivat tätä juhlallista
toimitusta. Punanahkoja oli saapunut aina kaukaa Takamaalta asti, myös
sellaisia, jotka eivät olleet ennen valkoisia nähneet.

Kun luutnantti Klinga juhlan kunniaksi antoi uudesta linnoituksesta
ampua muutamia tykinlaukauksia, säikähtivät intiaanit pahanpäiväisesti
ja lankesivat maahan.

-- Valkoisten Manitou puhuu kovalla äänellä, sanoivat he toisilleen.

Illalla alkoivat ne suuret pidot, jotka kuvernööri oli aikaisemmin
luvannut. Tätä varten oli harvinaisia ruokia ja juomia ostettu entisten
lisäksi englantilaisilta, jotka Virginiasta olivat saapuneet laivallaan
kaupantekoon. Monta intiaaneilta saatua majavannahkaa oli vaihdettaessa
saatu luovuttaa näistä tavaroista.

Oli päästy vasta nousevalle juhlatuulelle, kun ohjelman mukaan oli
toimitettava ensimmäinen avioliiton vahvistaminen tällä uudella
hallituspaikalla. Tämän numeron oli kuvernöörin tytär järjestänyt.
Kirkkosali oli koristettu kesän aikaisella sadolla. Hedelmällisyyden
merkiksi oli koottu maissilyhteitä alttarin molemmille puolin ja
seinistä riippumaan hedelmäpuitten oksia, jotka olivat täynnä
kypsyneitä hedelmiä. Portaille ja käytäville oli metsästä tuotu
laakeripensaita. Alttari oli koristettu myrtinoksilla, Lavendelikimput
levittivät väkevää tuoksuaan. Pimeä oli jo tullut, mutta se ei
tuonut sanottavasti viileyttä kesän hehkuun. Tulikärpäset lensivät
pensaikossa. Salaperäistä huumaa oli ilmassa. Vuosituhansia
koskematonna olleen erämaan rauha oli häiriytynyt. Sivistynyt maailma
hipaisi sitä ensi kerran.

Armgard Printz piti huolen morsiamen pukemisesta ja tahtoi johtaa
morsiuskulkuetta. Klas oli kuvernöörin sihteerin johtamana saanut
varmat ohjeet miten hänen tuli menetellä. Ohjelma oli yksityiskohtia
myöten tarkkaan harkittu.

Kuvernööri keskeytti tyttärensä viittauksesta ilonpidon juhlasalin
pitkien pöytien ääressä. Hän nousi seisomaan ja puhui kaikuvalla
äänellä:

-- Meillä on merkkipäivä tänään. Siirtokunnan hallitus on asettunut
uuteen pysyväiseen paikkaansa. Täältä on tarkoituksena ohjata tätä
siirtokuntaa edistykseen ja kukoistukseen. Lisääntykää ja täyttäkää
maa. Hedelmällisyys tuottaa edistystä ja kukoistusta. Esikuvallisena
toimituksena on näihin tulojuhliin liitetty ensimmäinen kristillinen
avioliiton solmiminen tällä saarella ja tässä hallintopaikassa,
Toimitus tapahtuu kirkossa, johon me kaikki juhlakulkueessa siirrymme.

Sven Skute järjesti rivit ulkona: airuet ensin, aatelisnuorukaiset
sen jälkeen hovipoikina, keskuksena itse mahtava kuvernööri ja
arvojärjestyksessä muu yleisö.

Tulisoihdut lepattivat kutsuvina. Pappi odotti kirkon portailla.

Vasemmalta lähestyi morsiuskulkue Armgard Printzin johdattamana. Naiset
olivat siihen liittyneet.

Stina oli ihastuttavan kaunis, oli enemmän yliluonnollisen olennon kuin
ihmisen näköinen. Kärsimykset olivat tehneet hänet kalpeaksi, mutta
samalla kirkastuttaneet. Hänen silmänsä olivat rakkautta loistavat
ja sydämensä kiitollinen Jumalalle siitä, että kaikki oli kääntynyt
hyvään päin. Hän koetti silmillään etsiä Erkkiä, mutta ei soihtujen
lepattaessa voinut häntä huomata. Ehkäpä hän olikin sisällä kirkossa
odottamassa...

Kirkon portailla hän näki seisojan kaksi miestä. Stina ei voinut heidän
piirteitään erottaa. Kenties... hän kiiruhti askeleitaan. Mutta kun hän
tuli lähemmäksi, kiljahti hän kauhistuksesta. Se kuului monen korviin,
vaikka musiikki soi.

Stina oli kuin halvauksen saanut: ei voinut ottaa askeltakaan ja hänen
ruumiinsa tuntui lyijynraskaalta. Ne, jotka olivat lähinnä häntä,
huomasivat muutoksen ja taluttivat häntä. Nähdessään isänsä Stina sai
vähän rohkeutta.

Nils Dalbo talutti tyttärensä sulhasen luo, joka odotti alttarin
edessä. Pastori laskeutui alttarikorokkeelta heidän eteensä.
Tulisoihdut valaisivat kirkkaasti tämän ryhmän. Vihkimistoimitus alkoi.

Pastori ehti siihen kohtaan, missä hänen oli kummaltakin, sulhaselta ja
morsiamelta, erikseen kysyttävä tahtoivatko he ottaa rinnallaan olevan
aviopuolisokseen.

Gustaf vastasi onton kumealla äänellä: "Tahdon".

Tuli morsiamen vuoro vastata.

Stina kohotti silmänsä pastoria kohti ja vastasi jyrkästi ja selvästi:
"En tahdo".

Vastaus kuului yli koko kirkon hiljaisuuden.

Pastori säpsähti. Seurakunta hämmästyi.

Pastori kysyi uudelleen.

Vastaus oli sama, ehkä vieläkin jyrkempi ja selvempi: "En tahdo".

Uusi humaus kävi läpi seurakunnan. Kuvernööri osoitti hermostuvansa.

Pastori uudisti kysymyksensä kolmannen kerran.

Vastauksena tuli melkein epätoivoinen kirkaisu:

"En koskaan ota häntä".

Stina olisi pyörtyneenä vaipunut maahan, ellei hänen isänsä olisi
ehtinyt häntä tukemaan.

Pastori ilmoitti että morsiamen vastustamisen vuoksi vihkiminen
keskeytetään. Luterilainen kirkko ei pakota ketään vasten tahtoaan
avioliittoon.

Kuvernööri katsoi oman arvovaltansa tulleen loukatuksi. Hänen
tuliaisjuhlansa säännöllinen kulku oli häiriytynyt. Hän nousi
kiukkuisena penkiltään ja olisi epäilemättä tehnyt kirkonhäväistyksen,
ellei hänen tyttärensä olisi rientänyt hänen luokseen ja hillinnyt
häntä.

Kuvernööri viittasi kädellään morsianta kohti ja sopersi joitain
käsittämättömiä kiukun sanoja. Vihdoin hän jyrkästi sanoi:

-- Viekää hänet uudelleen vankilaan. Yleisö palasi kirkosta pettyneenä.
Pettynein oli kuitenkin sulhanen, joka kiiruhti mahdollisimman pian
pois kirkosta ja katosi pimeyteen.

Stina vietiin vankilaan ja pyysi saada olla rauhassa, kun hän oli niin
perin uupunut.

Kuvernööri seurueineen meni jatkamaan tulojuhlan viettoa. Ja pian
olivat juomingit täydessä käynnissä aivan kuin ei mitään välikohtausta
olisi sattunut.




PAKO.


Juomien päähän kihotessa muuan nuori aatelismies rohkeni illan kuluessa
hiukan ärsyttää kuvernööriä. Hän sanoi:

-- Ehdottaisin siirtokunnan hedelmällisyyden maljan, mutta en
saa oikein lähtökohtaa. Avioliitot eivät näy olevan helposti
rakennettavissa täällä.

Toinen jatkoi:

-- Avioliittoasioihin ei hallitusvallan pidä sekaantua. Koko
siirtokunta sai nyt kuulla, että naisvalta on niissä voimakkaampi.

Kolmas lisäsi:

-- Tämä tyttö oli tuomittuna sen miehen murhaamisesta, jonka kanssa
hänet nyt tänä iltana yritettiin naittaa. Nyt mies tuli itse tänne. --
Olisi huvittavaa tietää minkätähden tyttö nyt taas on vangittuna.

Kuvernööri kuuli kaikki nämä puheet. Hän oli jo entisestään ärtynyt.
Tämä keskustelu ärsytti yhä enemmän.

-- Kyllä minä teille syyn näytän, hän murahti. -- Silloin kun tyttö
otettiin ensi kerran kiinni, oli hänet tavattu noituudesta. Ja noidat
viedään roviolle.

-- Siinähän sinulla on, kuvernööri, ohjelmaa tämän illan juhlaan, huusi
eräs päihtyneistä, -- repäisevämpää kuin se, mitä yritettiin kirkossa
suorittaa.

-- Siinä olisi todella teko, joka muodostaisi tämän päivän sellaiseksi
juhlaksi, että sitä muistettaisiin niin kauan kuin tämä siirtokunta
pysyy.

Kolmas ehdotti:

-- Kootaan risuja ja sytykkeitä tuohon mäen harjalle. Siihen
syntyisi kokko sellainen, että se näkyisi yli koko siirtokunnan,
vieläpä toiselle puolen Fort Nassauhun saakka. Kyllä näin suurissa
rakennuspuuhissa on sen verran lastuja jäänyt, että niillä muutamia
noitia voidaan polttaa.

Kuvernööri ryyppäsi rommilasin pohjaan ja kehoitti toisia tekemään
samoin.

-- Mitä uutta nyt ohjelmaan saadaan, kun kirkkojuttu päättyi niin
nolosti? kysyi Sven Skute. -- Lupasit, että näissä juhlissa remutaan
enemmän kuin Helsingborgin valmistumisjuhlissa.

-- Eikö sinulla ole juomista enemmän kuin tarpeeksi? kivahti kuvernööri
ärtyneenä. -- Nyt sitä paitsi työväki myös juhlii. Oletko nähnyt heidän
pitkiä pöytiään pihamaalla?

-- Niin, koko siirtokunta on koolla, myönsi Skute. -- Ensimmäisen
ja ehkä ainoan kerran. Nyt pitäisi saada heille repäisevää ja
ikimuistettavaa huvia.

-- Mitäs ajattelet noitien polttamisesta? kysyi kuvernööri.

-- Niidenkö, jotka viime juhlan iltana keksittiin? Olisihan tosiaankin
sopivaa antaa niille rangaistus tässä juhlassa.

-- Nyt ryypätään, huusi kuvernööri yli koko salin. Maljoja
tyhjennettiin. Uusia täytettiin ja taas tyhjennettiin. Päihtymys alkoi
olla yleinen.

Ulkona olevat juhlijat olivat kantaneet kokoon risuja ja lastuja
kummulle ja sytyttäneet sen tuleen. Valo loimusi pimeässä yössä kauas
joelle.

-- Miksi roviota turhaan poltatte, kuului pimeästä ääni, -- kun on
noitiakin, joita voitte samalla polttaa.

-- Noidat roviolle, kaikui useiden suusta huuto. Se kuului avoimista
akkunoista sisälle saakka, huolimatta päihtyneitten melusta ja palavien
risujen räiskeestä.

Kuvernööri teki nopean päätöksen. Hän huusi akkunasta:

-- Kootkaa toinen rovio kummulle. Kootkaa siihen puita, risuja ja
lastuja. Vietämme muuttomme kunniaksi suuren, ikimuistettavan juhlan.
Poltamme noidat, paholaisen palvelijat.

Kuului riemuhuutoa yleisön joukosta ja miesjoukko kiiruhti roviota
laittamaan.

Juhlijain joukossa oli muitakin kuin niitä, jotka ottivat tämän sanoman
riemulla vastaan. Juhlaan olivat saapuneet Martti Marttinen, Luukas
sekä koko joukko suomalaisia, jotka kauhistuivat sekä ehdotusta että
kuvernöörin ilmoitusta. He aavistivat mitä tämä merkitsee päihtyneessä
kansanjoukossa.

Martti ja Luukas kiiruhtivat vankilalle, joka oli hiukan syrjemmässä.
Martti oli jo aikaisemmin huomannut, että Piikki oli tälläkin kertaa
vahdissa. Martti sanoi Luukkaalle ja Piikille:

-- Kiireesti naiset pakoon. Heidät on ohjattava niin kauas, etteivät
he ole tavoitettavissa. On mahdollista, että heidän täytyy olla
kauan poissa, kuten teidänkin. Rannalla vesakon suojassa on minun,
veneeni. Siinä on aluksi ruokavaroja. Toinen tai toinen käyköön minun
luonani lisää hakemassa, kun vakinaisen piilopaikan olette löytäneet.
Kiiruhtakaa! Minä lähden laittamaan venettä kuntoon. Tulkaa sinne pian
naisten kanssa. Tietysti kenenkään näkemättä.

Martti riensi rannalle. Hän varasi veneeseen tarpeita, joita käsiinsä
sai. Hän jätti sinne myöskin pari pyssyä ampumatarpeineen. Rannalle
saakka kuului päihtyneitten melu. Lyhyen odotuksen jälkeen tulivat
Luukas ja Piikki taluttaen naisia, jotka värisivät kauhistuksesta. He
olivat kuulleet huutoja, jotka ilmaisivat mikä oli heidän kohtalokseen
aiottu. Hiljaa siirtyivät he veneeseen, Piikki soutamaan ja Luukas
perään, naiset toisiinsa puristautuneina keskelle.

Martti työnsi veneen vesille. Hän kuiskasi: -- Soutakaa virtaa ylöspäin
ja antakaa itsestänne tieto niin pian kuin mahdollista.

Kun vene lähti liikkeelle, kiersi Martti sivumpaa juhlapaikalle, missä
suuri rovio oli jo melkein valmiiksi laitettu.

Kiihkoisimmat vaativat vankien hakemista ja rovion sytyttämistä.

-- Ei ennen kuin olette maljanne uudelleen täyteen saaneet, huusi
kuvernööri.

Uusia maljoja täytettiin ja juotiin. Ajatukset olivat jo kovin sekavat
ja askeleet epävakaat, kun vihdoin lähdettiin vankeja hakemaan.

Vankila oli tyhjä. Ei ollut noitia eikä noidan vartijoita. Sana siitä
saatettiin kuvernöörille. Tämä julmistui tiedosta ja uhkasi polttaa
kaikki, jotka ovat karkaamista avustaneet. Käski etsiä karanneet sekä
heidän apurinsa.

Eräs juomatoveri kuvernöörin lähellä tarjosi pikarin hänen käteensä ja
sanoi:

-- Juo Printz! Juo karanneitten malja. Eiväthän he noitia ja tietäjiä
olisi olleet, jos olisivat vapaaehtoisesti jääneet poltettaviksi.
Sitä paitsi he paollaan pelastivat sinun sielusi. Huomenna olisit
jo tätä päätöstäsi katunut. Juo, Johan Printz, ei tämä siirtokunta
kaipaa noitarovioita. Taistelkoot vanhassa maassa uskonsuunnat. Täällä
vallitkoon omantunnon vapaus! Juo, Printz, juo, karhu, joka voit olla
äreä, mutta joka olet pohjaltasi helläluontoinen. Sinun maljasi, ja
pohjaan saakka!

Printz jatkoi juomistaan. Toverit tulivat toinen toisensa jälkeen hänen
pöytäänsä, ja vähitellen hän unhotti tapahtuman.

Reeta ja Martti lähtivät juhlasta Räsäsen veneessä.

-- Minä en lähde enää koskaan tällaisiin tilaisuuksiin, sanoi Reeta.
-- Toivon, että Kaisa ja Stina ovat varman pakopaikan löytäneet. Kun
huomasin, missä vaarassa he olivat, selveni minulle oma syyllisyyteni.
Minä olen tehnyt heille niin pahoin, etten tiedä voinko koskaan
hyvittää.

-- Kyllä minustakin on parempi kotona olla kuin tällaisissa kesteissä,
päätti Räsänen.




HELME LÖYTÄÄ ERKIN.


Israel Helme, siirtokunnan tuleva kaupanhoitaja, ei päässytkään
kauppamatkalleen Uuteen Amsterdamiin niin pian kuin oli alussa
suunnitellut. Myöskään ei hän saanut seuralaisekseen Luukasta, joka
kuvernöörin tulojuhlan jälkeen oli kadonnut jäljettömiin. Sen sijaan
tuli mukaan taloudenhoitaja Henrik Huygen, hollantilaissyntyinen,
joka siirtokunnan alusta saakka oli ollut yhtiön palveluksessa.
Hollanninkielen hyvänä taitajana ja rehellisenä miehenä soveltui hän
erinomaisesti kauppa-asioissa käytettäväksi.

Lähetit matkustivat laivalla kiertäen Kap Mayn sekä pyrkien sieltä
kohti Long Islandia.

Muutamien päivien jälkeen he olivat perillä ja sijoittivat laivansa
kallioiden kupeelle tuulen suojaan. Vaikkakin Uusien Alankomaitten
kuvernööri William Kieft oli pannut vastalauseensa ruotsalaisten
asettumista vastaan Eteläjoelle (Delawarelle), otti hän kuvernööri
Printzin kauppalähetit vastaan varsin kohteliaasti ja lupasi auttaa
heidän hankkeitaan parhaansa mukaan.

Siirtokunta oli pääasiassa kauppiaita, jotka olivat kateellisia
toisilleen. Kahden varsinaisen puolueen, "Pitkien piippujen" ja
"Lyhyiden piippujen" ohella ajoi mahtava aatelismies Killian van
Rensselaer omaa politiikkaansa, uhmaten myös hallituksen edustajaa.
Tällä aatelismiehellä oli oma laivastonsa, oma suuri palvelijajoukkonsa
sekä omat maa-alueensa, Osittain oli hän ne linnoittanutkin ja vaati
niiden riippumattomuuden tunnustamista. Killian van Rensselaer
harjoitti omassa nimessään laajaa kauppaa myös intiaanien kanssa ja
hänen edustajansa kävivät kaukaisilla intiaaniseuduilla, myöskin
Eteläjoen takamailla. Ruotsalaiset olivat haluttuja kauppatuttavia,
sillä heillä oli maksuksi luovuttaa paitsi harvinaisia turkiksia,
kuten majavannahkoja, joiden saanti ei missään ollut niin helppoa kuin
Delawarella, myöskin metallia. Ruotsalaiset olivat panneet alulle
kaivostyön Brandywinen latvoilla ja niiden takana ja sitä varten oli
Ruotsista tuotu suomalaisia kaivostyömiehiä. Kaivostyö ei kuitenkaan
vielä tuottanut. Mutta ruotsalaisilla oli kaupankäyntiä varten
Ruotsista tuotua metallia.

Huygenillä ja Helmeellä oli myöskin, paitsi kauppa-asioita, eräs
siirtokuntia koskeva selvittely. Uuden Ruotsin siirtokunnasta oli
aikojen kuluessa karannut joitakin siirtolaisia, jotka olivat olleet
yhtiön töissä. Nämä olivat yhtiöltä ottaneet laskuun elintarpeita
y.m., ja kun velka oli kasvanut suuremmaksi kuin mitä siirtolaiset
katsoivat sopivaksi työllään maksaa, karkasivat he hollantilaisten
puolelle. Heidän joukossaan oli hollantilaisia, ruotsalaisia ja
suomalaisia. Uusien Alankomaitten kuvernöörillä ei suinkaan ollut
syytä asettua näitä karkureita puoltamaan. Sehän olisi saanut
aikaan sen, että Uudessa Ruotsissa käytiin suojelemaan niitä,
jotka karkasivat hollantilaisten puolelta. Kuvernööri Kieft näin
ollen salli ruotsalaisten viranomaisten etsiä karkureita ja tehdä
heistä ilmoituksia. Etsimistyötä varten hän antoi heille erityisen
suojeluskunnan.

Helme pani etsittävien luetteloon myös Erkki Mulikan nimen sekä
tuntomerkit, koska häntä ei löytynyt siirtokunnasta. Myös muita
etsittäviä oli poissa. Niistä eivät viranomaiset voineet muuta sanoa,
kuin että ne mahdollisesti ovat Killian-herran alueella, jolleivät ole
jatkaneet pakomatkaansa pohjoisessa olevien englantilaisten luo.

Myös Killian-herran oma etu vaati ruotsalaisten karkurien
luovuttamista, sillä näin oli hänellä toivo saada takaisin ne karkurit,
jotka hänen luotaan piiloutuisivat ruotsalaisten suojaan. Paitsi sitä
hän halusi säilyttää kauppaystävyyden ruotsalaisten kanssa, jotka
vallitsivat tärkeitä majavannahkamarkkinoita. Helme oli käyttänyt
aikaansa uutterasti Erkki Mulikan tiedusteluun. Hän oli asiasta
joutunut puheikkain myös sen satamatyömiehen kanssa, joka oli ollut
Erkin työtoverina katoamispäivänä. Miehen selityksistä päättäen oli
kadonnut mies varmasti Erkki. Kuitenkaan ei Helme jaksanut uskoa
tapaturmaista hukkumista. Jo punatukkaisen vihamiehen läsnäolo pani
hänen epäilemään muuta. Jos Erkki on löydettävissä, löydetään hänet
ehkä van Rensselaerin alueelta tai hänen miestensä joukosta.

Sen vuoksi hän tahtoi päästä tuon mahtavan miehen "valtakuntaan". Hän
liitti karkurien etsimiseen kauppa-asiat, ja niin kuljetettiin häntä ja
Huygenia suojeluskunnan turvin Killian-herran alueilla. Myöskin vietiin
heidät Rensselaersteënin pikku linnoitukseen. Ruokatunnin alkaessa
saivat he katsoa miehiä, jotka tulivat, työstä yhteiselle aterialle.
Erkki Mulikkaa ei niissä näkynyt.

-- Onko tässä kaikki väki mitä saarella on, vai onko sitä muualla?
kysyi Helme linnoituksen päälliköltä Nicholas Koornilta.

-- Kaikki ovat, vakuutti Koorn, -- paitsi ne, jotka ovat
kauppa-asioilla pitempien matkojen päässä. On meillä parhaillaan m.m.
ruotsalaisia Fort Nassausta käsin tekemässä kauppaa minquas-intiaanien
kanssa, mutta ne ovat meidän vakinaisessa palveluksessamme eikä heidän
nimiään ole teidän listassanne.

-- Onko teillä nyt tai onko ollut tämännimistä? kysyi Helme osoittaen
Erkki Mulikan nimeä sekä katsoen tiukasti hollantilaiseen.

-- En tiedä, kierteli Nicholas Koorn.

Tämä epäröiminen ärsytti Helmettä. Hän päätti uskaltaa.

-- Minäpä tiedän, että teillä on ollut, sanoi hän jyrkästi ja mainitsi
Erkin katoamispäivän. -- Siitä ajasta lähtien te olette täällä
salanneet ja väkisin pitäneet miestä, joka ei teille kuulu ja joka ei
tahdo teitä palvella. Etsikää pian mies käsiin.

Päällikkö Koorn näytti jonkun verran hämmentyvän.

-- En todellakaan tiedä, sopersi hän. -- Nimethän eivät täällä mitään
merkitse.

-- Tiedän, että eräs nimi merkitsee täällä muita enemmän, jyrisi Helme.
-- Se on sinun isäntäsi nimi. Mutta tässä sinä olet toiminut isäntäsi
selän takana. Ilmoita vänkkäilemättä, missä sinulla on vielä miehiä,
jotka eivät ole tässä ryhmässä.

Helme oli tehnyt keksinnön, jota hän nopeasti päätti käyttää hyväkseen.
Intiaanirahaa, vampunia, vaihtaessaan hän oli Uudessa Amsterdamissa
huomannut, että sitä oli myös väärennettyä, simpukan kuorista tehtyä,
kun oikeiden helmien täytyi olla puristettuja määrättyjen kalain
suomuista. Nyt hän näki Karhusaaren rannalla isot kasat särettyjä
simpukankuoria. Tuo väärennetyn rahan paja oli siis täällä. Ja
kuitenkin juuri Killian-herra oli kaupanteossa muistuttanut väärän
rahan olemassaolosta ja valittanut, että se tekee suurta häiriötä
liikkeessä.

Kun Koorn vielä epäili ja tahtoi vetäytyä kuulustelusta pois, otti
Helme taskustaan muutamia väärennettyjä helmiä, joita oli saanut, piti
niitä Koornin silmien edessä ja sanoi:

-- Tunnetkos näitä? Tiedätkös niiden valmistuspaikan? Minä sen tiedän
ja sinä sen tiedät, mutta sinun herrasi ei ole siitä tietänyt. Sinä
harjoitat täällä omaan laskuusi teollisuutta, joka ei ole oikein
kunniallista. Näin häpäiset myös herrasi nimeä. Ja tietysti sinulla on
sitä varten työläisjoukko, jota et henno näyttää. Jos tahdot pelastaa
nahkasi oman isäntäsi vihalta, ilmoita heti, missä nuo miehet ovat ja
milloin he saapuvat, jotta saan heidät nähdä?

Nyt oli Nicholas Koorn voitettu. Muita hän ei pelännyt kuin omaa
herraansa, ja nyt oli Killian-herran viha uhkaamassa.

Hän tunnusti, että miehet soutavat illalla lastin simpukankuoria saaren
rantaan.

Helmeellä ja Huygenillä olisi ollut muuta toimittamista, mutta he eivät
katsoneet voivansa poistua ennenkuin tämä asia oli loppuun hoidettu. He
pitivät myös luonaan sotilasvartijat.

Oli jo pimeä ilta, kun rantaan saapui pitkä vene, jossa oli useampia
pareja soutajia. Helme ja Huygen olivat rannalla. Lastina veneessä oli
iso kasa simpukankuoria. Omituisinta oli, että jokainen soutaja oli
kahlehdittu airoonsa, aivan kuin orjat merirosvolaivoissa.

Nicholas Koorn oli sangen häpeissään ja tuli selittämään, että ilman
tätä varovaisuustoimenpidettä miehet karkaisivat.

-- Herra on antanut suostumuksensa tähän, hän lausui puolustuksekseen.

-- Me emme halua sekaantua sinun ja herrasi välisiin asioihin, sanoi
Helme. -- Ne eivät meitä liikuta. Tee tili toimistasi hänen kanssaan.
Mutta omamme me tahdomme saada.

Helme huomasi Erkin, jota juuri irroitettiin airosta.

-- Tuo kuuluu meille, huusi hän.

Helme riensi Erkin luo, komensi Koornin miehet hänestä pois ja käski
Erkin mennä purteen.

-- Nyt olemme valmiit lähtemään.

Koorn katsoi tätä kuin halvauksen saaneena. Hän oli kuitenkin siitä
hyvillään, etteivät nämä tahtoneet huonontaa hänen välejään ankaran
isännän kanssa.




SCHUYLKILL-JOELLA.


Erkki Mulikan palattua Uuden Ruotsin siirtokuntaan ei kukaan muistanut
niitä kuulutuksia, jotka olivat koskeneet häntä. Kuvernööri Printz
kaikkein vähimmin. Hän ei suvainnut kuulla puhuttavankaan tulojuhlan
yhteyteen liittyvistä asioista.

Kun välttämättömimmät rakennustyöt oli suoritettu, alkoi
siirtokunnan jäsenille helpommat päivät ja he pääsivät puuhailemaan
omissa harrastuksissaan. Niinpä toiset paransivat ja vahvistivat
uutisasutuksiaan, toiset perustivat itselleen uusia koteja, toiset
kokosivat vuosisatoaan, toiset metsästelivät j.n.e. Kaikilla oli työtä
ja touhua.

Myöskin Hammaslahdella oli työ vilkkaassa käynnissä. Martti Marttinen
rakensi itselleen ja suvulleen tulevaisuuden kotia. Erkki oli häntä
auttamassa, samoin Olli Räsänen.

Eräänä iltana kokoontui tänne rakennukselle yhteen muutamia
suomalaisia. Tuli Pietari Rambo ja Pietari Kokkinen, jotka olivat
jo aikaisemmin tehneet sopimuksen lähteä syksyllä sopivaan aikaan
Takamaahan metsästämään ja maita katselemaan.

Nyt oli otollinen hetki. Seuraavana aamuna aikaisin lähti rannalta
liikkeelle vene, jossa istuivat Martti, Erkki, Rambo ja Kokkinen.
Mukana oli pyssyt sekä ampumatarpeita ja evästä.

Voimakkaat aironvedot veivät nopeasti venettä eteenpäin, huolimatta
vastavirrasta. Maisemat liukuivat ohitse. Kokkinen ihaili matalia
heinäsaariaan, jotka hän oli aikaisemmin itselleen valinnut ja joille
hän nyt tahtoi löytää keskipisteen, asumuksen pääpaikan.

Kuljettiin näiden saarien ohitse, poikettiin Schuylkillin suurelle
sivujoelle ja noustiin maihin lähellä joen suuta, missä oli matalasta
rannasta vähän kohoava, ruohoinen, suurten puitten verhoama kumpu.

Luonto oli täällä mitä yltäkylläisin täydessä rehevyydessään. Joki
laskeutui tyynenä ja vuolaana Delawaren syliin. Rantoja verhoavat
mahtavat puut kuvastuivat ilta-auringon varjostamina veteen. Luonto oli
jotakuinkin koskematonta.

Kummun rinteellä lähellä rantaa oli pieni hirsistä tehty ihmisasunto,
ainoa ja ensimmäinen tässä seudussa, jota suomalaiset sanoivat
Takamaaksi.

Se ihmisasunto oli Sauna, suomalaisten ensimmäinen asunto ja samalla
kylpyhuone. Tulijat huomataan Saunasta ja heitä vastaan rientävät tämän
yksinäisen erämaan asukkaat, vanhat tuttavamme Piikki ja Luukas.

Tämä oli iloinen yllätys kaikille muille paitsi Martille, joka tiesi
tästä piilopirtistä ja joka oli kaikessa hiljaisuudessa avustanut sen
rakentamista. Kun Piikki ja Luukas olivat onnellisesti saattaneet
naiset turvaan, olivat he asettuneet tähän asumaan ja rakentaneet tähän
asuntonsa, saunansa. Siinä oli Piikillä veden runsas riista vierellä.
Ja Luukkaalle, joka oli metsämies, tulivat metsän antimet melkein
saunan ovelle. He eivät katsoneet voivansa palata siirtokuntaan, kun
olivat ilman lupaa lähteneet. Mutta eivät he sinne kaivanneetkaan. He
elivät täällä rauhassa ja saivat juuri sitä, mikä heidän sydäntään
viihdytti. Päivät he liikkuivat ulkona askareissaan. Illalla pistettiin
tuvassa päre pihtiin ja nautittiin sitä onnea, minkä hiljaisuus
yksinäisyyttä haluavalle tuottaa. Luukas ja Piikki olivat Martin
välityksellä hankkineet tänne rakkaaseen saunaansa ne vähäiset
tavaransa, jotka heillä oli. Kallein niistä oli kantele, joka illoin
säesti soturin ja metsämiehen vanhoja lauleloita.

Ystävien saapuminen oli yksinäisille korven asukkaille sangen
mieluinen. Ilta oli lämmin ja lauha. Vanhaa suomalaista tapaa
noudattaen tahtoivat Piikki ja Luukas tarjota ystävilleen kylvyn.
Niinpä pantiin Sauna lämmitä. Kylpyä odotellessa pakistiin ulkona joen
rannalla. Kodan hiilloksella laitettiin ruokaa.

Sauna oli siksi suuri, että lauteille hyvin mahtui sekä isäntä että
vierasväet. Höyry kihosi kuumista kivistä ruumista hivelevänä, kuten
ennen vanhassa maassa. Seeterivastat antoivat hautuessaan kiviä vasten
hyvän tuoksun, ja kylpeminen niillä tuotti sanoin selittämättömän
hyvän tunteen. Vieraaseen maahan joutuneet nauttivat sanomattomasti
kotoisesta tunnelmasta. Kylpeminen kuumassa höyrysaunassa on
suomalaisten suloisin nautinto, peritty esi-isiltä jo ammoisesta
muinaisuudesta.

Suomalainen ja sauna kuuluvat yhteen.

Kylvyn jälkeen ateria maistui. Se nautittiin kodassa padan ympärillä.
Lattialle oli sirotettu pehmeitä lehviä, joilla oli mukava lojua.
Keskustelu sujui mainiosti. Muisteltiin entisiä oloja siellä vanhassa
maassa, niitä kärsimyksiä ja puutteita, joita siellä oli, mutta myös
iloja, jotka juuri kärsimysten välissä niin riemastuttavasti mieleen
vaikuttivat. Kerrottiin vanhat kaskut kotipuolen asuttamisesta,
väkevistä suomalaisista ja myös onnettomista vainoista suomalaisten ja
ruotsalaisten välillä.

-- Siellä kotona oli maailma sittenkin liian pieni, sanoi Marttinen.
-- Siellä ei ollut mahdollista vetäytyä syrjään, jottei toinen olisi
ennen pitkää potkaissut. En tiedä kuinka suuri maa tämä on, mutta
minusta näyttää siltä, että tänne sopii. En tarkoita, että pakenisimme
ihmisiä, mutta hyvä on kuitenkin tietää, ettei ole pakko olla kenenkään
survottavana.

-- Ei tiedä miten nämäkin seudut vielä ihmisistä täyttyvät, arveli
Pietari Kokkinen. -- Minusta on kumma, jos tällainen paratiisi saa iät
kaiket olla erämaana. Mutta minun ja meidän onnemme on, että näin on
tähän saakka ollut. Senpä vuoksi haluni on nyt lohkaista täältä niin
suuri pala, että siitä on helppo monelle pikku Kokkiselle ja heidän
jälkeläisilleen ositella.

-- Samaan pyrin minä, vakuutti Pietari Rambo. -- Kun me olemme palat
itsellemme lohkaisseet, tulkoon tänne sitten muita kuinka paljon
tahansa. Minä en lainkaan kadehdi. Kyllä minulta naapurisovun saa.

-- Me kun Piikin kanssa olemme täällä kahden asuneet, olemme tunteneet
itsemme niin sanomattoman onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Eipä olisi
ihme, jos täällä vielä voisi syntyä suuriakin asutuksia. Miljoonia
tänne mahtuu, ja minä suon heille siunaukseni.

Kun tuli puhe Kaisa Väinämöstä, nosti Pietari Kokkinen kysymyksen,
missä hän ja se tyttö, joka karkasi hänen kanssaan, nykyään lienevät.

-- Piikki ja Luukas voisivat siihen ehkä jotain valaistusta antaa,
tunnusti Martti. -- Eikä sen tiedoksi tulemisesta laajemmissakaan
piireissä nyt luullakseni enää mitään vaaraa ole.

Piikki kertoi:

-- Vähän mekin siitä asiasta tiedämme. Kun poistuimme tuona kamalana
yönä jokea ylöspäin, näkyi roihu kauas takaamme. Päivän vaietessa
soudimme tätä jokea. Kaisa tahtoi aina vain kauemmas ja kauemmas.
Me tulimme pitkän matkan kuljettuamme suurelle koskelle, josta emme
enää päässeet ylös. Siinä Kaisa nousi veneestä, otti Stinan mukaansa
ja he lähtivät kosken vartta kävelemään ylöspäin. 'Odottakaa täällä
puoli päivää', hän sanoi ja lisäsi: 'Jollemme ole silloin täällä
takaisin, palatkaa pois. Me olemme silloin saaneet turvan, johon eivät
kuvernöörinkään voimat pysty.' Me jäimme katsomaan, kun he poistuivat.
Minusta näytti, että kosken yläpuolella kohtasi heidät intiaani, joka
lähti opastamaan. Ainakaan emme ole siitä lähtien heitä nähneet. Me
läksimme paluumatkalle. Mutta emmehän me voineet palata siirtokuntaan,
kun olimme auttaneet karkureita pakosalle. Niinpä pysähdyimme tähän
mieluisaan paikkaan ja rakensimme Saunamme. Te olette ensimmäiset meitä
tervehtimässä, ellemme ota lukuun intiaaneja, joita melkein joka päivä
tapaamme virralla.

-- Ei tämä kuitenkaan niin kovin yksinäistä ole kuin luulisi, alkoi
Luukas puolestaan selittää. -- Jokea myöten kulkee punanahkoja vallan
tiheään kuljettamassa turkiksia. Joskus näkee valkoisienkin veneellä
pyrkivän ylöspäin. Ovatko ne hollantilaisia vai englantilaisia, en voi
sanoa. Vasta muutama päivä sitten eräs tuollainen retkikunta souti
ylöspäin. Luulin tuntevani kaksi siinä menevistä, mutta saattoihan
se olla erehdyskin. Olin nimittäin näkevinäni punatukkaisen ja hänen
toverinsa. Mutta mitä heillä olisi asiaa siellä päin? En ole nähnyt
heidän palaavan. Ehkä ovat tulleet yön aikaan.

Miehet kävivät vähitellen levolle, toiset kotaan, toiset saunaan.
Aamulla he aikoivat lähteä retkeilemään.

Luukkaan arvelut askartelivat Erkin päässä, joten hän ei saanut heti
unta.




MINQUASIEN LUO.


Kauniina ja lämmittävänä nousi syksyn aurinko rikkaan luonnon
reunustamalla Schuylkill-joella.

Pietari Kokkinen kävi seutuja tarkastelemaan jo aamuaterian
valmistumista odottaessaan. Ei kauan kestänyt, kun hän palasi kantaen
kotaan ampumansa ison kalkkunan ja sanoi:

-- Tahdoin hiukan katsoa kuinka runsaasti on riistaa tässä aitassa.
Ja kyllä sitä näkyy olevan. Näitä kalkkunoita asusti iso parvi tuossa
niemekkeellä. En viitsinyt useampia ottaa. Tallellapahan ovat vastaista
varten.

Hän istui rahille saunan kupeelle ja puhui ruokaa valmistaville
isännilleen:

-- Hyvän olette paikan itsellenne valinneet. Olen kiertänyt tuon kummun
ja katsellut näitä seutuja. Pelloiksi nämä pitäisi tehdä, leipää
kasvaviksi.

_Teissä_ ei siihen ole ettekä te semmoisesta välitä. Piikin iäksi
riittää kaloja joessa eikä Luukkaalta metsänriista koskaan puutu.
Ja kenellepä te täällä peltoja raivaisitte? Kun kuolette, ei teiltä
jää perijää tai työnne jatkajaa. En tiedä, tokko eukon ottoa
ajattelettekaan. Mutta jos ajattelette, turhaa se on. Ei teille jää
enää tyttöjä siirtokunnassa, entiset ovat tilatut, eikä uusi polvi
joudu valmiiksi ennenkuin te turpeeseen keperrytte. Ikäväksi teidän
vanhuutenne käy täällä yksinäisyydessä. Ette kuule lasten leperryksiä,
ette näe oikeata kotielämää. Unehtuu mielestänne karjankellonkin
kilkatus.

Luukas ja Piikki kuuntelivat askarrellessaan Kokkisen puhetta ja
miettivät mielessään: mitähän se noilla kuvauksillaan tarkoitti ja
mihin pyrki?

Kauan ei heidän tarvinnut olla epätietoisina.

-- Omaa maapalstaa te ette oikeastaan tarvitse, kun ette sitä
kuitenkaan viljele, jatkoi Kokkinen. -- Mutta lämmintä kodin hoitoa te
sitä enemmän tarvitsette, kuta vanhemmiksi tulette. Mitähän sanoisitte,
jos minä tekisin taloni tuohon mäelle ja kuljettaisin joukkoni tänne?
Te asuisitte Saunassa ja eläisitte omaa elämäänne. Minä muokkaisin
maata. Ja sitä mukaa kuin lapseni kasvavat, jatkaisin viljelyksiä. Näin
olisi teilläkin hoitoa ja turvaa, elittepä kuinka kauan tahansa.

-- Ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi Piikki hetken mietittyään.

-- Hyvin se minullekin sopii, kunhan lupaat meistä huolehtia, jos
avuntarpeeseen joudumme, lausui Luukas.

Niin oli asia ratkaistu. Uusi Kokkilan paikka oli selvillä.

Erkki oli ollut rauhaton eilisestä illasta lähtien. Hän tiesi suunnan,
minne päin Stina oli paennut. Ilmeisesti Stina oli hädissään mennyt
Kaisa Väinämön kera minquas-intiaanien luo. Näistä täkäläisistä
minquaseista ei ollut takeita. Mutta jos hän heiltä säästyi, oli toinen
vielä suurempi vaara Gustafissa, jonka Luukas luuli menneen samaan
suuntaan. Erkillä oli se tunne, että Stina oli avun tarpeessa. Hänen
teki mieli lähteä morsiantaan etsimään ja suojelemaan. Hän puhui siitä
ystävälleen Martille.

-- Luulen, ettei Stinalla ole siirtokunnassa kuvernöörin puolelta enää
sen suurempaa pelättävää kuin sinullakaan, arveli puolestaan Martti. --
Tuskin kuvernööri häntä edes tutkinnolle panisi. Mutta se ei vielä auta
teidän avioliitto-asianne selviämistä. Siinä ei teillä luultavasti ole
muuta keinoa kuin odottaa komentaja Ridderin lupaamia toimenpiteitä.
Kuulutuksen purkamispäätös voi tulla Ruotsista ensi laivassa. Mutta
milloin se laiva tulee, siitä tuskin on mitään tietoa. Näin ollen ei
liene syytä vetää morsiantasi esiin piilopaikasta, jos hänellä on
muuten siedettävät olot.

-- Minun tekee niin mieleni lähteä ottamaan hänestä selkoa,
sanoi Erkki. -- En saa ennen rauhaa kuin olen tavannut hänet tai
ainakin saanut varmoja tietoja. Lähdetkö seuralaisekseni? Kaksin
olisi turvallisenpa liikkua oudon intiaaniheimon keskuudessa. Jos
Luukas lähtisi kolmanneksi, olisi meitä jo riittävän monta, vaikka
punatukkainenkin olisi siellä juoniaan punomassa.

-- Minä autan sinua mielelläni mikäli voin, lupasi ystävä. -- Työt
Hammaslahdella saavat hetken odottaa. Kotona Marjetan Kärjessä ei ole
hätää. Leenalla on Reeta apuna, ja Olli Räsänen käy tekemässä siellä
miesten työt.

Luukas oli valmis lähtemään kolmanneksi. Piikki jäisi kotimieheksi.
Kokkinen tahtoi suunnitella uutisasutustaan ja niin ollen hänkin olisi
puolittain kotimiehenä. Rambo puolestaan oli innostunut etsimään
itselleen seudulta samanlaista kodin paikkaa kuin minkä Kokkinen oli
valinnut. Hän lähti yksinään pyssyineen kiertelemään Schuylkill- ja
Delaware-jokien välistä maa-aluetta ristiin rastiin. Kaikki lupasivat
aikanaan palata Saunalle. -- Ennemmin tai myöhemmin, oli Erkin
epämääräinen vastaus.

       *       *       *       *       *

Erkki, Martti ja Luukas lähtivät veneellä Schuylkill-jokea ylöspäin. He
soutivat samoille putouksille, jonne pakolaisnaiset oli jätetty. Vene
vedettiin huolellisesti piiloon rantapensaikkoon.

Ottaen eväät ja pyssyt mukaansa miehet nousivat rinnettä ylös ja
keksivät putouksen latvalla hyvin tallatun intiaanipolun. Kaikesta
päättäen oli tämä tienoo varsin huomattava intiaanien satama- ja
liikepaikka.

Tällä kertaa ei siellä kuitenkaan näkynyt ketään.

Miehet jatkoivat matkaansa polkua myöten. Tie johti ylämaahan suurien
metsien läpi. Maisemat olivat epätasaisia. Puroja laskeutui jokeen
tuontuostakin. Ne tulivat kuohahdellen kallioita alas ja muodostivat
kauniita pikku putouksia. Seutu oli ihastuttavaa ja mieleenpainuvaa.
Kun matkailijat olivat vuorimaan korkeimmalle kohdalle saapuneet,
näkivät he takanaan komean jokimaiseman. Mahtavana kiemurteli Delaware
ja siihen laskeutui Schuylkill ylevänä ja hopeanhohtoisena. Edessäpäin
näytti olevan laakso ja sen takana taas mäkimaisemaa. Vieläkään he
eivät ihmisolentoja tavanneet.

He laskeutuivat laaksoon. Siellä kulki vuoristopuro, joka oli paikoin
sulloutunut ahtaasti kallioiden väliin, paikoin taas kulki kapean
vesiperäisen tasangon läpi. Tuo vuorien välissä oleva tasanko oli kuin
ihmiskäsillä kaivettu sulkuihin ja kanaviin. Veden patoamiseksi oli
laitettu taitavia laitoksia, puusulkuja, joihin oli koottu risuja ja
turpeita. Kun tuli lähelle, oli helppo huomata mikä nämä ihmeelliset
vesi- ja sulkurakenteet oli saanut aikaan. Siellä uiskenteli ja
puuhaili satoja, ehkä tuhansia majavia. Aivan kuin muurahaisten
rakentamalla tiellä tai mehiläispesässä näkee säännöllistä,
järjestelmällistä joukkotyötä, jossa toinen auttaa toistaan ja kaikki
pyrkivät yhteiseen päämäärään, aivan samanlaista saattoi huomata tässä
suurenmoisessa majavayhteiskunnassa.

Matkailijat näkivät, että koko tämän joen laakso kuului majavien
asutusalueeseen.

-- Täällä se on se majavannahkain aarreaitta, päätti Martti, -- aitta,
josta maine on kaikkiin siirtokuntiin kulkeutunut ja jonka omistamista
kaikki himoitsevat.

Luukas sanoi:

-- Minusta tämä on niin ihmeellistä ja harvinaista, ettei ole vähääkään
halua käydä näiden eläinten verta vuodattamaan. Tuntuu siltä kuin
olisimme Tapion kotitanhuvilla. Tässä yltäkylläisyydessä suurikin
metsästys into laimentuu.

Reippaina astelivat matkailijat ihmeellisessä luonnon valtakunnassa.
Väsyneinä lepäsivät ja sitten taas jatkoivat matkaa. Heidän alkaessaan
kiivetä toiselle vuorijyrkänteelle tuli metsän rinteellä heitä vastaan
hirviä, kauriita ja muita metsäneläviä. Ne olivat niin kesyjä, että
tuskin tieltä väistyivät.

Kun oli jouduttu mäkiryhmän laelle, ei enää Delawarelta päin voinut
vesijaksoja huomata. Sen sijaan edessä häämötti sangen kaukaa uusia
tuntemattomia vesiä ja suuria metsiä. Lähempänä näkyi useampia pieniä
aukeita, jotka ehkä olivat intiaanien kyliä.

Miehiä vähän arvelutti matkan jatkaminen tässä tuntemattomassa
aarniometsässä. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä mihin polku
päättyisi.

Iltakin oli tulossa. Luukas ehdotti, että tehtäisiin nuotio ja
käytäisiin levolle. Mutta Erkki oli sangen levoton eikä halunnut hukata
hetkeäkään aikaa.

-- Jatketaan sitten vielä matkaa, päätti Martti. -- Mutta kun me
liikumme aivan tuntemattomilla seuduilla ja tiedämme vain, että näiden
seutujen alkuasukkaat ovat sotaisia, täytyy meidän olla erinomaisen
varovaisia. Jos huomataan mitään vähänkään epäiltävää, täytyy jättää
matkan jatkaminen pimeässä ja odottaa huomiseen.

Polku vei taas mäkeä alas. Puiden varjot pitenivät ja hämärä laskeutui
maille. Oli tultu rotkoiseen maisemaan. Polun molemmin puolin kohosivat
vuoret, jotka olivat paikoin jyrkemmät, paikoin loivemmat. Vuorien
seinämät lähenivät toisiaan ja näyttivät edessä melkein yhtyvän.

Juuri kun miehet, varovaisina liikkuen, olivat tulossa tähän kapeimpaan
kohtaan, kuulivat he keskustelua. Vaistomaisesti he nousivat polulta
hieman syrjään, vuoren rinteellä kasvavan ison puun taakse. Se
intiaanien kieli, jota keskustelussa käytettiin, poikkesi lenapien
kielestä, mutta miehet tajusivat sitä kuitenkin jonkun verran. Sen he
myöskin huomasivat, että henkilöt, jotka ottivat osaa keskusteluun,
eivät kaikki olleet intiaaneja.

Mitä! Erkki tunsi selvästi vihamiehensä Gustafin äänen. Siitä saattoi
jo päättää, että toinen oli Klasin ääni. Mukana heillä oli ilmeisesti
joku hollantilainen, joka toimi tulkkina.

Miesten oli nyt syytä olla erikoisen varovaisia. He nousivat vielä
hiukan ylemmäs ja piiloutuivat puitten suojaan. He olivat aivan lähellä
niitä, jotka alhaalla solan kapeimmassa kohdassa keskustelivat. Jos
irtonainen kivi heidän jaloistaan olisi vierähtänyt, olisi se pudonnut
salajuonittelijoiden keskelle.

Kuuntelijat pääsivät vähitellen perille siitä, mitä juonittelu
tarkoitti. Intiaanit, joita oli pari henkeä, olivat jonkunlaisia
yhteiskuntaan johtavan portin vartioita. Vieraat tekeytyivät heidän
kanssaan ystäviksi ja tarjosivat ryyppyjä.

Väkijuomien tarjoaminen intiaaneille oli kaikkien eurooppalaisten
siirtokuntain määräyksissä jo siihen aikaan kielletty. Alkuasukkaat
olivat tavattomasti näihin juomiin meneviä. Juomat vaikuttivat heihin
hurjistuttavasta He riehuivat mielettöminä eikä mikään järjensana
silloin pystynyt heihin. Jos he tällöin vielä saivat eurooppalaisia
ampuma-aseita, oli yhteiskunta suuressa vaarassa. Sen vuoksi oli myös
ampuma-aseitten levittäminen intiaanien keskuuteen jyrkästi kielletty.

Vartijat olivat päässeet "tulijuoman" makuun.

-- Saatte lisää kun palaamme, virkkoi Gustaf ja perääntyi Klasin ja
hollantilaisen kanssa sivulle.

Nyt kuulivat suomalaiset seuraavan keskustelun hollannin- ja
ruotsinkielen sekaisella murteella.

Gustaf sanoi Klasille:

-- Odota sinä niin kauan kuin me viivymme apuneuvoja hakemassa. Kun ne
ovat aivan lähellä, ei sinun tarvitse kauan pitää vahtia. Jos punanahat
tulevat kärsimättömiksi, tarjoa viinaa. Mutta varovasti, jotteivät
he liiaksi villiinny ennen aikojaan. Tiedäthän, että meillä on koko
suuri turkismäärä voitettavissamme. Jos minä onnistun tekemään oman
kaappaukseni, saat neljänneksen minun turkisosuudestani.

'Gustaf ja hollantilainen menivät vuorensolaa taaksepäin, mistä
suomalaiset juuri äsken olivat tulleet. Klas jäi pitämään seuraa
intiaaneille tarjoten silloin tällöin ryyppyjä.

-- Me tahdomme tehdä teidän kanssanne hyviä kauppoja, vakuutti Klas.
-- Me maksamme hyvin ja annamme tulijuomaa. Parhaimmassa tapauksessa
voitte saada valkoisten tuiiluikun. Kutsu päällikkö tänne, niin minä
annan hänelle hyvää maistiaisiksi.

-- Sachem vihaa valkoisten tulijuomaa, virkkoi punanahka. -- Sachem ei
myy nahkoja juomaan. Vampunia pitää olla.

-- Vampunia hän saa, kehui Klas. -- Sitä menivät hakemaan. Hae
odotellessamme tovereitasi tänne maistelemaan.

Toinen intiaaneista juoksi hakemaan. Klas jatkoi keskustelua toisen
kanssa.

Ylhäällä puitten suojassa kuunteleville miehille kävi aika pitkäksi,
ja he huomasivat, ettei heidän ollut mahdollista päästä huomiota
herättämättä solan kautta. Hiljaa ja varovasti he koettivat nousta
vuoren jyrkkää rinnettä ylemmäs auttaen ja tukien toisiaan. Näin he
pääsivät -- tosin kyllä suurella vaivalla -- kuilun harjanteelle, mistä
voivat nähdä "porttien" sisäpuolelle.

Vaikka olikin jo aikalailla hämärä, näkivät he kookkaan
intiaanikyläryhmän, jossa oli useampia paaluaitauksia. Ylhäältä katsoen
oli helppo havaita jokaisen paaluaitauksen sisällä joko useita tai vain
joitakuita intiaaniasumuksia, jotka kukin olivat avoimia paalutuksen
keskitse kulkevaa käytävää kohti. Tuolle käytävälle oli asetettu
nuotioita niin, että yksi nuotio tuli kutakin neljää asumusta kohti.
Nuotioitten ääressä istuivat perhekunnat, etupäässä lapsia ja naisia.
Keskimmäinen paaluaitaus oli suurin ja huolellisimmin laitettu. Sen
sisällä oli kaksitoista nuotiota, ja kun jokaiseen nuotioon kuului
neljä perhekuntaa, käsitti tuo aitaus 48 perhettä.

Suomalaisista oli hauskaa seurata täältä korkealta näköpaikalta
intiaanien elämää.

Muita puita korkeammaksi ja laajemmaksi oli siellä kasvanut jalava,
jonka oksat olivat miehen paksuiset ja haaraantuivat alhaalta
tasaisesti. Miehet kapusivat näille oksille ja istuivat niillä
mukavasti kuin nojatuolissa. Siellä voivat he myös rauhassa aterioida
ja melkeinpä yönsäkin viettää.

Juuri kun miehet olivat päässeet lähelle toisiaan mukavaan
lepoasentoon, näkivät he muutamien intiaanien tulevan solaan. Klas
kestitsi heitä ja sen vaikutuksesta he alkoivat hetken kuluttua
hoilata. Ennenkuin pahempaa elämää syntyi, saapui paikalle Gustaf ja
hollantilainen. Heillä oli vahvat kantamukset tavaraa.

-- Tässä on rahaa ja tässä on tulijuomaa, kehui Gustaf intiaaneille.
-- Ja tässä on valkoisten tuliluikku sille, joka tuo salaa ja ilman
hälinää minun luokseni tänne solalle kalpeanaamaisen tytön.

-- Valkoiset ovat Sachemin aitauksessa, huomautti eräs punanahoista. --
Noitanaiseen ei kukaan uskalla koskea, ei myöskään hänen ystäväänsä.

-- Joka lupaa ryhtyä yritykseen, hänelle annan minä rohkeutta,
kiihoitti Gustaf. -- Sinä olet reipas ja notkea. Eikö sinua tuliluikku
houkuttele?

-- Koetan parastani, lupasi intiaani.

-- Tästä saat rohkaisua, sanoi Gustaf, tarjosi muutamia ryyppyjä ja vei
intiaanin sivulle, missä alkoi neuvotella hänen kanssaan.

Sitten kannettiin vampunikasa paaluaitausten edessä olevan suuren
nuotion ääreen ja ryhdyttiin tekemään turkiskauppoja. Intiaanit toivat
kaikista aitauksista majavan sekä muiden kallisarvoisten eläinten
nahkoja.

Klas kulki väkijoukossa tarjoten ryyppyjä ja siten yllyttäen
kaupantekoon.

Erkki ei voinut enää hillitä malttamattomuuttaan, kun tiesi
morsiantansa uhkaavan vaaran.

-- Minun täytyy mennä Stinaa suojelemaan, sanoi hän ja laskeutui
puusta. -- Seuratkaa te täältä korkealta asiain kulkua ja auttakaa,
milloin tarvis on.

Erkki laskeutui jyrkänteeltä tasangon puoleista rinnettä alas.




TULIJUOMA JA TULILUIKKU.


Martti ja Luukas seurasivat korkeasta piilopaikastaan kaupankäyntiä.

Hollantilainen kokosi nahkoja kasaan, Gustaf maksoi hinnan
helminauhassa, mitaten sen pituutta. Helmet kimaltelivat tulen
valossa. Muutamat intiaaneista olivat tulleet jo niin päihdyksiin,
että yrittelivät sotatanssia. Heidän joukossaan oli myös se, jolle
Gustaf oli erikoisen tehtävän uskonut ja sitä varten antanut runsaasti
rohkaisua.

Intiaanipäällikkö tuli keskimmäisestä paaluaitauksesta
kaupantekopaikalle. Hän näytti vielä nuorelta mieheltä ja oli
komeampi ja ryhdikkäämpi kuin lenapipäälliköt. Hänen rasvattu ihonsa
kiilsi tulen valossa tummanruskealta. Töyhtö oli tehty joutsenen
sulkahöyhenistä ja ulottui, kierrettyään ensin pään ympäri, niskasta
alas selkää pitkin polvitaipeen kohdalle saakka.

-- Katsos, sanoi Martti Luukkaalle. -- En ole noin pitkää töyhtöä vielä
nähnyt. Taitaa olla mahtavampi päällikkö kuin ystävämme Noamanen. Moni
joutsen on saanut uhrata sulkansa hänen arvonmerkkiinsä. On hän oikea
Svanahäntä.

Nimitys on Vermlannin suomalaisten murretta, ja se myös Luukkaan
mielestä mainion hyvästi kuvasi tätä päällikköä. Sillä nimellä hän
sitten aina kävi suomalaisten, jopa muittenkin keskuudessa.

"Svanahäntä" ei ollut tyytyväinen tulijuoman jakeluun, mutta kun sitä
oli jo suuri osa miehistä nauttinut, ei hän katsonut viisaaksi ruveta
ankariin toimenpiteisiin, koska olisi voinut syntyä ankaraa vastarintaa.

Hän tahtoi saada kaupanteon loppuun suoritetuksi niin pian kuin
suinkin. Mutta kun intiaanit olivat päässeet tulijuoman makuun,
halusivat he sitä lisää ja sen vuoksi kuljettivat aina vain uusia
nahkakimppuja, saaden hinnaksi ryyppyjä ja helmiä. Nahkakasat
hollantilaisen ympärillä paisuivat korkeiksi. Gustafilla oli vielä
suuret määrät helmiä. Päihtynyt intiaani ei sanottavasti välittänyt
rahasta, ja sen vuoksi Gustaf sai ostaa halvalla.

"Svanahäntä" meni ostajan luo ja ilmoitti hänelle: -- Minulla on
tuhannen majavannahkaa. Kuinka paljon annat vampunia?

Gustaf mittasi pitkän kasan helminauhaa.

-- Ei riitä. Enemmän tahdon, vaati Svanahäntä.

Gustaf mittasi vielä lisää.

Intiaanipäällikkö tinki yhä.

Kiukustumatta Gustaf lisäsi maksua.

Vihdoin tyytyi päällikkö kauppaan ja lähetti nuoria intiaanipoikia
hakemaan myytyjä nahkoja varastosta.

Tällä välin oli päihtymys joukossa lisääntynyt ja toinen puoli
kyläkunnan miesväestä jo tanssi sotatanssia ja karjui sotahuutoja.

Päällikkö koetti heitä hillitä, mutta he kävivät uhkaaviksi. Joku jo
sanoi:

-- Emme me sinua enää pelkää. Valkoinen mies antaa meille hyvää. Siirry
pois tieltä.

Svanahäntä näki tässä vaaran. Hän riensi aitaukseen kysyäkseen neuvoa
valkoiselta tietäjältä.

Kuultuaan millainen mies oli juovuttamishankkeissa ja
kaupantekopuuhissa päähenkilönä Kaisa käsitti, että tässä oli suuri
vaara, joka ei uhannut ainoastaan intiaanipäällikön arvovaltaa, vaan
myös heitä valkoisia.

-- Luuletko että sinulla on vielä valtaa useimpiin miehiin? -- kysyi
hän päälliköltä.

-- Minä luotan siihen, vastasi Svanahäntä. -- Ja kunhan tulijuoman
höyryt saisin haihtumaan, olisivat kaikki taas nöyriä alistumaan
tahtoni alle.

-- Koetetaan sitten, sanoi Kaisa Väinämö. -- Käske koolle kaikki
yhteiskunnan miehet suurelle nuotiolle. Sitten lähdetään jonossa
vuoristopuron putoukselle. Aseta niin, että niitä, jotka eivät ole
päihtyneitä, on päihtyneitten joukossa järjestystä pitämässä. Kaikkien
päihtyneiden on käytävä seisomassa hetkinen putouksen alla. Kylmä
vesiryöppy saa huuhtoa heidän päätänsä. Tämä tapahtuu sen vuoksi, ettei
valkoisiin paennut rutto palaisi takaisin yhteiskuntaan. Minä tulen
auttamaan, jotta kaikki paremmin onnistuisi.

Päällikkö riensi poppamiehen luo ja käski panna rummun pärisemään
kansan kokoamiseksi.

Rumpu pärisi, ja kansa kokoontui nuotion ympärille avoimelle paikalle,
missä oli kaupantekoa harjoitettu ja missä päihtyneet hihkuivat
säännöttömissä tansseissaan. Gustaf ja hänen toverinsa vetäytyivät
syrjään. He olisivat mielellään jo kokonaan peräytyneet ja vieneet
saaliinsa, joka oli paisunut suureksi. Mutta Gustaf ei ollut saanut
vielä järjestetyksi sitä, mikä oli hänelle kaikkein tärkein. Intiaani,
jonka hän oli tähän tehtävään, Stinan ryöstöön, valinnut, oli saanut
edeltäpäin niin paljon "rohkaisua", ettei kiirehtinyt lupaustaan
täyttämään. Gustaf oli kuitenkin varma siitä, että hän tavalla tai
toisella saa tahtonsa läpi. Jollei muu auttaisi, niin olihan hänellä
tuliluikku, jonka avulla hän voisi kyllä ihmeitä suorittaa.

Kun kansa oli kokoontunut kentälle, astui Svanahäntä juhlallisesti
keskeen ja puhui:

-- Minquasit, olemme liian aikaisin iloinneet siitä, että rutto on
meidät jättänyt. Rutto meni meiltä valkoisten luo, mutta on nyt tulossa
tänne takaisin. Te tiedätte, kuinka se oli viedä koko heimomme. Nyt on
estettävä sen tulo. Valkoinen poppanainen, joka paransi meidät rutosta,
tahtoo ajaa nytkin sen kauas. Totelkaa häntä.

Kaisa Väinämö astui silloin esiin ja sanoi käskevällä äänellä:

-- Minquasilaismiehet, astukaa riviin. Seuratkaa minua purolle.
Jokainen puhdistautukoon minun määräysteni mukaan.

Juopuneiden tanssi oli keskeytynyt, kun päällikkö oli alkanut puhua
rutosta. Se tauti oli vielä tuoreessa muistissa, ja se oli ollut niin
kamala, että siihen vetoaminen pani vavahtamaan. Kun sitten valkoinen
noita antoi määräyksensä, katsoivat enimmät velvollisuudekseen
noudattaa sitä.

Joukko marssi jo putoukselle, missä Kaisa komensi kutakin seisomaan
kylmän ryöpyn alla sen mukaan miten juovuksissa oli.

Vain pieni osa jäi kulkueesta pois ja hoiperteli päihdyksissä nuotion
ympärillä.

Gustaf näki, että hänen valtansa ja vaikutuksensa oli vaarassa.
Hän mietti jo lähteä itse toimeen, mutta hän ei tuntenut tarkemmin
paaluaitausta eikä niin ollen ollut selvillä mahdollisen vastarinnan
suuruudesta. Sillaikaa kun kulkue vielä viipyi putouksella oli
toimittava. Hän päätti nyt nopeasti saattaa suunnitelmansa päätökseen.

Hän etsi apuriksi lupautuneen punanahan, joka makasi täysin
humaltuneena nuotion lähellä.

-- Oletko unohtanut tehtäväsi? sanoi Gustaf pudistaen hänet hereille.

Mies koetti puolustautua, soperrellen, ettei sopivaa tilaisuutta ollut
vielä tarjoutunut.

Gustaf näytti pyssyä, jonka oli luvannut. -- Tiedä, että tämä on omasi
heti kun tuot tytön solalle, hän sanoi. -- Tämän avulla sinä pääset
muista edelle, sillä sellaista ei ole vielä heimossasi kenelläkään
muulla. Punanahka innostui.

-- Odota täällä, minä tuon hänet, hän vakuutti ja lähti hoippuvin
askelin kulkemaan keskimmäistä paaluaitausta kohti.




LOPPUSELVITYS.


Kun Erkki oli laskeutunut alas tasangolle toveriensa luota, kiersi hän
suuren nuotion ja kaupantekijät sivulta välttääkseen huomion, ja niin
pääsi pujahtamaan huomaamatta aina keskimmäiselle aitaukselle saakka.

Pelkäämättä ja vitkastelematta hän rohkeasti astui aitauksen sisään.
Useimmat perhenuotiot olivat siellä sammumaisillaan, sillä väki, nuoret
ja vanhat, olivat rientäneet kaupantekotilaisuuteen.

Keskimmäinen nuotio oli hyvin hoidettu. Erkki näki sen ääressä
kauniisti kirjaellun vanhan naisen. Hän oli tämän yhteiskunnan
valtaemäntä. Koko yhteiskunta oli hänen sukuaan, hänen jälkeläisiään
ja jälkeläistensä jälkeläisiä, kuitenkin yksinomaan äidin puolelta
lasketun sukulaisuuden nojalla. Niinpä esimerkiksi ei tässä
yhteiskunnassa voinut olla valtaemännän naimisissa olevia poikia, koska
he kuuluivat vaimojensa yhteiskuntiin, jota vastoin tytärten miehet ja
perheet olivat täällä.

Erkki näki tämän nuotion vierellä omituisen korkeamallisen ja komeasti
punaisilla nauhoilla kirjaellun kehdon, jossa makasi lapsi.

Mutta Stinaa ei näkynyt.

Erkki koetti arvata, missä noista majoista Stina asusti. Majat olivat
matalia, nahoista tai puunkuorista kyhättyjä katoksia, joissa oli
seinä vain kolmella puolella. Keskikäytävän puoleinen seinä oli avoin,
ainoastaan mattojen verhoama. Erkki hiipi varovasti, jottei herättäisi
turhanpäiten huomiota. Hän tahtoi, jos mahdollista, ilman apua löytää
rakastettunsa. Lähellä nuotiota olevan asumuksen suojaan hän pysähtyi
kuulostamaan. Silloin hän näki Väinämön Kaisan tulevan kokouspaikasta
aitaukseen ja menevän asumukseen niin läheltä Erkkiä, että tämä olisi
voinut koskettaa häntä kädellään. Hän arvasi Stinan asuvan siellä,
ja kun Kaisa hetken kuluttua palasi, kiiruhti Erkki sisään, työntäen
verhon tieltä. Majassa istui Stina nypläten jotain lankaneulomusta.
Tyttö loi katseensa tulijaan, veret sävähtivät hänen poskilleen,
hän hypähti istuimeltaan ja oli samassa tuokiossa kauan kaivatun,
rakastetun Erkin sylissä.

Hetken kuluttua istuivat nuoret kertomassa toisilleen vaiheistaan ja
kokemuksistaan.

Stina kertoi:

-- Kun me läksimme polttoroviota pakoon, muisti Kaisa saaneensa kutsun
tulla intiaanien luo sekä matkaohjeet. Sen vuoksi tulimme niille
putouksille. Intiaaneilla lienee tapana pitää siellä vahtia. Ainakin me
tapasimme silloin vahdin, jolle oli huomautettu valkoisen tietäjänaisen
mahdollisesta tulosta, koska intiaaninuorukainen heittäytyi Kaisan
eteen pitkäkseen kunnioituksesta ja lähti sitten sanaa sanomatta meitä
ohjaamaan. Tulimme tänne illan suussa. Täällä vietettiin parhaillaan
kiitosjuhlaa sen johdosta, että oli saatu häviämään rutto, joka oli
heimoa pahasti hävittänyt.

-- Kaisan ilmestyminen juhlaan oli iloinen yllätys päällikölle ja
muille juhlan johtajille, jatkoi Stina kertomustaan. -- He käsittivät
sen johtuneen taikavoimista, sillä he olivat juuri sillä hetkellä
ylistäen maininneet häntä, kun heidän käsityksensä oli, että Kaisa oli
pelastanut heidät rutosta. Hän oli antanut taikaneuvoja ja ne olivat
hänen poissaollessaankin vaikuttaneet.

-- Juhlapaikalla, jonne meidät nyt vietiin, oli päällikön ja
lääkemiehen väliin sijoitettu pieni valkoinen lapsi korokkeelle
kaiken kansan katseltavaksi. Heti kun Kaisa siihen katsahti,
tunsi hän sen tyttärekseen, omaksi Marjetakseen, joka oli häneltä
salaperäisellä tavalla kadonnut. Välittämättä mistään riensi hän kesken
juhlatoimituksia lavalle ja painoi lapsen sydäntään vasten.

-- Kun päällikkö nyt ilmoitti kansalle kuka merkillinen olento oli
juhlaan tullut, lankesivat kaikki maahan ja kunnioittivat häntä.

-- Niin olemme sitten täällä eläneet. Arvaa sen, että hyvä meillä on
ollut eikä ole mitään puuttunut. Kaisa on hoitanut tytärtään, jota nämä
minquasit pitävät onnensa suojelijattarena. Kaisan takia on minuakin
kohdeltu kuin ruhtinatarta.

Erkki ei ollut malttanut keskeyttää rakastetun tytön kertomusta
mainitsemalla niistä vaaroista, jotka heitä uhkasivat. Hän piti
kuitenkin silmänsä ja korvansa valppaina siltä varalta että jotakin
outoa tapahtuisi.

Silloin hän äkkiä huomasi verhon liikahtavan ja intiaanin varovasti
työntävän päätään sen alitse sisään. Tekemättä asiasta suurempaa ääntä
tarttui Erkki punanahkaa niskasta kiinni, veti hänet sisään ja ravisti
lujasti. Intiaani hätääntyi, sillä hän ei ollut odottanut tällaista
vastarintaa. Erkin kovissa kourissa hän tunnusti, että tarkoituksena
oli ryöstää nainen ja viedä valkoiselle, joka jakeli vampunia ja lupasi
tuliluikun.

Erkki raivostui tästä konnantyöstä. Vetäen intiaania mukanaan hän
riensi kauppapaikalle ja huusi: -- Missä on se valkoinen mies, joka
punaisten kestiystävyyttä häpäisee ja tahtoo ryöstää valkoisen tytön?
Gustaf kalpeni nähdessään vihamiehensä, jonka läsnäoloa hän ei ollut
osannut aavistaakaan. Hän tiesi, että nyt oli leikki kaukana. Hän
käsitti, että hänen oli toimittava nopeasti, nyt kun kentällä oli
enimmäkseen hänen kannattajiaan ja toiset olivat vielä ottamassa kylmää
kylpyään.

Hän ryntäsi röyhkeästi esiin. -- Miten lienetkin tänne tullut, hän
huusi, -- et ainakaan täältä elävänä pääse.

Hän tempasi puukkonsa ja huutaen hollantilaista ja Klasia avukseen
hyökkäsi Erkkiä kohti. Tämä oli valmis torjumaan, ja laajalle alalle
ulottuva temmellys alkoi valkoisten kesken punaisten suuren nuotion
äärellä. Päihtyneet punanahat jäivät tätä ihmetellen katsomaan.

Erkki olisi helposti voittanut Gustafin tahi kenen tahansa
vastustajistaan yksinään, mutta kolmessa oli sentään hänellekin
liiaksi. Gustaf sai sitä paitsi intiaanit pysymään erossa huutamalla
heille, että tämä mies oli muka ruton tuoja. Nekin punanahat, jotka
olivat kylmästä kylvystä tulleet ja selvenneet, elivät epätietoisia
siitä, miten heidän tulisi menetellä. Odottaessaan poppanaista, jota
he sanoivat ruton tappajaksi, he vain estivät päihtyneitä miehiä
lähestymästä taistelevia.

Martti ja Luukas olivat kaiken aikaa korkealta tähystyspaikaltaan
seuranneet tapahtumain kehitystä.

Nyt he näkivät Erkin vaaran.

Martti hyppäsi alas puusta ja sanoi Luukkaalle:

-- Minä riennän Erkkiä auttamaan. Pidä sinä täällä vahtia ja toimi sen
mukaan miten näet asiain vaativan.

Kun Martti Marttinen laskeutui jyrkännettä alas, tuli hän sellaisella
vauhdilla, että lennähti kuin pilvistä taistelevien keskelle. Tämä
herätti suurta hämmästystä intiaanien keskuudessa ja vavahtivat siitä
Erkin vastustajatkin.

Kun Martti tarttui Gustafia ja Klasia hartioista kiinni, oli heiltä
tarmo poissa. Mutta hollantilainen, nähtyään joutuvansa alakynteen,
heittäytyi syrjään. Hän tempasi pyssynsä ja aikoi sen avulla muuttaa
tilanteen. Läsnäolevista, joiden silmät olivat tähdätyt pilvistä
ilmestyneeseen voimamieheen, ei kukaan kiinnittänyt riittävästi
huomiota hollantilaisen aikeisiin. Mies ojensi jo pyssynsä ja tähtäsi
Marttia.

Silloin kuului kuin ukkosen pamahdus ylhäältä.

Luukas ohjasi tarkalla kädellään kohtaloa, ja hollantilainen kaatui
kuoliaana maahan.

Nyt oli asia intiaaneille selvä; valkoinen, taivaasta laskeutunut
ilmestys tuhosi salaman avulla vastustajansa. Ja yliluonnolliselta
olennolta näytti Marttikin, kun hän nyt vihastuneena kohotti
Gustafia toisella ja Klasia toisella kädellä maasta ylös ja näytteli
heitä intiaaniyhteiskunnalle. Nuotion valtava loimu valaisi hänen
voimakaspiirteisiä kasvojaan.

Erkki ratkaisi lopullisesti tilanteen. Hän lausui kovalla äänellä:

-- Minquasit, katsokaa mitä rahoja olette saaneet tavarasta, jota
olette myyneet. Vampuni, jolla hän on maksanut, ei ole oikeata. Se on
väärennettyä.

Intiaaneilla oli syvälle juurtunut käsitys siitä, että epärehellisyys
kaupanteossa oli kauheimpia rikoksia. Kun heidän epäluulonsa nyt
oli herännyt, riensivät he tarkastamaan rahojansa. Martti hellitti
silloin otteensa miehistä. Hän huomasi, että näille tulee toisenlainen
tilinteko. Raivostuneina ryntäsivätkin intiaanit miesten kimppuun,
jotka koettivat peräytyä solaa kohti. Klas ehti temmata piilopaikasta
jälellä olevan väkijuoma-astian, jota hän kohotti ilmaan ja huusi:

-- Joka puolustaa meitä, sille annetaan tulijuomaa.

Silloin sekaantui kahakkaan itse Svanahäntä.

Hän oli käynyt tarkastamassa ne vampunirahat, joilla mies oli ostanut
häneltä tuhat majavannahkaa, ja huomannut ne vääriksi. Hän tuli
joukkoineen ja päättävästi sulki solan ennenkuin väärän rahan kauppiaat
ehtivät paeta.

Intiaanipäällikkö lähestyi Gustafia ja Klasia, jotka askel askeleelta
perääntyivät. Nuotion loimu ei tänne vaikuttanut, mutta kuun valo
näytti, että Svanahännän sotakirves oli kohotettuna. Viina-astia oli
jäänyt syrjään, samoin ahdistettujen pyssyt, joita he eivät nyt voineet
käyttää. Heillä ei ollut nyt yhtään puoltajaa, sillä viinanhimoiset
saivat astian ilman heidän lupaansa ja siirtyivät saaliineen pois.

-- Te olette meitä pettäneet, kuului Svanahännän tuomio. -- Te
olette ensin juottaneet tulijuomaa ja sitten väärän rahan petoksella
ryöstäneet meiltä nahkavarastot. Sellaisen petoksen palkka on kuolema.

Kostajat lähestyivät kirveineen vääjäämättöminä. Gustaf ja Klas
työntyivät kallionseinää vasten, jota kauemmas ei voinut peräytyä.

Nähtyään paon mahdottomaksi, ryntäsivät miehet ahdistajiaan vastaan
toivottomina yrittäen pimeässä puikahtaa läpi.

Syntyi käsirysy. Intiaanien tomahawkit heiluivat ilmassa.

Korkealta paikaltaan huomasi Luukas ensimmäisenä, että kun Svanahäntä
palasi isolle nuotiolle, oli hänen vyöllään päänahka, jonka punaisista
hiuksista tippui verta. Eräällä toisella intiaanilla hän näki toisen
päänahan.

Sitten komensi Svanahäntä miehensä hakemaan väärillä rahoilla ostetut
nahat yhteiseen varastoon.

Myös Luukas laskeutui puusta. Yhdessä valkoiset miehet kävelivät nyt
keskimmäiseen aitaukseen, missä Kaisa Väinämö esitti nämä henkilöt
parhaimmiksi ystävikseen.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna miehet lähtivät paluumatkalle.

Svanahäntä oli asettunut heidän kanssaan keskusteluun ja sopinut siitä,
että jos he oikealla, hyväksytyllä vampunilla maksavat nahkojen hinnan,
saavat he ne omikseen. Tarjous oli erinomainen, ja kun onneksi Helme
oli juuri hakenut oikeata vampunia Uudesta Amsterdamista, niin Erkki
lupasi muutaman päivän perästä palata ja suorittaa vaaditun hinnan.

Naiset jäivät vielä intiaanileiriin, mutta Erkki ja Martti sopivat
Kaisan kanssa, että molemmin puolin koetettaisiin tehdä mahdolliseksi
heidänkin paluunsa Erkin ja Helmeen mukana lähimmässä tulevaisuudessa.




MUUTAMIA VUOSIA JÄLKEEN PÄIN.


Muutamia vuosia edellämainittujen tapausten jälkeen ulottuivat
metsäsuomalaisten uutisasutukset Naamanjoelta Finland, Upland y.m.
siirtolain kautta nykyisen Philadelphian seuduille saakka. Ennen
englantilaisten tuloa oli siellä vain muutamia muita asukkaita.

Suomalaiset elivät alussa aivan samanlaista elämää kuin ennen vanhassa
maassa. Metsät hävisivät heidän tieltään ja sijaan tuli viljelyksiä,
jotka antoivat tuloja ja lisäsivät hyvinvointia.

Kertomuksessamme mainitut henkilöt edistyivät ja vaurastuivat
uutisasunnoillaan.

Naaman joen alimman kosken rannalla on Räsälä, Olli Räsäsen koti.
Koskeen on tehty mylly, jossa jauhatetaan Suomi-siirtolan viljat.
Läheisenä naapurina on edelleen intiaanipäällikkö "Noamanen", Ollin
hyvä tuttava.

Olli Räsänen ei ole enää naimaton.

Hän oli kauan ja sitkeästi halunnut puolisokseen Martti Marttisen
sisarta Reetaa. Kosia hän ei uskaltanut niin kauan kuin Reetan toiveet
olivat Erkki Mulikassa. Avuliaisuudella ja rehellisellä käytöksellään
hän ensin saavutti Reetan luottamuksen.

Kun Martti ja Erkki sekä vihdoin myös Stina ja Kaisa palasivat
intiaanien luota, näki Reeta, että Erkin ja Stinan vieroittaminen
toisistaan oli mahdoton. Sitä vakuutti Kaisakin, jonka noitakeinot
eivät Erkkiin yhtään tehonneet. Näin tottui Reeta tyytymään Olliin ja
antamaan arvoa hänen uskollisuudelleen.

Olli ja Reeta vihittiin Hammaslahdessa, Martti Marttisen uudessa
kodissa, joka oli vain noin parin mailin päässä Printzin Hovista,
uudesta hallituspaikasta. Vihkiäiset toimitettiin kuvernöörin tyttären
Armgardin hoivin.

Siinä tilaisuudessa Armgard Printz valitsi itselleen puolisoksi
Ruotsista äsken saapuneen luutnantin, Johan Papegoijan. Kuvernööri
oli ensin jyrkästi tätä vastaan, mutta kun Armgard oli tottunut
pienemmissäkin asioissa saamaan tahtonsa läpi, osasi hän murtaa isänsä
vastarinnan tässä, hänelle itselleen niin tärkeässä asiassa. Ennen
pitkää sai Reeta olla auttamassa kuvernöörin tyttären häissä, jotka
vietettiin Printzin Hovissa sangen suurenmoisesti.

Räsälän isäntä ja emäntä olivat toimellisia molemmat. Pellot
laajenivat ja viljaa kertyi aittaan. Myöskin karja lisääntyi ja tuli
monipuolisemmaksi. Savolaisen talon hyvinvointia kuvaa talon emännän
lihavuus. Räsälä pääsi siinä suhteessa ensimmäisten joukkoon. Reetan
kävellessä ison tuvan vahvat lattiapalkit notkuivat.

Räsälästä Hammaslahteen käy tie Marjetan Kärjen kautta. Siinä
pienessä asunnossa elää Kaisa Väinämö lastensa kanssa. Se on hänen
kotinsa, mutta verrattain harvoin hän on kotona. Syytteet noituudesta
häntä vastaan raukesivat, kun tuli selväksi, ettei hän ollut
ketään vahingoittanut. Kaisa itse karttoi turvautumista vanhoihin
loitsulukuihin. Neuvoja moninaisissa taudeissa y.m. hän edelleenkin
antoi. Toisten mielestä niihin sisältyi noituutta, toisten mielestä ne
tähtäsivät luonnonparannukseen. Kaisa ei nyt enää kulkenut kerjuulla.
Oma pelto antoi vähän, eikä hän paljoa tarvinnutkaan kahden lapsensa
kanssa. Mulikan ja Marttisen talot olivat hänelle kuin toinen koti.
Ja erityinen arvoasema hänellä oli minquas-intiaanien luona. Heidän
päällikkönsä Svanahäntä kävi häneltä usein kysymässä neuvoa. Ja
monesti hänet vietiin heidän luokseen, kun oli joku vaikeampi pulma
ratkaistavana. Ainoastaan siksi, että Kaisa lupasi olla aina aulis
auttamaan, vapautettiin pikku Marjetta ja luovutettiin äidin hoitoon.
Joka kerran toi Kaisa intiaanien luota lahjoina majavan y.m. nahkoja,
joista hän myydessä sai hyvät rahat.

Hammaslahteen kohosi komea rakennus, komeampi kuin kenenkään muun
uutisasukkaan. Martti Marttinen olikin edelleen suomalaisten
uutisasukkaiden ruhtinaan maineessa ja asemassa. Sitä sai joskus itse
kuvernööri Printz kokea, kun hän itsepäisyydessään sattui päättämään
tai tekemään jotain, joka Martti Marttisen mielestä ei ollut oikein.
Myöskin tulivat Hammaslahden pellot ennen pitkää kuuluisiksi. Ei
missään kylvetty niin paljon viljaa tai saatu niin runsasta satoa kuin
siellä. Martti laajensikin alueitaan aina Kalkkunakärkeen saakka.

Myös Martilla oli onni nähdä perheensä varttuvan ja lisääntyvän.
Leena oli taitava talonemäntä sekä vierasvarainen ja kohtelias niille
lukuisille vieraille, joita tässä vaurastuneessa talossa kävi. Pikku
Martti kasvoi voimakkaaksi nuorukaiseksi. Amerikassa syntyi hänelle
veljiä Matti, Antti ja Lassi.

Erkki Mulikka ei voinut enää olla yhtä jokapäiväinen vieras Martti
Marttisen kotona kuin ennen aikaan. Hän oli hylännyt pienen
asumuksensa Suomi-siirtolassa ja siirtynyt väljemmille tiloille. Se
mäki Delaware-joen toisella puolen, johon hän ihastui ensimmäisellä
matkallaan Uuteen Amsterdamiin, oli hänen mieleensä yhtä syvälle
syöpynyt kuin Viinajoki Matti Tossavaisen mieleen. Sinne hän ryhtyi
rakentamaan itselleen tupaa ja laittoi sen heti sellaiseksi, että
siihen sopi suurempikin perhe.

Gustafin kuolema selvitti ne vaikeudet, joita oli ollut hänen ja
Stinan avioliiton tiellä. Heillä itsellään ei ollut sen jälkeen mitään
pelättävää. Stinan isä ja äiti eivät enää vastustaneet, kun näkivät,
että tyttären päätä ei millään voida Erkistä kääntää pois ja kun
heidän täytyi tunnustaa, että Erkki Mulikka oli siirtokunnan kaikkein
parhaimpia nuoria miehiä.

Kuvernöörin viha lauhtui heti sen jälkeen kun Erkki kävi Helmeen
kanssa suhteellisesti pienellä vampuni-määrällä ostamassa minquaseilta
suuret kasat majavannahkoja, jommoisia siinä siirtokunnassa ei vielä
oltu nähty. Kuvernööri huomasi, että Erkki, samoin kuin Helme, oli
vastaisissakin kaupoissa intiaanien kanssa korvaamaton henkilö.
Kuvernöörin tytär oli Erkin ja Stinan avioliiton puolella siitä
hetkestä alkaen, jolloin hänen suojattinsa, Reeta, luovutti Erkin
ja valitsi Olli Räsäsen. Kaikkien epäilysten poistamiseksi saapui
ensimmäisessä Ruotsista tulleessa laivassa komentaja Ridderin hankkima
todistus vanhan kuulutuksen mitättömäksi julistamisesta. Nyt ei ollut
enää mitään muodollisiakaan esteitä, joten häät vietettiin pian.

Kun Mulikkamäki valmistui, siirtyi pariskunta Hammaslahdelta sinne.

Erkki ja Stina pyysivät, että vanhat Dalbot muuttaisivat Mulikkamäelle
heidän luokseen, kun siellä oli runsaasti tilaa, mutta vanhukset eivät
siihen taipuneet. Hekin halusivat oman uutisasutuksensa ja valitsivat
täksi paikan suomalaisten Takamaalta, osoittaen myös siten, että vanhat
rotuvihat olivat hälvenneet.

-- Tässä maassa ei saa olla väliä sillä onko ruotsalainen, suomalainen,
hollantilainen vai englantilainen. Kaikki ovat tänne tullessaan yhtä
vieraita, mutta maa on yhtä avoin heille kaikille ja heistä itsestään
riippuu, miten he edistyvät.

Tämä oli vanhan Dalbon mielipide. Ei koskaan kuultu hänen enää
suomalaista halventavan.

Sinne Takamaahan, jossa aikoinaan oli vain Piikin ja Luukkaan Sauna,
syntyi useita suomalaisia farmitaloja. Pietari Kokkinen laittoi, kuten
oli luvannut, talonsa siihen mäelle, jonka juurella oli edellämainittu
Sauna. Kokkinen lisäsi asumustaan vuosi vuodelta. Hänen perheensä
kasvoi suureksi. Kokkisen pojat ja tytöt olivat yhtä teräviä ja
sukkelasanaisia kuin isäkin. Lapsista oli Lassi vanhassa maassa
syntynyt. Amerikassa syntyivät Otto Ernst, Peter, Maunu, Erkki, Juho ja
Kaaperi sekä neljä tyttöä, joista yhden nimi oli Riita.

Lähelle siihen asettui Pietari Rambokin, viljeli maata voimakkaasti
ja laittoi perheelleen hyvän talon. Myös hän meni naimisiin. Sukua
jatkamaan syntyi ikäjärjestyksessä neljä vankkaa poikaa: Pietari,
Gunnar, Antti ja Juho.

Maunu Klinga oli useita vuosia Takamaan ihastunut asukas. Heti Uuden
Göteporin ja Printzin Hovin valmistuttua suunnitteli kuvernööri
lupauksensa mukaan uusia varustuspaikkoja. Sellaisia tehtiin Tornio,
Vasa ja muutamia muita. Huomattavin oli Korsholman linnoitus, jonka
päälliköksi asettui Klinga.

Se linnoitus oli perustettu enemmän kaupankäyntiä kuin sotatarkoituksia
varten. Siinä tehtiin Klingan johdolla monet suuret turkiskaupat.
Kateellisina hollantilaiset vihasivat tätä linnoitusta enemmän kuin
mitään muuta. Hekin rakensivat samoille tienoille ja samaa tarkoitusta
varten toisen pienen linnoituksen Bevesreden.

Ajan ollen sijoittui myös Sven Gunnerson Skute, kuvernöörin apulainen,
seutukunnalle ja tuli laajan suvun kantaisäksi.

       *       *       *       *       *

Eräänä syksypäivänä oli metsästäjiä kokoontunut Pietari Kokkisen
tupaan Schuylkill-joelle. He olivat kaikki peräisin Vermlannin
suomalaismetsistä.

Täällä oli heillä uutisasutukset ja hyvä toimeentulo. Joskus he
kokoontuivat yhteen vanhoja muistoja uudistamaan.

Onnistuneen metsästyksen jälkeen siirtyivät he Luukkaan ja Piikin
asunnolle, Saunalle, minkä edustalla olevalle nurmikolle he istuivat
levähtämään ja katselivat virran tyyntä kulkua.

Martti Marttisen ajatukset kantautuivat vanhaan maahan:

-- Nämä vedet soluvat suureen valtamereen. Sen meren takana on maa,
missä oli lapsuutemme koti. Kovat olivat siellä kokemuksemme ja ankaraa
elämä. Täällä on toista, täällä on helpompaa. Siitä huolimatta nuo
entiset asuinpaikat eivät mielestä hälvene.

-- Siellä ovat minunkin vanhempani, veljeni ja sisareni, muisteli Erkki
Mulikka.

-- Mutta jos valita pitäisi entisen ja nykyisen välillä, kaikesta
kaipuusta huolimatta en ikinä entistä ottaisi takaisin.

-- Ihmisen elämä on pyrkimistä eteenpäin, vakuutti Pietari Rambo. --
Eteenpäin olemme täällä päässeet, ja, mikäli näyttää, ei täällä ole
vanhan maan esteitä tuon edistymisen tiellä. Täällä luonto näyttää
ihmistä auttavan, siellä se sen sijaan pani vastaan.

-- Polttivat siellä vanhassa maassa minun vaivalla kasvattamani viljan,
muisteli Pietari Kokkinen. -- Kipeästi se silloin koski, kun nälkä
ahdisti. Täällä en itke niin pieniä asioita. Nyt voisin voudille
kevyesti lahjoittaa suurempia määriä.

-- Paljon olemme kokeneet, paljon oppineet uusissa oloissa. Luulen,
että se on meitä suuresti nostanut, se vasta on meistä tehnyt
vapaudentuntoisia ihmisiä. Orjan merkki on otsastamme hävinnyt.

Luukas lausui tämän ja otti kanteleensa, jonka säestyksellä lauloi
ilta-auringon kullatessa Schuylkill-joen pintaa:

    "Paistavi Jumalan päivä
    Muuallakin maailmassa
    Ei isosi ikkunoilla,
    Veikkosi veräjän suulla,
    Myös on marjoja mäellä,
    Ahomailla mansikoita
    Ilmassa etempänäki,
    Ei aina ison ahoilla,
    Veikon viertokankahilla."








End of the Project Gutenberg EBook of Uuteen maailmaan, by Akseli Rauanheimo

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UUTEEN MAAILMAAN ***

***** This file should be named 57938-8.txt or 57938-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/5/7/9/3/57938/

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.